Tammi-helmikuussa 1940
käytiin Karjalassa pitkiä ja sitkeitä mottitaisteluja. Ne
alkoivat, kun suomalaiset katkaisivat tammikuun alussa Laatkoan
pohjoisrantaa länteen päin edenneiden neuvostojoukkojen
huoltoyhteydet. Suomalaiset olivat arvioineet, että yhteyksien
katkettua venäläiset lähtisivät pyrkimään takaisin itän, omien
joukkojen luo. Iskun kohteeksi joutuneet joukot kuitenkin jäivät
hallussaan olevin tukikohtiin odottamaan apujoukkoja ja lentokoneilla
tehtäviä huoltokuljetuksia.
Saarrettuja tukikohtia
saartotenkaineen alettiin kustua ”moteiksi”. Niitä
”kypsyteltiiin”, sillä suomalaisilla ei ollut riittävästi
miehiä, ei sotakalustoa eikä ammuksia isoja hyökkäyksiä varten.
Oli tehtävä toistuvia yllätyshyökkäyksiä ja odotettava, että
tukikohtiinsa pureutuneet neuvostosotilaat väsyisivät ja
muuttuisivat apaattisiksi, että heiltä loppuisi ruoka ja
mahdollisesti ampumatarvikkeetkin kävisivät vähiin. Vartiointi
sitoi tietysti suomalaisten vähiä voimia, mutta toisaalta
luhistumista auttoivat ankarat pakkaset. Neuvostosotilaat tekivät
sitkeitä ulosmurtautumisyrityksiä. Joissakin tapauksissa
suomalaiset antoivat heidän lähteä motista, sillä syvässä
lumessa kahlaavat väsyneet sotilaat olivat helpompia vastustajia
kuin tykistä ja hyökkäsyvaunut, joita useisiin mmotteihin jäi.
Mottisotaa käytiin
talvisodan aikana ennen kaikkea Laatokan Karjalassa. Taktiikkana oi
siis vihollisen saartaminen nopeilla, toisiaan seuraavilla iskuilla,
jonka jälkeen joukot tuhottiin mahdollisimman vähin voimin. Mottien
yhteydessä puhuttiin niiden ”laukaisemisesta”. Itse asiassa koko
mottitaktiikka syntyi vähän kuin vahingossa: aluksi luultiin, että
saarroksiin jääneet joukot antautuisivat hyvin nopeasti.
Merkittäviä motteja
olivat mm. Lemetin tienhaaran motti, sen koillispuolella ollut
Koposenselän motti, joka murtui ensimmäisenä, sekä Läntinen ja
Itäinen Lemetti. Viimeksi mainittu tunnettiin myöhemmin myös
Kenraalimottina – sinne oli jäänyt miestensä mukana kaksi
neuvostoliittolaista prikaatinkomentajaa. Kenraalimotti laukesi parin
taistleuntäyteisen viikon jälkeen helmi-maaliskuun vaihteessa, ja
kuten usiessa muistakin moteista, siitä saatiin huomattavan suuri
sotasaalis. Noin kolmentuhannen neuvostosotilaan arvioidaan
kaatuneen, vangeiksi heitä jäi vain muutamia kymmeniä.
Suomen merivoimien
tehtävänä talvisodassa oli ennen kaikkea suojata maan
meriyhteyksiä länteen eli saattaa kauppalaivoja ja torjua
vihollisen maihinnousuyritykset. Merivoimien komentaja kenraalimajuri
Väinö Valve, ja hänen komentoonsa kuuluvat sekä laivasto että
rannikkotykistö. Valve puolestaan kuului ensimmäisen maailmansodan
Saksassa koulutuksensa saaneisiin jääkäreihin, joita talvi-ja
jatkosotien aikaan oli Suomen puolustusvoimien palveluksessa vielä
runsaasti.
Suomen laivastoon kuului
kaksi panssarilaivaa, Väinämöinen ja Ilmarinen, muutamia
sukellusveneitä sekä tykkiveneitä, vartiomoottoriveneitä ja muuta
pienenpää kalustoa. Pääosa laivastosta operoi talvisodan aikana
Saaristomerellä. Aluksia oli siirretty Turun saaristoon ja
Ahvenanmaan merialueelle jo ennen sodan syttymistä, tehtävänä oli
tuolloin puolueettomuusvartiointi. Ahvenanmaa oli demilitarisoitu ja
miehittämätön, mutta joulukuun alussa valtioneuvosto antoi
päämajalle luvan miehittää maakunnan. Merivooiien toimintaa-lue
oli laaja, sillä laivoja liikui myös itäisellä Suomenlahdella ja
Laatokalla.
Ensimmäinen meritaistelu
käytiin talvisodan toisena päivänä; silloin venäläinen
hävittäjä Kirov tulitti Hangon edustalla olevaa Russarön
linnaketta. Saaristomerellä sijaitseva Uton linnake puolestaan
upotti neuvostoliittolaisen sota-aluksen joulukuun puolivälissä.
Joulukuussa ja tammikuun alkupuolella neuvostolaivasto tulitti
rannikkolinnakkeita ja ahdisteli suomalaisia laivasaattueita, ja
rannikkolinnakkeita vastaan hyökättiin talvisodan aikana useita
kertoja myös lentokonein.
Suomalaiset laivat
miinoittivat talvisodan alkuviikkoina Viron rannikkoa –
Neuvostoliittohan oli syksyllä 1939 tehnyt Viron kanssa keskinäisen
avunantosopimuksen ja saanut tuolloin käyttöönsä
laivastotukikohtia Saarenmaalta, Hiidenmaalta, Haapsalusta ja
Paldiskista. Virossa oli myös Neuvostoliiton lentotukikohtia.
Kun meri jäätyi,
tulivoimaiset panssarilaivat Väinämöinen ja Ilmarinen siirtyivät
Turkuun lujittamaan kaupungin ilmapuolustusta. Osa merivoimien
miehistä siirrettiin maarintamille vahvistusjoukoiksi.
Suomi menetti joitakin
laivoja ja niiden miehistöjä talvisodan aikana. Saattaja-alus Aura
II upposi 13.1.1940 Ahvenanmerellä, kun sen syvyyspommi räjähti
heittimessä. Alus oli suojaamassa Ruotsiin menevää
laivasaattuetta; onnettomuudessa menehtyi 26 miestä. Kotkan
satamassa olleen jäämurtaja Tarmon keulaan osu 18.1. kaksi pommia,
jolloin 39 miestä sai surmansa.
Ilmavoimien, samoin kuin
niille alistettujen ilmatorjuntajoukkojen, kalusto oli talvisodan
alkaessa jossakin määrin vanhentunutta. Eri paikkakunnilla
sijaitsevissa lentolaivueissa oli vähän yli sata taistelutehtäviin
sopivaa konetta, jooista useimmat olivat hitaampia kuin vihollisen
koneet. Vaikka kesällä 1939 suunniteltuja lentokonehankintoja olisi
säästösyistä lykätty, sodan aikan onnistuttiin ostamaan tai
saamaan ulkomaisina lahjoituksian yhteensä toistasataa hävittäjää.
Ne tulivat käyttöön kuitenkin vasta tammikuun puoivälistä
alkaen.
Koneiden vähälukuisuudesta
ja hitaudesta huolimatta suomalaiset onnistuivat sodan
ilmataisteluissa ampumaan alas 185 viholliskonetta, ja
Pohjois-Suomessa operoineet vapaaehtoiset ruotsalaiset lentäjät
saivat pudotetuksi 9 konetta. Toki ilmataistelut vaativat uhrinsakin:
omia koneita menetettiin 62, ja lentäjiä kaatui tai katosi
kaikkiaan 75.
Kaluston puutteita korvasi
suuressa määrin suomalaisten lentäjien taito ja rohkeus. Yksi
talvisodan esittätömistä sankareista oi luutnantti Jorma Sarvanto,
joka jouluaattona 1939 ampu alas kaksi neuvostoliittolaista
pommikonetta. Loppiaisena 1040 Sarvanto lähti Utista ajamaan takaa
seitsemän venäläisen pommikoneen muodosteltmaa. Hän ampu
neljässä-viidessä minuutissa konekiväärillä alas kuusi konetta
käyttäen kaikki 2000 patruunaansa, patruunoiden loppuessa viimeinen
kone jäi ampumatta. Lennon jälkeen omastakin Fokkerista löytyi yli
20 luodinreikää.
Välillä Sarvanto toimi
suorastaan uhkarohkeasti; tammikuun puolessa välissä hän hyökkäsi
Kannaksella yksin yhdeksän koneen muodostelmaa vastaan. Niistäkin
hän onnistui pudottamaan vain yhden. Talvisodan loppuun mennessä
hän ehti ampua alsa täyden tusinan viholliskoneita.
Talvisodan suurin
ilmataistelu käytiin helmikuun lopussa Ruokolahden yläpuolella,
Vajaa puoli tuntia kestäneeseen taisteluun osallistui 15 suomalaista
ja 36 venäläistä hävittäjäkonetta. Suomalaiset menettivät
kolme konetta. Kolme lentäjää, joista yksi oli tanskalainen
vapaaehtoinen, sai surmansa ja kolme haavoittui.
Ilmatorjunnan niukka
kalusto ja miehistö keskitettiin talvisodan alussa suojaamaan
eteläisen Suomen suurimpia asutus- ja teollisuuskeskuksia, tärkeitä
liikenteen solmukohtia sekä itä-länsisuuntaisia eli rajalle ja
rintamien tuntumassa meneviä ratoja. Ilmatorjuntajoukkoja oli
ilmavoimien ja laivaston tukikohdissa, ne olivat apuna joukkojen
keskittymien ja siirtojen suojauksessa, ja jollekin rintamanosile
saattiin muutama ilmatorjuntatykki tai konekivääri. Sotasaaliiti
toivat aseiden niukkuuteen helpotusta, ja talvisodan iakan
suomalaiset it-miehet pudottivat yli 300 viholliskonetta.
Pohjois-Suomea ei kyetty
suojaamaan aluksi lainkaan; vasta tammikuun alussa tilanne parani,
kun alueelle saatiin ruotsalainen vapaaehtoisjoukko.
Lähdeaineisto Helena
Pilke – Olli Kleemola Suomi taisteli – kuvat kertovat ISBN
978-952-220-768-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti