Karjala-lehden
ilmoituksista saattoi havaita, ettei Viipurin elämämeno ollut
joulukuun jälkipuoliskolla 1939 eikä liioin tammikuussa 1940 enää
entisenlainen. Liikelaitokset yrittävät ilmoittelemalla löytää
kaupungista paennutta tai uutta henkilökuntaa, SOK:n leipätehdas
etsi leipureita ja Viipurin konepaja ja laivatelakka Oy tarvitsi heti
ammattitaitoisia seppiä ja viilaajia. Kotimaan Lakkitehdas Oy:n
työläisiä pyydettiin työvelvollisuuslain nojalla ehdottomasti
heti ilmoittautumaan tehtaalle. Ja töitä oli tarjolla myös
munkinpaistajille, Karjalan piirakoiden leipojille ja sarkahousujen
tekijöille. Oinosen halkoliikkeen ongelma oli vaikeampi,
käytettävissä ei olllut enää hevosia, jotta halot olisi voitu
ajaa asiakkaille. Hevoset olivat rintamalla.
Monet suurliikkeet ja
hieman pienemmätkin olivat lähteneet turvaan Mikkeliin,
Hämeenlinnaan, Lahteen ja joa aina länsirannikolle asti. Hienonahka
Oy ilmoitti jatkavansa toimintaa Ylistarossa, Karjalan Puku Ou:n
johto pyysi Viipuriin jääneitä tehtaan työläisiä
ilmoittautumaan tehtaalle Kauhajoelle. Junamatka korvattaisiin
perille tulon jälkeen.
Liikeiden aukioloajat
olivat muuttuneet. Paulig piti ovensa auki klo 16-20,
Karjakeskuskunnan myyntikaika oli klo 17-22 ja konttoriaika klo 7-9
ja klo 16-20. Se oli turvallisinta pommihyökkäyksia ajatellen.
Viipurin Osuusliike puolestaan kehotti asiakkaitaan katsomaan oveen
ripustetusta tiedotteesta, milloin liike kulloinkin oli auki.
Elokuvateattereissa
annettiin näytäntöjä joka päivä ”sikäli kuin sääolosuhteet
antavat riittävän turvallisuuden”. Scalan valkokankaalla nähti
kotimainen Helena Karan ja Kullerko Kalskeen tähdittämä filmi
Punahousut. Mainosten mukaan se oli ”reipas rakuunailoittelu, jonka
hyvää tuulta jokainen nykypäivänä tarvitsee”. Näyttämöaika
oli varhain aamulla klo 6.15-8.15. Elokuvateatteri Salamalla oli
jotain, mitä ei muilla ollut – väestönsuoja teatteria
vastapäätä.
Tammikuun 1940 oli sinänsä
varsin rauhallista aikaa. Monina päivinä ei ollut ilmahälytyksiä
lainkaan. Pommitusten laantuessa Kauppahalli alkoi olla uki kello
15:een asti. Kaiken varalta mentiin silti töihin jo aamupimeältä.
Muualle Suomeen evakuoiduille omaisille lähti samansävyisiä
rauhoittavia viestejä: ”Itse asiassa ei Viipuri taida olla sen
vaarallisempi kuin muutkaan Suomen kaupungit.” Sensuurin takia
täytyi käyttää kiertoilmauksia. Aavetykin ammukset olivat
”paketteja”, ”pom-pommeja” tai ”Molotohvin putkipostia”
ja taivaalla liikkuvat vihollisen koneet ”rauhankyyhkysiä”.
Epämääräistä huolta
synnyttivät tiedot öiseen aikaan siellä ja täällä nähdyt
salaiset valomerkit. Syyllisiksi epäiltiin niin kommunistimielisiä
kaupunkilaisia kuin myös vihollisen kaupunkiin soluttamia
vakilijoita ja tuholaisia. Jokainen välähdys synkän pimeässä
yössä kuviteltiin deasantin merkkivaloksi. Kerran yllätettiin
kauppaopiston katolta mies taskulamppunsa kanssa. Hän oli yksi
koululle majoitetuista suojeluskuntapojista, joka paraikaa ripusti
pesemiään sukkia narulle kuivumaan. Takin nappiin kiinnitetty
taskulamppu heilahteli hänen kykkyyn- ylös-liikkeensa tahtiin.
Viipurin päivälehden
Karjalan johto piti yllä toiveikasta mielialaaa. Mitä vähemmän
maalattiin kauhukuvia, sitä turvallisemmaksi ihmiset tunsivat
olonsa. Paniikkimielialaa lehti ei halunnut lietsoa, mutta rintamalla
kaatuneiden kuolinilmoituksien julkaisemista se ei voinut välttää.
Koska ne julkaistiin aina lehden etusivulla, ne iskivät tyrmäävästi
lukijoiden tajuntaan. ”Kuoli työpaikallaan pommitusten uhrina”,
”Kaatui sankarina kodin, uskon ja isänmaan puolesta”,
”Haavoittui Kannaksella ja kuoli sairaalassa”, ”Uhrasi nuoren
elämänsä isänmaan ja kodin puolesta”. Toisinaan ilmitusten
teksi oli hyvinkin henkilökohtaista:”Ei tule luoksemme Aaro enää,/
hän taiston kentällä kylmänä lepää,/ Nuorena päätyi elosi
sun,/ sait rauhan keskellä taistelun.”
Lahden yleisradioaseman
välittämiä uutisia kuunneltiin tarkoin. Iltapäivisin ne tulivat
klo 18.45 ja illalla klo 21.40. Monista rakennuksista oli sähköt
poikki, mutta radiot ladattiin akuilla. Viipurin oma lähetysasema
oli lopettanut säännölisen lähetyksensä joulukuunpuolivälissä.
Se oli varotoimi. Vihollinen saattaisi peilata sen asemapaikan ja
suunnata pommi-iskunsa sitä kohti.
Kivitaloissa ei
pannuhuoneiden pumput toimineet, jos sähköt olivat menneet
pommituksissa poikk. Rikkinäiset ikkunat olivat enemmän sääntö
kuin poikkeus. Niinpä monissa asunnoissa sisälämpötila laski alle
kymmenen asteen, ja parhaimmillaankin se oli vain 16-17 astetta.
Tammikuun puolivälissä pakkasmittarit näyttivät ulkona 34
minuusastetta.
Viipurin paikallisosaston
lotat tekivät omissa ompelimoissaan kangaspakoista alusvaatteita,
huopakäsineita, rukkasia, pyyhkeitä, nenäliinoja ja lumipukuja.
Muonituslotat hoitelivät tehtävi 41 eri kohteessa yhtä hyvin
kenttäsairaaloissa, evakkojunisssa kuin kaupungin
keskuspoliisiasemalla ja sen eri laitoksissa. ”Talvisodan
alkamisesta lähtien syötimme Viipurin suuressa varuskunnassa kaikki
rintamalle menijät ja tulijat aina helmikuulle 1940 asti”,
muisteli lotta Asta Heickell.
Tammikuun ja osin myös
joulukuun hiljaisina ajanjaksoina vvs-yksiköt keräsivät armeijan
käyttöön niin paljon suksia kuin vain Viipurista löytyi, niin
myös tyhjiä Alkon pulloja. ”Niitä me täytämmetäytämme
bensalla, korkitamme ja kiinnitämme niihin sytytystikut ja teemme
niistä Molotovin koktailpulloja. Sormet ovat terävistä korkeista
hankautuneet haavoille ja haju aiheuttaa suoranaista pahoinvointia”,
kertoi Kyllikki Pahkamaa.
Rauhoittava oli se kirje,
jonka Viipuriin jäänyt pankkivirkailija Nils Mosander lähetti
vaimolleen. Kirje oli päivätty helmikuun 11 päivänä, ”Kyllä
tämä meidän kansa on sisukasta, Eilen illalla (10.2.), kun oltiin
kävelemässä huomattiin, että Karjaportti oli auki, vaikka sen
yläkertaan oli tullut palopommi. Siellä oli täysi ruljanssi ha
hyvin viihtyisää, vaikka vettä tippui lampuista ja juoksi nurkissa
yläkerrassa. Kaikesta huolimatta kahvi oli ihanaa ja tortut
maukkaat.”
Lähdeaineisto Antero
Raevuori Hyvästi Viipuri ISBN 978-952-492-809-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti