Tyyntä myrskyn edellä

Karjala-lehden ilmoituksista saattoi havaita, ettei Viipurin elämämeno ollut joulukuun jälkipuoliskolla 1939 eikä liioin tammikuussa 1940 enää entisenlainen. Liikelaitokset yrittävät ilmoittelemalla löytää kaupungista paennutta tai uutta henkilökuntaa, SOK:n leipätehdas etsi leipureita ja Viipurin konepaja ja laivatelakka Oy tarvitsi heti ammattitaitoisia seppiä ja viilaajia. Kotimaan Lakkitehdas Oy:n työläisiä pyydettiin työvelvollisuuslain nojalla ehdottomasti heti ilmoittautumaan tehtaalle. Ja töitä oli tarjolla myös munkinpaistajille, Karjalan piirakoiden leipojille ja sarkahousujen tekijöille. Oinosen halkoliikkeen ongelma oli vaikeampi, käytettävissä ei olllut enää hevosia, jotta halot olisi voitu ajaa asiakkaille. Hevoset olivat rintamalla.

Monet suurliikkeet ja hieman pienemmätkin olivat lähteneet turvaan Mikkeliin, Hämeenlinnaan, Lahteen ja joa aina länsirannikolle asti. Hienonahka Oy ilmoitti jatkavansa toimintaa Ylistarossa, Karjalan Puku Ou:n johto pyysi Viipuriin jääneitä tehtaan työläisiä ilmoittautumaan tehtaalle Kauhajoelle. Junamatka korvattaisiin perille tulon jälkeen.

Liikeiden aukioloajat olivat muuttuneet. Paulig piti ovensa auki klo 16-20, Karjakeskuskunnan myyntikaika oli klo 17-22 ja konttoriaika klo 7-9 ja klo 16-20. Se oli turvallisinta pommihyökkäyksia ajatellen. Viipurin Osuusliike puolestaan kehotti asiakkaitaan katsomaan oveen ripustetusta tiedotteesta, milloin liike kulloinkin oli auki.

Elokuvateattereissa annettiin näytäntöjä joka päivä ”sikäli kuin sääolosuhteet antavat riittävän turvallisuuden”. Scalan valkokankaalla nähti kotimainen Helena Karan ja Kullerko Kalskeen tähdittämä filmi Punahousut. Mainosten mukaan se oli ”reipas rakuunailoittelu, jonka hyvää tuulta jokainen nykypäivänä tarvitsee”. Näyttämöaika oli varhain aamulla klo 6.15-8.15. Elokuvateatteri Salamalla oli jotain, mitä ei muilla ollut – väestönsuoja teatteria vastapäätä.

Tammikuun 1940 oli sinänsä varsin rauhallista aikaa. Monina päivinä ei ollut ilmahälytyksiä lainkaan. Pommitusten laantuessa Kauppahalli alkoi olla uki kello 15:een asti. Kaiken varalta mentiin silti töihin jo aamupimeältä. Muualle Suomeen evakuoiduille omaisille lähti samansävyisiä rauhoittavia viestejä: ”Itse asiassa ei Viipuri taida olla sen vaarallisempi kuin muutkaan Suomen kaupungit.” Sensuurin takia täytyi käyttää kiertoilmauksia. Aavetykin ammukset olivat ”paketteja”, ”pom-pommeja” tai ”Molotohvin putkipostia” ja taivaalla liikkuvat vihollisen koneet ”rauhankyyhkysiä”.

Epämääräistä huolta synnyttivät tiedot öiseen aikaan siellä ja täällä nähdyt salaiset valomerkit. Syyllisiksi epäiltiin niin kommunistimielisiä kaupunkilaisia kuin myös vihollisen kaupunkiin soluttamia vakilijoita ja tuholaisia. Jokainen välähdys synkän pimeässä yössä kuviteltiin deasantin merkkivaloksi. Kerran yllätettiin kauppaopiston katolta mies taskulamppunsa kanssa. Hän oli yksi koululle majoitetuista suojeluskuntapojista, joka paraikaa ripusti pesemiään sukkia narulle kuivumaan. Takin nappiin kiinnitetty taskulamppu heilahteli hänen kykkyyn- ylös-liikkeensa tahtiin.

Viipurin päivälehden Karjalan johto piti yllä toiveikasta mielialaaa. Mitä vähemmän maalattiin kauhukuvia, sitä turvallisemmaksi ihmiset tunsivat olonsa. Paniikkimielialaa lehti ei halunnut lietsoa, mutta rintamalla kaatuneiden kuolinilmoituksien julkaisemista se ei voinut välttää. Koska ne julkaistiin aina lehden etusivulla, ne iskivät tyrmäävästi lukijoiden tajuntaan. ”Kuoli työpaikallaan pommitusten uhrina”, ”Kaatui sankarina kodin, uskon ja isänmaan puolesta”, ”Haavoittui Kannaksella ja kuoli sairaalassa”, ”Uhrasi nuoren elämänsä isänmaan ja kodin puolesta”. Toisinaan ilmitusten teksi oli hyvinkin henkilökohtaista:”Ei tule luoksemme Aaro enää,/ hän taiston kentällä kylmänä lepää,/ Nuorena päätyi elosi sun,/ sait rauhan keskellä taistelun.”

Lahden yleisradioaseman välittämiä uutisia kuunneltiin tarkoin. Iltapäivisin ne tulivat klo 18.45 ja illalla klo 21.40. Monista rakennuksista oli sähköt poikki, mutta radiot ladattiin akuilla. Viipurin oma lähetysasema oli lopettanut säännölisen lähetyksensä joulukuunpuolivälissä. Se oli varotoimi. Vihollinen saattaisi peilata sen asemapaikan ja suunnata pommi-iskunsa sitä kohti.

Kivitaloissa ei pannuhuoneiden pumput toimineet, jos sähköt olivat menneet pommituksissa poikk. Rikkinäiset ikkunat olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Niinpä monissa asunnoissa sisälämpötila laski alle kymmenen asteen, ja parhaimmillaankin se oli vain 16-17 astetta. Tammikuun puolivälissä pakkasmittarit näyttivät ulkona 34 minuusastetta.

Viipurin paikallisosaston lotat tekivät omissa ompelimoissaan kangaspakoista alusvaatteita, huopakäsineita, rukkasia, pyyhkeitä, nenäliinoja ja lumipukuja. Muonituslotat hoitelivät tehtävi 41 eri kohteessa yhtä hyvin kenttäsairaaloissa, evakkojunisssa kuin kaupungin keskuspoliisiasemalla ja sen eri laitoksissa. ”Talvisodan alkamisesta lähtien syötimme Viipurin suuressa varuskunnassa kaikki rintamalle menijät ja tulijat aina helmikuulle 1940 asti”, muisteli lotta Asta Heickell.

Tammikuun ja osin myös joulukuun hiljaisina ajanjaksoina vvs-yksiköt keräsivät armeijan käyttöön niin paljon suksia kuin vain Viipurista löytyi, niin myös tyhjiä Alkon pulloja. ”Niitä me täytämmetäytämme bensalla, korkitamme ja kiinnitämme niihin sytytystikut ja teemme niistä Molotovin koktailpulloja. Sormet ovat terävistä korkeista hankautuneet haavoille ja haju aiheuttaa suoranaista pahoinvointia”, kertoi Kyllikki Pahkamaa.

Rauhoittava oli se kirje, jonka Viipuriin jäänyt pankkivirkailija Nils Mosander lähetti vaimolleen. Kirje oli päivätty helmikuun 11 päivänä, ”Kyllä tämä meidän kansa on sisukasta, Eilen illalla (10.2.), kun oltiin kävelemässä huomattiin, että Karjaportti oli auki, vaikka sen yläkertaan oli tullut palopommi. Siellä oli täysi ruljanssi ha hyvin viihtyisää, vaikka vettä tippui lampuista ja juoksi nurkissa yläkerrassa. Kaikesta huolimatta kahvi oli ihanaa ja tortut maukkaat.”

Lähdeaineisto Antero Raevuori Hyvästi Viipuri ISBN 978-952-492-809-0