Talvisota – Suomen itsenäisyys saa jatkoaikaa

Talvisodan sotureita Kollaalla 1940

Suomen armeija oli varustettu ja koulutettu kertausharjoituksia myöten. Suomi sai jalkeille sodan syttyessä 337 000 miehen hyvin koulutetun armeija, mutta tykeistä, tykinammuksista ja sotilaallisesta vaatevarustuksesta oli kova pula, puhumattakaan lentokoneista ja panssarivaunuista. Viimeisinä kutsutut reservit joutuivat tyytymään ”malli Cajanderiin”, kokardiin, vyöhön ja patruunataskuun kiväärin lisäksi ja jäämään ilman armeijan vaatetusta; ulospäin näkyvä pula oli turkislakeista, joista oli 230 000 kappaleen vajaus. Aseistusta ja muutakin varustusta saatiin jo sodan aikana parannetuksi omalla tuotannolla, ostoilla ja sotasaaliilla. Suomen armeijaa johti sotamarsalkka Mennerheim Mikkeliin sijoitetusta päämajasta, tärkeimpinä apulaisinaan yleisesikunnan päällikkö K.L. Öesch ja päämajoitusmestari A.E.Airo. Tärkeää oli, että Mannerheim oli saanut luoduksi itselleen imagon, johon kansa luotti.

Neuvostoarmeija hyökkäsi 520 000 miehen voimin koko itärajan pituudelta. Puolet voimista oli Karjalan kannaksella – joulukuun puolivälissä 265 000 miestä. Valtavan materiaalin turvin – 1600 hyökkäysvaunua, 2000 tykkiä – sillä oli käsky murskata Suomen puolustus kahdessa viikossa, vallata Viipuri ja jatkaa Sisä-Suomeen. Suomalaiset vetäytyivät pääpuolustusasemaan, Mannerheim-linjalle, jossa suurhyökkäys torjuttiin rajuissa Taipaleen ja Summan kaltaisissa taisteluissa – maailmalla alettiin puhua Summan ihmeestä. Taistelut jatkuivat nyt asemasodan luontoisina ja rintama piti. Myös Laatokan pohjoispuolella vihollisen hyökkäykset etenivät vaarallisesti rajan yli, mutta ne pysäytettiin Kitelän,Kollaan ja Tolvajärven maineikkaissa taisteluissa. Taistelut Laatokan pohjoispuolisissa erämaissa tulivat maailmallakin kuuluisiksi moteistaan, suurista saarrostuksista ja koukkauksista. Kuhmon ja Suomussalmen suunnille vihollinen keskitti vahva voimat marssiakseen Ouluun ja katkaistakseen Suomen. Hyökkäykset pysäytettiin Suomussalmen, Raatteen ja Kuhmon taitavasti operoiduissa taisteluissa tammikuun alkuun 1940 mennessä. Samoin onnistuttiin torjumaan syvälle Lappiin edenneet hyökkäykset. Lapin rintama voitiin luovuttaa tammikuussa ruotsalaisille vapaaehtoisille, joita tuli noin 10 000 miestä, ja siirtäää oman joukot torjumaan Vipurinlahden hyökkäyksiä. Kova talvi taisteli myös suomalaisten puolellea. Venäläisten teiden suuntiin pitäytyvä eteneminen antoi liikkuville joukoille ja sissiosastoille tilaisuuden sivusta- ja selustataisteluihin sekä motituksiin. Paljon apua oi myös venäläisten vanhetuneesta taktiikasta, jonka mukaisesti hyökättiin vain päiväsaikaan massaan perustuvilla suorilla, avoimilla rintamayökkäyksillä.

Puna-armeija ryhmitti tammikuun 1940 aikana joukkonsa uudellen ja kävi 1. helmikuuta alkaen suurhyökkäykseen Mannerheim-linjaa vastaa yhteensä noin 510 000 miehen ja valtavan panssari-, tykistö- ja lentokonearsenaalin voimin. Kun Laatolalta pohjoiseen olii neuvostojoukkoja aseissa yli 400 000 miestä, oi Suomea vastassa lähes miljoona sotilasta. Rajut taistelut Kannaksella jatkuivat päivästä toiseen, kunnes ratkaisuisku 11-12.2. johti panssarien sisäänmurtoon. Lähteen lohkolla Länsi-Kannaksella. Sekään ei ollut syvä, operatiivinen läpimusto, Suomalaiset vetäytyivät väliasemaan, josta vielä helmikuun lopulla viivyttäen Viipurin edustalle taka-asemaan. Sen sijaan Itä-Kannakselle, jossa erityisesti Taipaleen lohkolla käytiin viikosta toiseen kiivaita taisteluita, aseman onnistuttiin pitämään sodan loppuun saakka. Viipuri pidettiin kovissa taisteluissa, mutta vihollinenonnistui hyökkäämään Viipurinlahdella jään yli, joskin sen eteneminen kauemmaksi estettiin. Suomalaiset olivat rauhan tullessa 13.3.1930 Kannaksella puhkiväsyneitä ja -kuluneita, eikä rintamaa olisi enää pitkään kyetty pitämään. Muilla rintamanosilla suomalaisille ei ollue enäläsiten pidättelemisessä enää suuria vaikeuksia. Neuvostoliitto ei saanut talvisodassa aikaan lopullista sotilaallista ratkaisu, vaikka olikin miehistö- ja materiaaliylivoimallaan niskan päällä.

Ratkaisevaa sodasta selviytymisessä oli myös kotirintaman henkinen lujuus ja saumaton tuki käydylle taistelulle. Työn organisointi sodankäynnin huoltoon ja sotatarvikkeiden valmistukseen onnistui hyvin. Säännöstelytalous toimi, mistään ei ehtinyt tulla pahempaa puutetta. Yhteisvastuullisuus ja vapaaehtoisuu näyttivät voimansa. Haavottuiden hoito ja kaatuneiden hautaaminen kotikalmistoihin yhdistivät sota- ja kotirintamaa, ja niin myös vihollisen pommitukset, joita laksettiin tapahtuneen yli 2700 kaikkiaan 690 paikkakuntaa vastaan. Niissä menehtyi 1000 ja haavottui lähes 2000 ihmistä.

Suomi menetti talvisodassa nykytietojen mukaan 26 700 henkeä kaatuneina ja kadonneina, ja haavottuineita oli 44 000. Vihollisen kaatuneiden ja kadonneiden määrä oli noin 127 000 henkeä ja haavottuineina 265 000 henkeä.

Lähdeaineisto Jouko Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397-9

Sodan epäsuhtaiset osapuolet

Puna-armeijan maavoimia osallistui hyökkäykseen sen alkuvaiheissa 460 000 miestä, joista 200 000 oli keskitetty Karjalan kannakselle ja 260 000 Suomen pitkälle itärajalle. Suomessa oli Kannas tietysti ymmärretty tärkeimmäksi sotatoimialueeksi, mutta massiivinen hyökkäys itärajan yli oli yllätys. Selityksenä olivat lukuisat tiet, jotka oli rakennettu 1930-luvulla Itä-Karjalaan, Muurmannin rautatieltä Suomen rajalle, ne sallivat nyt vahvojen, moottoroitujen ja hyökkäysvaunujen tukemien joukkojen kuljetuksen erämaiden halki.

Vihollisen jalkaväkeä tukivat runsas, tosin usein hieman epätarkasti ampuvatykistö, erittäin lukuisat ja korkealaatuiset hyökkäysvaunut, kuten panssareita tuolloin nimitettiin, sekä vahvat ilmavoimat. Sotakokemuksta oli monilla keski-ikäisillä sotilailla, mutta nuoremmillla sitä ei ollut mainittavasti, koska saksalaisten nujertama Puola ei ollut kyennyt enää paljoakaan taistelemaan puna-armeijaa vastaan.

Suomen kenttäarmeija käsitti 250 000 miestä, joista noin 130 000 puolusti Karjalan kannasta ja 120 000 itärajaa. Armeija oli liiaksi jalkaväen aseistuksen varassa, ja turvallisten sotilaskiväärien puute vähensi ”militaristisen” maamme taistelujoukkoja sodan alussa 50 000 miehellä. Aseteknikko Aimo Johannes Lahden suunnittelema Suomi-konepistooli oli erinomainen, mutta sitä oli vähän, noin kahdeksan asetta komppaniaa kohti. Kohtalokas puute oli että panssaritorjuntatykkejä oli vain nimeksi. Hyökkäysvaunuja tuhottiin puutteessa kasapanoksiksi nimitetyin räjähtein, jollaista vahva mies pystyi heittämään vähän matkaa, sekä tintamalla keksityin polttopulloin eli ”Molotvoin cocktalein”. Niissä oli pintoihin tarttuvia ja helposti syttyviä nesteitä, ja kun hyökkäysvaunun pinta oli öljyinen, polttopullo aiheutti osuttuaan tuhoisan palon.

Muut aselajit olivat jääneet eduskunnan säästäväisyyden vuoksi kovin heikoiksi. Ajanamukaisia hyökkäysvaunuja ei ollut, kenttätykistöä oli kovin vähän ja se oli pienikaleperista, sen kantama oli lyhyt ja tulinopeus vähäinen. Pahin heikkous oli ammusten paha niukkuus, joka jatkui koko talvisodan ajan, mutta sen vähän, mihin varat riittivät suomalainen tykistä ampui ainutlaatuisen tarkasti. Tykistön tulenjohto ja ja suuntaustekniikka oliva näet kenraaliluutnantti V.P.Nenosen keksintöjen ja niihin perustuvan koulutuksen ansiosta hyvin korkealla tasolla. Talvisodan aikana maailmankuulu matemaatikko Rolf Nevanlinnan kehitti Nenosen menetelmiä vielä tuntuvasti. Suomen rannikkotykistä oi vahva, mutta sitä ei päästy paljon käyttämään vahvan jään estäessä neuvostolaivaston operaatiot.

Vihollisen ilmavoimille rintamajoukot eivät voineeet juuri mitään, koska ilmatorjuntatykkejä oli erittäin vähän ja ne kuten myös vähälukuiset hävittäjäkoneet täytyi keskittää suureksi osaksi kokorintaman ja rautatieyhteyksien suojaamiseen pommituksilta. Joukkojen onneksi sota käytiin etupäässä talvell, päivien lyhyyden rajoittaessa huomattavasti ilmatoimintaa. Sodan lopulla päivän piteneminen tuotti jo suurta haittaa vihollisen pommikoneiden häiritessä joukkojen siirtoa ja huoltoa.

Puolustusta vahvistivat Kannaksella pääpuolustusaseman linnoitukset. Länsiosastaan tarpeettoman pitkänä tämä asema mein Koiviston Humaljoelta lähes pohjoiseen, Kuolemanjärven Summan kylään, sieltä Muolaan järven ja Äyräpääjärven kautta Vuoksen varteen ja sitten tätä leveää virtaa sekä Suvantoa ja Taipaaleenjokea myöten Laatokkaan. Pääasemaa oli vahvistettu 1920-luvultä lähtien rakentamalla satakunta betonikorsua eli bunkkeria, mutta osa niistä oli heikkoja; vain uusimmat olivat todella lujaa teräsbetonia. Eniten bunkkereita oli ”Kannaksen portilla”, kahden puolen Summaa, missä pääasema oli toisaalta vaarallisen lähellä Viipuria, hyökkäysvaunujen käyttöön hyvin sopivalla kangasmaalla.

Betonikorsut olisivat voineet olla suureksi hyödyksi, mutta niiden aseistuksena oli vain konekiväärejä eikä bunkkereista siis ollut aua vihollisen panssariasetta vastaan. Jalkaväkeä ne tietysti pelottivat. Venäläiset omaksuivat innokkaasti ulkomaisten lehtimiesten pääasemalle antaman nimen Mannerheim-linja ja liiottelivat sittemin suuresti sen merkitystä, koska hyökkäyksen hidas edistyminen täytyi selittää jollain tavoin.

Jo 72 vuotta täyttänyt sotamarsalkka ryhtyi siis johtamaan lähes epätoivoisessa taistelussa armeijaa, jonka heikosta varustuksesta hän oli ollut huolestunut ja ivhainen kitsaille poliitikoille. Marsalkan lähimmät miehet Mikkeliin sijoitetussa päämajassa olivat yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch ja operatiivisen osaston päällikkö everstri A.F.Airo, josta tuli sodan aikana päämajoitusmestari ja kenraalimajuri. Kannaksen armeijan komentajana toimi helmikuun lopulle kenraaliluutnantti Hugo Österman. Kahden siellä taistelevan armeijakunnan komentajina olivat lännessä kenraaliluutnantti Harald Öhqvist ja idässä kenraalimajuri Erik Hainrichs, kunnes hänet määrättiin Kannaksen armeijan komentajaksi. Itä-Kannaksen armeijakunnan komentajaksi tuli tällöin kenraalimajuri Paavo Talvela.

Lähdeaineisto ; Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-321-9

Vaaran paikka Suojärvellä

Tolvajärvellä tilanne oli tuskallinen, ja osa joukoista vetäytyi epäjärjestyksessä.

Sodan viidentenä päivän Laatokan pohjoispuolella Neuvostoliitto tuntui etenevän vääjättömästi. Jo ennestään kriisissä olevan Suojärven eteläpuolella rintamalla levisi huh, jonka mukaan puna-armeijan panssarit olivat murtautuneet suomalaisten linjojen läpi. Huh synnytti pakokauhun, ja osa joukoista vetäytyi sekasorrossa. Vetäytyvät jooukot pysähtyivät vasta taaempana Kollaanjoen länsirannalle ryhmittymässä olevien suomalaisjoukkojen eteen.

Kollaanjoki oli oikeastaan vain puro. Sen länsipuolella, siis suomalaisten rintamalinjan puolella, sijaitsi yksi harvoista alueen korkeista maastokohdista. Se oli noin kymmenen metriä korkea harjanne, jolla oli suomalaisten viivytysasema. Sinne joukot nyt vetäytyivät. Alueen puolustuksesta vastasi IV Armeijakkunta, jonka johdosta edellisenä päivänä erotetun kenraalimajuri Heiskasen tilalle ylipäällikkö nimitti kenraalimajuri Hägglundin.

Myös Suojärven pohjoispuolella elettiin vetisen terällä. Siellä vihollisen jalkaväkidivisioonaa vastassa oli vian muutama erillinen pataljoona. Neuvostojoukot etenivät muutamia alueen korpiteitä pitkin tavoitteenaan Tolvajärvi, Ilomantsi ja Värtsilä, joiden saavuttaminen olisi avannut reitin syvemmälle Suomeen ja 4. Armeijakunnan selustaan. Alueen taistelut olivat kenties sodan alkuvaiheen krittisimmät, sillä Neuvostoliitolla oli siellä useita divisioonia ja ennakoitua huomattavasti suurempi ylivoima. Puna-armeijan lopullinen läpimurto olisi tarjonnut tien sisämaahan ja avannut Suomen puolustuksen pahasti, koska silloin hyökkäystä torjumaan olisi pitänyt tuoda joukkoja muualta. Reservit olivat kovin pienet.

Neuvostoliiton päähyökkäyssuunnalla, Kannaksella, vetäytyminen pääasemaan jatkui, ja esimerkiksi Muolaan ja Lipolan ryhmät irtautuivat asemistaan ilman taisteluita. Kaikki suojajoukot eivät kuitenkaan olleet vieä pääsemassa eli Mannerheim-linjalla.

Mannerheimin tyytymättömyys kasvoi, ja hän tuli henkilökohtaisesti puhuttelmaan Imatsan valtiohotellissa maajana pitänyttä Kannaksen armeijan esikuntaa. Puna-armeija eteni vääjämättömän tuntuisesti, Karjalan Kannaksella oltiin vetäydytty pääasemaan, Laatokan pohjoispuolella Suojärven tilanne oli vielä huonompi. Mannerheim epäili joukkojen taistelutahtoa. Kenraalit ja everstit istuivat ”kalman kalpeina, valvoneina ja kylmä hiki otsalla helmeillen” kuten II Armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Öhqvist kuvaili tilaisuutta päiväkirjassaan. Seuraavana päivänä tulisikin tapahtumaan nopeita muutoksia muun muassa Laatokan Karjalassa.

Suomi pyrki neuvottelukontaktiin Neuvostoliiton kanssa Ruotsin Moskvan suurlähettilään välityksellä, mutta tämä ei onnistunut. Neuvostoliitto sanoi tunnustavansa vain Kuusisen johtaman Terijoen hallituksen. Näytti siltä, että ainoa vaihtoehto päästä neuvotteluihin oli aiheuttaa vastustajalle tappioita.

Suomi pyrki sodan alussa muutenkin tukeutumaan Ruotsiin ja pyysi naapurimaalta myös joukkoja Ahvenanmaalle, mutta Ruotsi halusi pitää kiinni puolueettomuudestaan.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7

Vaikeuksia Kannaksella

Suomalaisilla ei ole koskaan niin kiirettä – ei edes talvisodan suojajoukkotaisteluissa – etteikä saunaa olisi ehtinyt lämmittää, kun sellainen osui kohdalle.

Jo ensimmäiset taistelupäivät osoittivat, ettei suomalaisten painajaisuni syvällä oleviin tavoitteisiin ryntäävistä vihollisen panssaroiduista ja moottorisoiduista joukoista vastannut todellisuutta. Venäläiset etenivät varovasti ja kankeasti. Passiivinen hitaus leimasi heidän toimintaansa, eikä ollut puhettakaan mistään häikäilemättömästä takaa-ajosta. Vihollinen ei osannut hyötyä ylivoimastaan, vaan kosketus suomalaisiin katkesi tavan takaa, mikäli nämä irtaantuivat asemistaan.

Eräässä asiassa suomalaiset sen sijaan erehtyivät. Venäläisten oli uskottu karttavan metsäalueita, Tapahtui kuitenkin päinvastoin, ja vihollisen 43 Divisioona tunkeutui jo ensimmäisenä taistelupäivänä Keski-Kannaksella Korpikylän- Vehmaisten alueeella Muolaan ja Lipolan ryhmien väliseen saumaan. Vaikka varovaiset venäläiset eivät käyttäneetkään tilannetta juuri hyväksi, molempien ryhmien asema kävi tukalaksi sivustauhkien vuoksi. Joulukuun 1. päivänä suomalaiset vetäytyivät pohjoisemmaksi, joskin ratkaisuun vaikuttivat myös vastustajan hyökkäykset varsinaista rintamaa vastaan. Mitään repeämää ei suomalaisten ryhmitykseen päässyt kuitenkaan syntymään,sillä suojajoukkoja vahvennettiin muutamalla pääaseman pataljoonalla ja patterilla.

Sota oli huhujen luvattua aikaa, ja varsinkin taisteluiden alkuvaiheessa kokemattomat miehet ovat altiita huhuille. Joulukuun 2. päivänä väärät tiedot pääsivät yllättämän suomalaisten johdon kaksikin kertaa. Kun Suomenlahden rannalla Puumalassa teurastettiin illan suussa eräitä jälkeen jääneitä lehmiä, luuli paikalle sattunut partio venäläisten olevan jo paikalla ja antoi hälytyksen vihollisen maihinnoususta syvällä puolustajien selustassa. Samaan aikaan kerrottiin Keski-Kannakselle venäläisten tunkeutuneen jo Jaarilaan ja Sormulaan saakka, siis aivan Mannerheim-linjan tuntumaan. Tieto vaikutti uskottavalta, sillä juuri tässä suunnassa oli ollut Muolaan ja Lipolan ryhmien välinen aukko. II Armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Ögqvist otti yhteyden kenraali Östermaniin, ja puolen tunnin sisällä saivat sekä Uudenkirkon että Raudun ryhmä käskyn luopua viivytysasemastaan.

Huhujen perättömyydestä saatiin varmuus jo samana iltana, mutta vetäytymiskäskyjen peruuttaminen osoittautui myöhäiseksi. Etenkin menestykselliseksi puolustautuneen Raudun ryhmän kohdalla asemista luopuminen oli ennen aikaista, mutta Uudenkirkon ryhmän osalta olisi todellinenkin tilanne pakottanut suomalaiset pian väistymään. Sinänsä edullinen asema Vammeljoella Suomenlahden rannalla oli näet joutunut vakavan sivustauhkan alaiseksi, kun naapurina ollut Muolaan ryhmä oli luopunut Kivennavan alueesta.

Monia sotia nähnyt Mannerheim oli kuitenkin tyytymätön jatkuvaan vetäytymiseen. 2.12 illalla hän soitti Östermanillee ja vaati Vammelsuun aseman takaisinvaltausta sekä Uuudenkirkon ryhmän vahventamista yhdellä pääaseman rykmentillä. Kun Osterman sanoi, ettei hän halunnut vaarantaa pääseman puolustusta, marsalkka vastasi, että jokainen linja on pääpuolustuslinja. Kun Österman välitti käskin eteenpäin Öhqvistille, jälkimmäinen kieltäytyi kategoisesti täyttämästä käskyä ja sanoi ottavansa vastuun itselleen. Asiaan ei palattu myöhemmin.

Kannaksen puolustusuunnitelmiin syvällisesti perehtynyt ja luonteeltaan aktiivinen Öhqvist oli kuitenkin vastahyökkäyksen kannalla. Jos hänen tahtoaan olisi noudatettu, Östermanin reservikseen muodostama 1. Divisioona olis ennatetty lähettämään monta kertaa mukaan suojajoukkotaisteluihin. Kannaksen Ameijan komentaja piti kuitenkin menestysmahdollisuuksia olemattomian ja muistelmissaan tunnustaa, että eräs 1. Divisioonan perustaminen oli ollut juuri se, ettei Öhqvist olisi voinut käyttää sen prikaateja vastahyökkäyksiin. II Armeijakunnan komentaja ajatus jäi näin olleen toteutumatta.

Vetäytymisen jatkuessa Mannerheimin tyytymättömyys lisääntyi. Joulukuun 4. päivänä hän pistäytyi henkilökohtaisesti Kannaksen Armeijan esikunnassa Imatralla tähdentämässä aktiivisen toiminnan merkitystä suoja-alueella. Österman ja varsinkin Öhqvist, jokan Mannerheim ilmeisesti luuli johtavan suojajoukkotaistelua, saivat ankarat moitteet vastarinnan laimeudesta, jossa kenraalit ja everstit istuivatt hänen mukaans ”kalman kalpeina, valvoneina ja kylmä hiki otsalla helmeillen”.

Ylimmän johdon näkökulmasta katsottuna tilanne oli kuitenkin niin synkkä, että kuka tahansa olisi ollut äerä Mannerheimin asemassa toimiessaan. Suojataisteluita tai niihin verrattavia taisteluita käytiin näet muuallakin itärajalla kuin Kannaksella, ja kaikkialöa kehitys kulki yhtä synkkään suuntaan. Luettelonomainenkin katsaus tapahtumiin riittää antamaan käsityksen siitä, että Suomen puolustusvoimat olivat joulukuun alussa 1939 todellisissa vaikeuksissa.

Lähdeaineisto Suomi sodassa ISBN 951-9078-94-0

Talvisodan alkuvaihe

Kannaksella suojajoukkoryhmät, joiden yhteinen vahvuus oli 13 000 miestä, suorittivat viitytystehtävänsä suunnilleen niin hyvin kuin oli voitu odottaa. Vammelsuon linjalta vetäytyminen 2.12. johtui väärä ilmoituksesta vihollisjoukkojen ilmaantumisesta suojajoukkojen selustaan Yksjärven Sormulan suunnalla samoin kuin myös Sievästön ja Inon välille. Vetäytyminen olisi muutoinkin pitänyt pian suorittaa, koska hyökkääjä oli samoihin aikoihin Kivennavankin suunnalla jo edennyt Tahostalammille. Nuevostojoukot saapuivat pääaseman edustalle 6.12., lukuun ottamatta Kannaksen länstisintä osaa. Nyt alkoi asemasotavaihe. Ylipäällikkö antoi 4.12. käskyn erikoisten polttopulloilla ja kasapanoksilla varustettujen pst.osastojen perustamisesta ja suuntasi 6.12. pääosan reserveistään Kannakselle ( 6.D.N Säinön – Sommeen – Perun suunnalle). Suojajoukkoina toimineista jv.prikaaateista muodostettiin 1.D (kenr.maj. T.Laatikainen), joka sijoitettiin Muolaanjärven länsipuolelle.

Laatokan – Jäämeren välillä hyökkäävät neuvostovoimat olivat paljon suuremmat kuin tieverkotn ja huoltomahdollisuuksien perusteella oli pidetty todennäköisenä. Sen vuoksi oli panssarivoimilla vahvistettua neuvostodivisioonaa vastassa monesti vain suomalainen jv. Pataljoona. Siitä johtui, että hyökkäykseen Kannaksella pysähdyttyä itärajan tapahtumat alkoivat näyttää perin huolestuttavilta. Laatokan koillispuolella oli kaksi vihollisdivisioonaa 10.12 menessä edennyt Salmin ja Uomaan tietä pitkin Ketelän ja Koirinojan tienoille, ja 12.12. aloitettu vastahyökkäys epäonnistui. Mantsinsaari pysyi kuitenkin sodan loppuun saakka suomalaisten hallussa ja sen tykit höiritsivät sivustatulellaan neuvostojoukkojen huoltoliikennettä. Suojärven alueesta oli vihollisen voimakkaan painostuksen vuoksi luovuttava jo 2.12., ja suomalaiset joutuivat vastaiskua tehdessään pahasti hajalle. Suojärveltä pääsi kaksi neuvostodivisioonaan Loimolan suuntaan Kollaanjoelle saakka, jossa ne kuitenkin pysäytettiin, ja Korpiselän suuntaan eteni myös kaksi divisioonaan, jotak 8.12. saapuivat Tolvajärvelle, Porajärveltä hyökkäävä divisioona oli jo 7.12. Möhkön ja Kallioniemen tienoilla uhaten Ilomantsia, josta sille avautuisi tie Tolvajärven selustaan. Lieksan suunnalla hyökkäsi kahta tietä pitkin Pielisjärveä kohti panssarivaunuilla ja tykistöllä runsaasti vahvistettu neuvostorykmentti, mutta Inarin tiellä se pysäytettiin Hattuvaaraan ja Kivijärven tiellä lopullisesti Nurmijärvelle. Kuhmon suunnalla hyökkäsi kokonainen divisioona Löytövaaraan ja Kiekinkosken teitä pitkin pakottaen puolustuksesta vastaavan osaston vetäytymään Raatteen tienhaaraan ja Vääräjoen pohjoispuolelle, jossa se piti puoliaan, kunne soma hyökkäystoiminta voitiin aloittaa. Suomussalmen suunnalla oli Uhtualta Lonkan-Juntusrannan kautta hyökännyt divisioona 7.12. vallannut kirkonkylän 9.12., Savukosken 14.12. ja Pelkosenniemen ja Kemijärven tien suunnalla Joutsijärven 16.12, jolloin myös Petsamoa puolustava komppania sai vastaansa divisioonan ja vetäytyi sitkeästi taistellen 19.12. Höyhenjärvelle. Täältä se vasta 25.2. vetäytyi Nautsiin, missä Petsamon rintama pysyi sodan loppuun saakka.

Rauhanajan suunnitelmiin perustuneet järjestelyt eivät siis olleet riittäviä uudessa tilanteessa, minkä vuoksi oli suoritettava uudelleenjärjestelyjä yllättäen ilmaantuneiden vaarojen vuoksi.

Eri tahoilta tehdyt yritykset sodan keskeyttämiseksi heti alkuunsa jäivät tuloksettomiksi. Kun Kansainliiton neuvosto 9.12. päätti saattaa asian Yleiskokouksen käsiteltäväksi ja sen asettama komitea 11.12 kehotti lopettamaan vihollisuudet ja hyväksymään välitystarjouksen, Neuvostoliitto pysyi entisellä kannallaan, minkä jälkeen yleiskokous 14.12 totesi sen menettelyllään asettuneen Kansainliiton peruskirjan ulkopuolelle ja kehoitti jäsenvaltioitaan antamaan Suomelle aineellista ja ihmisystävällistä apua. Kansanliitton neuvosto hyväksyi samana päivänä yleiskokouksen päätöslauselman ja totesi Neuvostoliiton erotetuksi Kansainliiton jäsenyydestä. Suomen ulkoministeri esitti vielä 15.12 radiopuheessaan vetoomuksen kansankomissaari Molotoville neuvottelujen aloittamiseksi, mutta vastaukseksi saatiin vain Neuvostoliiton virallisen tietotoimiston ilmoitus, ettei neuvostohallitus tunnustanut muuta Suomen hallitusta kuin Kuusisen johdolla perustetun. Muuta kuin aseellisen ratkaisun mahdollisuus ei siis näyttänyt olevan.

Lähdeaineisto Arvi Korhonen Viisi sodan vuotta 

Hyrsyläläiset jätettiin venäläisten vangeiksi

Hyrsyläläisten paluu sotavankeudesta

Eräs valtiovaltamme pahimmista laiminlyönneistä talvisodan kynnyksellä oli ennakkoevakuoinnin kieltäminen Hyrsylän mutkan alueella. Yksinkertaisinkin rajan asukas ymmärsi, että jos sota syttyy, tästä itärajamme pussista ei pääse karkuun. Ku jo tiedettiin mitä tuleman piti, lähetettiin kaksi päivää ennen sodan syttymistä Suojärveltä valtioneuvostolle sähke: HYRSYLÄ ON EVAKUOITAVA. Tämä hätähuuto ei auttanut. Hyrsylän mutkan asukkaat jätettiin tahallisesti sodan jalkoihin.

Vihollisen hyökkäys taphtui hyvin valmisteltuna ja ripeästi. Hrsylän mutkan läntisimminstä osista vain harvat ehtivät pelastua. Sellainen oli mm. autoilija V.Lakka, joka toi Hautavaarasta Pekka Salolatvankin perheineen Suvilahteen. Niinikään kauppias Johannes Kaheinen ehti perheensä kera lähteä Hautavaarasta pakomatkalle pelastuen aivan viime tingassa. Näitä harvoja poikkeuksia lukuunottamatta Hyrsylän, Ignoilan ja Hautavaaran kylien asukkaat, liki 2000 henkeä joutuivat vihollisen vangeiksi. He saivat aluksi asua kylissään omien elintarpeittensa varassa, joita olikin riittävästi. Oman karjan tuotteitakin saatiin käyttää ja olot olivat aluksi siedettävätä. Kun vielä voitiin radiosta seurata Päämajan tiedotuksia, ei yhteys kotimaahan ollut aivan poikki. Helmikuun 11. päivänä loppui kuitenkin tämä vapaus Elintarpeet takavarikoitiin, radiot kerättiin pois ja karjan teurastettiin. Ihmiset lastattiin kovassa pakkasessa kuorma-autoihin eikä sallittu edes panna heiniä tai olkia pehmikkeeksi ja lämmikkeeksi.Kireässä 32 asteen pakkasessa alkoi matka Itä-Karjalaan. Äidit suojelivat oman ruumiin lämmöllä lapsiaan mutta tällä 175km matkalla kaksi lasta paleltui kuoliaaksi. Erään äidin rinta oli jäätynyt kuolleen lapsen suuhun.

Vangeiksi joutuneista osa sijoitettiin Suoatnon luostariin, osa Kontupohjaan. Nyt oli ruoka niukkaa ja kohtelu kovaa. Kolme ja puoli kuukautta kestäneenä vankeusaikana kuoli näillä vankileireillä 66 henkeä. Sinne vietäessä oli kuollut kaksi ja Suomeen palatessa kuoli kahdeksan. Petroskoille vietiin kolme hyrsyläläistä, heifän kohtalonsa on tuntematon. Vankeusajan kärsimyksiin menehtyi Suomen sairaaloissa 24 henkeä. Näinollen Hyrsylän mutkan asukkaiden kokonaistappiot nousi toiselle sadalle. Tähän tappiolukuun on lisättävä vangiksi joutunut Naistenjärven lastausporukka 480 miestä, joiden kohtalosta ei ole tietoa. J.K. Paasikiven toimenpiteiden tuloksena venäläiset suostuivat rahan tultua palauttamaan eloon jääneet Hyrsylän mutkan asukkaat. Toukokuun 24. päivänä alkoi heidän paluumatkansa Suomeen. Seuraavana päivänä oltiin nykyisellä raja-asemalla Kaurilassa. Vankien luovutus alkoi aamupäivällä ja kesti 12 tuntia. Hyrsylän mutkan asukkaiden tuki ja turva, opettaja Matti Pajune, joka oli tällä vankeusmatkalla mukana, kertoi tästä hetkestä: ”Vaikka aurinko laski, kun viimeiset luovutettiin, niin tuntui siltä kuin se olisi nousut. Kaikkien kasvoilla loisti ilo siitä, että oltiin jälleen Suomessa, omassa rakkaassa isänmaassa.”

Vankeudesta vapautetut sijoitettiin aluksi karanteeniin Helsinkiin Lapinlahden ja Kaisaniemen kansakouluille sekä Viikin kartanoon. Sieltä siirtyivät omaan toimeentuloon pystyvät perheet Isoonkyröön. Lesket ja sotaorvot sijoitettiin Virroille, jonne Pelastakaa Lapset ry oli perusanut heitä varten äitiyhdyskunnan 225 hengelle ja piti näistä hyvän huolen. Lapsia varten perustettiin oma Karjalan koulu, jossa Matti Pajunen opetti uskonta pitäen muunkin yhdyskunnan hengellisistä tarpeista huolta.

Hyrsylä

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hyrsyl%C3%A4

Taistelut Hyrsylän mutkassa

http://80.246.169.132/jr50/ignoila_hautavaara.php

Suomen sotamuistomerkit

http://www.tammenlehva.fi.test.mediatraffic.fi/sivu.php?id=368

Vihollisen vankina

http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/siviili/talvisota/vihollisen_vankina.htm

Suojärvi

http://www.jukkajoutsi.com/suojarvi.html

Lähdeaineisto Esa Anttala Talvisota Sataviisi taistelujen päivää ISBN 978-951-23-5164-0

Kotirintama

Suomalaisten pahat aavistukset Stalinin suhteen eivät olleet turhia, sillä marraskuun 30. päivänä 1939 räjähti. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja aloitti varoittamatta täysimittaisen Suomen miehittämiseen tähdänneen sodan maatamme vastaan. Sodan kauhut koettiin heti aamutuimaan paitsi rintamalla, myäs useissa Suomen kaupungeissa, kauppaloissa ja kirkonkylissä.

• Kello oli 8.30 linja-auton saapuessa kauppatorille. Lähdin kävelemaan Torkkelinkatua kaupungille päin. Silloin se alkoi. Hälyytyssireenit alkoivat ulvoa kaikki yhtäaikaa kuin hornanhenget olisivat päässeet valloilleen. Se oli jotain innfernaalista. Kuin maailmanlopun pasuunat olisivat alkaneet yhtä aikaa puhaltaa. Oli kuin elämä olisi loppunut siihen paikkaa, muistelee sodan ensimmäisiä hetkiä B. Meriläinen.
• Ensimmäiset väestösuojelumiehet ilmestyivät kuin taoittuina kaduille ohjaamaan ihmisiä pommisuojiin. Kuulimme matkalla Savo-Karjalan pommisuojaan valtavan rysähdyksen. Ensimmäinen pommi oli pudonnut, Viipuria oli pommitettu. Se oli ensi kosketus sotaan. Kaikki muuttui yhdeksi painajaiseksi. Pommisuojassa olivat kuitenkin kaikki rauhallisia. Toiset rukoilivat hiljaa, toiset ihmettelivät, kun olivat juuri tulleet kaupunkiin, mennäkseen takaisin kotiinsa. Että nyt se sittenkin alkoi. Ei enää päässytkään takaisin,muistelee B. Meriläinen.

Yllättävä sota ajoi väestöä poistumaan Suomen suurimmista kaupungeista maaseudun rauhaan. Pako kaupungeista aiheutti valtaisia liikenneruuhkia ja niinpä linja-autot ja junat olivat tupaten täynnä. Kun muu ei auttanut, oli monen lähdettävä matkaan jalkaisin.

• Turuntielle alkoi ilmestyä yhä enemmän kantamuksineen Helsingistä päin kävellen pakenevia ihmisiä. Alkoi pako pois sodan jaloista, jonka pelättiin iskevän jo seuraavana yönä ja josta kuviteltiin kaikenlaisia kauheita. Juniin ja autoihin ei ollut mahtunut kuin pieni osa Helsingistä pois haluavista ihmisistä. Loppujen oli turvauduttava jalkapatikkaan.
• Illan hämärtyessä maantiellä kulkevien määrä sakeni. Kaupungista oli päästävä pois milla hinnalla hyvänsä, minne tahansa, sukulaisten, tuttavien, ystävien ja tuntemattomienkin luo, sillä kaikilla kävelijäillä ei suinkaan ollut ennalta tiedosssa yösijaa. Jotkut poikkesivat väsyttyään tien vieressa olevaan taloon ja pyysivät kattoa yöksi päänsä päälle, kertoo Erkki Pakkala.

Sodan syttymisen myötä oli myös koulut pakko lopettaa. - Kun olimme hiljentyneet, opettaja sanoi, että koulu päättyi nyt tähän. Meidän piti ottaa kaikki tavaramme mukaamme ja mennä kotiin, mutta suorinta tietä. Emme saaneet jäädä mihinkään matkan varrelle katselemaan. Meille ilmoitettaisiin sitten, kun koulu taas alkaisi,muistelee Erkki Pakkala talvisodan alkamispäivää Helsinsingin Ressussa.

Rajaseudulla tilanne oli hälyyttävä, sillä väestö oli moni paikoin pahaa aavistamatta paikoillaan suurvallan hyökkäyksen alettua. Yhtäkkiä vain vihollinen näkyi pihapiirissä ja oli pakko yrittää karkuun niissä hepeneissä, jotka päällä sattuivat olemaan.

• Jehkilän kylässä oli lisää kurjuutta: karja oli ammuttu tien varteen ja verisiä ruhoja virui kaikkialla. Muutamat eläinraukat juoksentelivat vielä hangessa kammottavasti mylvien. Alueelle suuntautui vihollisen tykistötulta ja useita rakennuksia paloi, kertoo Martta Kuikka.

Kaikilla ei pakoon pääsy onnistunut. Ns.Lipolan mutkassa jäi siviiliväestö, naisia ja lapsia, venäläisten vangiksi. Muilla rajapaikkakunnilla lähtö onnistui usein viime tipassa, ei kuitenkaan aina.

• Alkupää karavaanista ehti Alanteen lähelle, kun heidän matkansa päättyi; vastaan tuli venäläinen ratsupartio ja käski mennä ”maomnon” luokse. Viimeisimmät lähtijät olivat vielä Esalassa, kun joen toisella puolelle ratsasti kovaa kyytiä ja mutkia tehden naapurin piippalakkisia äijiä. Siinäkös tosi hätä syntyi – että ne ampuvat meidät kaikki! Äidit kantoivat lapsensa peräkamariin yhteen läjään ja ruokoilivat Herran varjelusta. Meitä ei kuitenkaan ammuttu. Niinpä palasimme kotiin ja elämä alkoi venäläisten vankina, muistelee Martta Keränen sodan alkuhetkiä Suommussalmen itäisessä kylässä.

Lähdeaineisto Jouni Kallioniemi Kotirintama 1939-1945 ISBN 951-97093-3-9

Osasto Pennanen

Kapteeni Antti Pennanen

Valtiollinen poliisi pidätti Petsamon harjoituskeskuksen päällikön, jääkärikapteeni Jalmari Pajakan epäiltynä vakoilutsta venäläisten hyväksi lokakuun lopulla 1939. Tilalle määrätty jääkärikapteeni Valdemar Salmelo ei kestänyt hermopainetta, vaan ampui itsensä heti talvisodan syttymisen jälkeen. Tällaisessa tilanteessa johtoon astui kapteeni Antti Pennanen.

Everstiluutanantti Oivar Willamo määrättiin Lapin Ryhmän komentajaksi 11. marraskuuta 1939. Hänen alaisuuteensa kuuluivat Sallan ja Petsamon suunnan joukot. Venäläisten ylitettyä rajan marraskuun viimeisenä päivänä 1939, monet siviilit jäivät vihollisten jalkoihin. Suomalaiset perääntyivät murskaavan ylivoiman edessä ja rakennukset määrättiin poltettavaksi.

Jääkärikapteeni Valdemar Salmelo oli tullut Petsamoon heri Tarton rauhansopimuksen solmimisen jälkeen. Hän oli elänyt alueella 14 vuotta ja nähnyt sen kasvavan ja kehittyvän. Salmelo oi Petsamon korkein sotilasviranomainen, ja hänellä oli vastuu niin sotilaista kuin siviileistäkin. Nyt Salmelon raskas velvollisuu oli hävittää kaikki Vuonon kylät.

Salmelo oli väsynyt ja sairas mies, mikä havaittiin Lapin Ryhmän esikunnassa. Hänet päätettiin korvata nuoremmalla, sodan paineet paremmin kestävällä komentajalla. Tällainen mies oli Erillinen Pataljoona 16:n väliaikainen komentaja, kapteeni Antti Pennanen.

Pennanen tuli Rovaniemelle 1. joulukuuta 1939 ja jatkoi heti matkaa kohti Petsamoa. Hän tuijotti henkilöauton ikkunasta vastaan tien täydeltä tulevaa pakolaisvirtaa. Siviilejä kulki jalan, hevosella, potkukelkoilla ja kuorma-autoilla.

Petsamossa kaikki oli sekaisin. Pennanen kuunteli Salmelon antamaa kovin erikoiselta kuulostavaa tilanneselostusta ilme vakavana. Hän päätti lähteä itse ottamaan asiasta selkoa. Salmelolle ehdotettiin, että tämä menisi telttaansa lepäämään. Salmelo nyökkäsi, käveli muutaman metrin, kaivoi pistoolin kotelosta ja ampui itsensä.

Hermopaine oli kasvanut liian suureksi. Valvotut yöt, sekasortoon saatettu ja liian pieni sotajoukko, järkyttyneet ja epäluuloiset siviilit sekä liian suuri alue puolustettavana olivat muuttaneet vanhan jääkäriupseerin uskon omiin mahdollisuuksiin selvitä kunnialla sotatoimien johtamisesta.

Pennanen otti johdon käsiinsä tulisella kiireellä. Suurin harmin aihe oli, ettei Parkkinaa ollut potettu. Kauppojen varastot ja ihmisasumukset olivat jääneet vihollisen haltuun miltei ilman laukauksenkaan ampumista. Neuvostojoukot pääsivät nauttimaan lämpimistä huoneista ja ilmaisesta muonasta.

Pennanen aloitti nopeat tuli-iskut vähäisten miesten kanssa ja onnistui. Yläluostarissa sanottiin ensimmäinen merkittävä torjuntavoitto. Vihollistappiot olivat noin 200 miestä. Se nosti suomalaisten matalale painunutta mielialaa.

Pennanen kokosi alueen kaikista joukoista vajaavahvuisen pataljooona, josta alettiin käyttää nimitystä Osasto Pennanen. Myös Lapin Ryhmässä tapahtui muutoksia. Liian itsevarma Willamo siirrettiin esikuntapäälliköksi ja uudeksi komentajaksi määrättiin Lapin olit hyvin tunteva kenraalimajuri Kurt Martti Wallenius.

Osasto Pennanen käytti maasto aloistavasti hyväkseen ja iski siellä, missä vihollinen sitä vähiten odotti. Tapaninpäivänä suomalaiset koukkasivat Kuuroaivilla ja iskivät vihollisen kimppuun takaapäin. Yksi venäläisten tukipattereista tuhottiin, ja noin 600 neuvostosotilasta pakeni hädissään Paatsjoen jäälle. Vihollisrykmentin komentaja pyysi apua. Pennanen oli kytkenyt venäläisten puhelinlinjat ja kuunteli hymy suupielessä vastapuolen hätäsanomia.

Kuuroaivin menestyksekkään taistelun jälkeen Osasto Pennanen aloitti sissitoiminnan. Edellytykset toiminnalle oli luotu, kun jo Yläluostarin kahinan jälkeen oli kätketty elintarvikkeita kuuteen eri kohteeseen. Retket saattoivat kestää parikin viikkoa, ja tuona aikana suomalaisparitiot hiihtivät lähes 300 kilometriä pituisia taipaleita.Toimintaa vaikeuttivat suuret välimatkat, huoltovaikeudet sekä varastojen riittämättömyys ja yksipuolisuus. Miehet väsyivät pitkillä hiihtotaipaleilla.

Tilanne jatkui ennallaan helmikuulle 1940, jolloin neuvostojoukkoja alettiin keskittää Karjalan kannakselle. Vihollisuuden päättyivät pohjoisrintamalla 13. maaliskuuta 1940 kuten muillakin rintamilla.

Lähdeaineisto Seppo Porvali Talvisodan sankarit ISBN 951-584-630-7

Vetäytymistaistelut

Luutnantti Tahvanaisen JR 34:n joukot palaavat taistelusta Suojärven rintamalla.

Talvisodan neljäntenä päivänä suomalaisten suojajoukkojen vetäytyminen kohti pääasemaa jatkui. Tilanne Suojärvellä pysyi krittisenä – panssarit kylvivät kauhua rivistöihin.

Neljäs päivä noudatteli pitkälti jo hieman tutuksi tullutta vetäytymiskaavaa. Karjalan Kannaksella osa suomalaisten joukoista vetäytyi pääpuolustusasemaan, ja monin paikoin kohtakti varovasti etenevään viholliseen menetettiin.

Suojärvellä Laatokan Karjalassa Mannerheimin edellisenä päivänä määräämä vastahyökkäys epäonnistui täysin. Sen valmisteluun oli ollut aikaa vain aamuyö, ja joukot ooivat jo valmiiksi väsyneitä. Osa vastahyökkäykseen osallistuneista joutui pakokauhun valtaan kohdatessaan vihollisen panssareita. Epäonnistuneen operaation seurauksena ylipäällikkö erotti IV armeijakunnan komentajan, kenraalimajuri Heiskasen.

Petsamossa käytiin eräät sodan neljännen päivän kiivaimmista taisteluista. Pohjois-Suomea puolustavat joukot olivat kevyitä, ja niitä oli vähän, koska ennen sotaa oli oletettu, että Neuvostoliitto keskittyisi yrittämään läpimurtoa Kannaksella. Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät 3.12. kaivosalueelle, jota yllätetyt kaivosmiehet yrittivät puolustaa siviiliasuissaan. He joutuivat kuitenkin luovuttamaan asemansa nopeasti. Samalla menivät kaikki suomalaisten tykit, neljä kappaletta vuodelta 1887 ollutta 76 mm kanunaa.

Vajaan pataljoonan vahvuisilla joukoilla Petsamoa puolustanut kapteeni Pennanen määräsi miehensä vastahyökkäykseen, joka tuotti toivotun tuloksen: Neuvostoliiton jalkaväkirykmentti ajettiin pakoon, ja tykit saatiin takaisin. Taistelu oli osasto Pennasen kiivain, sillä se menetti 13 miestä kaatuneina ja 38 miesta haavottuneina. Vihollisen arvioidut tappiot olivat noin 200 sotilasta.

Päämaja siirtyi Helsingistä Mikkeliin. Siirrolla haluttiin parantaa turvallisuutta ja viestiyhteyksi, sillä Mikkelin ei katsottu olevan tärkeä kaupunki ja välttyvän siten pommituksilta. Lisäksi sen sijainti tarjosi hyvät kulkuyhteydet rintaman eri osiin.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7

Pajari hyökkää

Tolvajärvelle määrättiin komentajaksi eversti Paavo Talvela.Mannerheim lähetti hänet sinne pelastamaan taakse päin työnnetyn tai pakenevan Suomen armeijan kunnian ja tuhoamaan Värtsilä ja Loimolaa kohti etenevän vihollisen.

Talvela meni 2.12.1939 Hotelli Helsinkiin, jossa päämaja toimi sodan ensimmäiset päivät, ja vaati Mannerheimilta menetetyn Suojärven välitön takaisin valtausta. Hän ei hyväksynyt sitä, ettei Suomen armeija tehnyt muuta kuin pakeni vihollisen edellä puolustuslinjalta toiselle. Kenraali Walden, joka oli läsnä, pelkäsi Mannereheimin räjähtävän. Koskaan ei kukaan oollut käyttäytynyt niin sopimattomattomasti tämän edessä. Myöhemminkin Talvela oli ainoa, joka saattoi sen rankaisematta tehdä. Samana iltana Mannerheim antoi päämajan III osaston päälikölle eversti Airolle käskyn. Laatokan pohjoispuolella olevan IV armeijakunnan oli hyökättävä koko voimallaan seuraavana aamuna ja vallattava takaisin Suojärvi. Airo kieltäytyi, koska käsky oli mieletön. Joukoille ei annettu aikaa edes ryhmittyä. Mannerehim käsk yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Oeschin kirjoittaa tuon käskyn ja lähettää sen. Armeijakunta teki mitä voi, mutta ei saanut mitään aikaan.

Mannerheim päätti 5.12. vastaisena yönä asettaa suoraan päämajan alaisen komentajan johtoon sekä Tolvajärven että siitä pohjoiseen olevan Ilomantsin suunnan joukot. Talvela oli itseoikeutettu johtaja. Hän sai vahvistukseksi Pajarin 16. jakaväkirykmentin ja yhden patteriston tykistöä. Talvela vaati Pajaria mukaansa ja Airo ehdotti tätä, koska tätä tarvittiin Talvelan teittyjen puutteiden vastapainoksi. Airolla ja Talvelalla oli parantumattoman huonot välit.

Pajari oli ensimmäisessä kuljetusjunassa ja ajoi Värtsilästä Tolvajärvelle mukanaan pioneeri- ja kranaatinheitinjoukkue ja konekivaaripuolijoukkue. Matka oli 70 km. Itse hän istui henkilöautossa, asevoima tuli perässä linja-autoissa. Sotapakolaisia ja heidän karjaansa tuli vastaan tien pituudelta.

Keskipohjalainen polkupyöräpataljoona 7. ja eteläsavolainen erillinen pataljoona 112 olivat rajaseuduen suojeluskuntalaisten ja rajavartijoiden kanssa torjumassa vihollista. Pajari käski polkupyöräpataljoonan pitäää Ristisalmen länsirannan asemat 8.12. saakka ja lähetti sinne tuomansa konekiväärit ja puolet pioneerijoukkueesta. Ristisalmelle oli Tolvajärveltä kymmenkunta kilometriä.

IV armeijakunta lähetti autokuljetuksin Tolvajärvelle 9. erillisen pataljoonan. Talvela käski sen hyökätä välittömästi 15 kilometrin päässä Tolvajärven pohjoispuolelle järven itäpuolella Honkavaaraan venäläisten sivustaan. Kaksi vuorokautta myöhemmin pataljoona vetäytyi hajalle lyötynä takaisin lähtökohtaansa. Kriittisimmät vuorokaudet se tuli olemaan kokonaan poissa taisteluista. Talvela hosui, mihin hänellä oli taipumuksia.

Pajarilla oli seitsemän pataljoonaa, kaksi raskasta patteria ja kaksi panssarintorjuntatykkijoukkuetta. Tolvajärven kapeaa turistien ihailemaa harjua oli Ristimäeltä Tolvajärvelle 7 km. Jää sen kahta puolta ei kantanut panssareita ja tykkejä. Nyt oli estettävä niiden tulo ja kuljetus harjua pitkin kulkevaa tietä.

Pajarin rykmentin tamperelaispataljoona pakeni 8.12. illalla ja seuraavana yönä paniikin vallassa Tovajärven länsipuolelle Kokkariin, jossa se kootiin ja majoitettiin lepoon ja rauhoittumaan. Niin oli tehtävä 7. polkupyräpataljoonakin. Niitä ei voinut lähettää taisteluun. Pajari myönsi, että sähkövaloton yö ja erämaa oli monelle liikaa. Miehet olivat olleet sisätöissä ja he olivat fyysisesti riittämättömässä kunnossa. Kaksi suojeluskuntaupseeria, jotka toimivat komppanianpäällikköinä, olivat osoittautuneet täsysin kykenemättämiksi.

Pajarilla oli enää 112. erillisen pataljoonan kolmas komppani ja muutama konekivääriryhmä, 9. erillisen pataljoonan konekiväärijoukkue ja molempien pataljoonien eiskuntakomppaniat. Hän pani ne Tolvajärven länsirannalle Kansakoulumäen ja Hevossalmen sillan väliin puolustukseen. Puolustamista tukivat kaksi tykkipatteria, jotka olivat Tolvajärven kylän itäpuolella metsässä. Vasemmalle koukkaamaan löhetettyihin joukkoihin katkesi puhelinyhteys, kun venäläiset valtasivat matkailumajan. Partiot lähetettiin kutsumaan ne takaisin ja majoittumaan Kokkariin, jossa oli jo kaksi pataljoonaa lepäämässä.

Aamulla venäläiset alkoivat murtaa Kivisalmen puolustusta muutama kilometri Ristisalmesta itään.

Lähdeaineisto Veijo Meri Suurta olla pieni kansa ISBN 961-1-14397-2

Huhut nopeuttivat suojajoukkojen perääntymistä

Suomalaiset joukot vetäytyivät osittain pääaseman eli Mennerheim-linjalle. Rintamalla levinneet väärät tiedot nopeuttivat joukkojen vetäytymistä, ja Neuvostoliitto onnistui läpimurrossaan Suojärvellä.

Kolmantena sotapäivänä suojajoukot olivat yhä pääaseman eteläpuolella, mutta vetäytyivät edelleen koko ajan ja luopuivat viivytysasemasta kaikkialla. Päivän aikana levisi huhuja, joiden mukaan vainolainen oli kiertänyt Muolaan ryhmän selustaan ja noussut maihin Puumalassa, Uudenkirkon ryhmän selustassa. Puumalassa oli samana päivänä ammuttu evakkoon lähteneiltä jälkeen jääneita lehmiä, minkä paikalle sattunut tiedustelupartio ilmeisesti tulkitsi vihollistoiminnaksi ja antoi hälytyksen maihinnoususta. Muolaan ryhmän suunnalla väärinkäsityksen on saattanut aiheuttaa Ratsuväkiprikaatin panssariauto, jonka olemassaolosta muut suomalaiset joukot eivät tienneet. Tieto vaikutti uskottavalta, koska juuri Liipolan ja Muolaan ryhmien väliin oli jäänyt aukko. Huhut eivät siis pitäneet paikkansa, mutta niiden seurauksena suojajoukot Lipolan ryhmää lukuun ottamatta joutuivat Kannaksella vetäytymään nopeasti ilman taistelua paikoin hyvistäkin puolustusasemista.

Ylipäälikkö Mannerehim ei ollut tyytyväinen. Hän moitti joukkoja liian nopeasta vetäytymisestä ja määräsi vastahyökkäksen asemien takaisinsaamiseksi. Tämä oli kuitenkin uudessa tilanteessa mahdotonta eikä käskyä voitu toteuttaa.

Kaiken kaikkiaan suojajoukkojen viivytystaisteu oli kolmen ensimmäisen päivän aikana onnistunut hyvin. Neuvostojoukkojen pääsuunnassa, Raudun ja Uudenkirkon ryhmien alueella hyökkääjää oli pidätelty tehokkaasti. Ensimmäiset venäläisjoukot oivat noin parinkymmenen kilometrin päässä puolustuslinjasta, jossa odottivat Suomen pääjoukot.

Neuvostoliiton hävittäjät kiertelivät taistelukentän yllä, mutta eivät voineet osallistua taisteluun, koska rintamalinjat elivät koko ajan, eivätkä lentäjät useinkaan tienneet, mitkä olivat omia ja mitkä vieraita joukkoja. Vihollinen ei tämän vuoksi päässyt käyttämään ilmavoimaansa hyväkseen.

Laatokan pohjoispuolella, Suojärvellä tilanne ajautui kriittiseksi, kun suomalaiset IV armeijakunnan joukot vetäytyivät lähes paniikinomaisesti. Puna-armeijalla oli odotettua suurempi ylivoima, suomalaisia oli Suojärven pohjoisrannalla pataljoonan verran Neuvostoliiton divisioonaa vastaan. Neuvostojoukkojen tavoitteena oli strategisesti tärkeä Sortavala, jonne pääsy olisi avannut puna-armeijalle kiertotien Laatokan ympäri Suomen pääjoukkojen selustaan ja tien Sisä-Suomeen.

Joulukuun 2. päivän venäläiset tekivät murron suomalaisten asemiin ja suomalaiset joutuivat perääntymään Kollaanjoelle. Tämä olisi saattanut avata tien selustaan, joten Mannerehim määräsi vielä samana yönä vastahyökkäyksen. Neuvostoliiton ylijohto oli samana päivänä moittinut Laatokan ja Sallan välillä operoivia puna-armeijan joukkoja liian hitaasta etenemisestä.

Suojajoukot

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suojajoukot

Karjalan kannaksen suojajoukkojen taistelut talvisodassa

http://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_kannaksen_suojajoukkotaistelut_talvisodassa

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7

Väärää riemua

Sisäministeri Urho Kekkonen puhuu radiossa. Oli toinen sotapäivä, joulukuun ensimmäinen. Kello oli joitakin minuutteja vaille kahdentoista. Edellispäivän tuhopommitukset olivat Helsingissä olleet paljon pahempia kuin Viipurissa. Siellä oli kahdessa neuvostokoneiden hyökkäyksessä saanut surmansa 91 ihmistä, ja yli 240 oli haavoittunut. Kekkonen kuitenkin yritti valaa suomalaisiin rohkeutta ja luottamusta. Suomalaisten pitisi kestää koettelemus yhdessä.

Ministeri Kekkosen puhe katkesi keskn lausetta. Viipurin radioasema oli keskeyttänyt lähetyksen syystä, jonka kaupunkilaiset tiesivät. Vain hetkinen ja sireenit ulvahtaisivat ilmahälytykseen jo päivän kolmannen kerran.

Vihollisenkoneita oli liikehtinyt kaupungin yllä aamuyhdeksästäa alkaen – pommeja, konekivääritulta ja lentolehtisiä. Kun edlliset koneet poistuivat, tuli uusia tilalle. Maaskolan ratapihalla roihusi tulipaloja. Ristinmäessä paloi suuri valssimylly viljavarastoineen. Kannaksenkatu 22:n kivitalo sai pommista täysosuman. Tienhaarasta tuotiin Neitsytniemen sidontapaikkaan yksi sotilas ja neljä siviiliä. Rautatienkatu 3:n viisikerroksinen apteekkitalo paloi vastapäätä rautatieasemaa. Kaikki talon ikkunat olivat rikki. Tuliliekt loimusivat niistä ulos ja nuoleskelivat seiniä. Rakennuksen sisäosia sortui, ja kaksi apteekin tyäntekijää jäi alas pudonneen välikaton alle.

Samoihin aikoihin kuin Havin bensiinisäiliöt syttyivät tuleen, nousi Immolan lentokentältä ilmaan lentolaivue 24:n kaksimiehinen Fokker-partio torjuntalennolle. Oli odotettavissa yhteenotto vihollisen pommikoneiden kanssa. Partiota johti vänrikki Olli Puhakka. Siipikonetta lensi 22-vuotias kersantti Matti Kukkonen. He muodostivat suomalaisten käyttämän taktisen perusyksikön, joka tunnettiin nimellä löysä hävittäjäpari, Toimintaperiaate oli moderni: see first – shoot first.

Viipurin ilmatilaan tultaessa koneiden polttoaine oli jo vähissä, ja ne pyrkivät lähinnä olevalle Suur-Merijoen kentälle. Aamusta asti hälytystilassa olleet ilmatorjuntaykiskät olivat valppaana, kun koneet tulivat täysin yllättäen näkyviin. Ne lensivät rautatien yläpuolella sadan metrin korkeudessa kohti kaupunkia. Niitä ei ehditty tunnistaa. Matalatorjunnassa reaktioaika on vain muutama sekunti.

Kersantti Kaikkosen kone laskeutui Kivisillan kk-tornin luona vieläkin alemmaksi. Tornista avattiin tuli. Myös Viestirykmentin katolla ollut konekivääri ampui. Äkkiä kone syöksähti suuntaansa muuttaen metsän yli kohti Leppäsaaressa olevaa 56. Raskasta Ilmatorjuntapatteria. Siellä sitä luultiin vihollisen koneeksi, ja tuli avattiin yleisen määräyksen muaan. Kukaan ei ehtinyt estää. Tulessa oleva kone kääntyi Pappilanniemen suuntaan ja syöksyi kohti Neitsytniemen ja Ronkaan välillä olevaa lahdenpohjukkaa. Lähellä Ronkaan rantaa se iskeytyi maahan ja jatkoi matkaansa suoraan jään läpi. Kone oli saanut täysosuman, it-ammus oli räjähtänyt sen sisällä. Ohjaajaa ei voitu pelastaa.

Tapahtuman näki pieni Havin valleilla hämärtyvässä iltapäivässä seissyt ihmisjoukko, joka katseli, miten koneesta irronneet osat paloivat ”hiljaisena ja pienenevänä kokkona hyisen vedenkalvon yläpuolella.” Tapahtuman todistajat kohottivat hurraa-huudon tietämättä, että kone ei ollut vihollisen vaan oma. Kersantti Matti Ensio Kakkonen oli lentänyt viimeisen lentonsa.Kello oli 15.20.

Kun joulukuun 1. päivä rajuine pommituksineen kääntyi kohti iltaa, eivät viipurilaiset enää uskoneet ihmeisiin eivätkä sisäministeri Kekkosen rohkaisuihin. Päällimmäisinä heidän mielessään liikehtivät saman päivän Karjala-lehden sanat: ”Totuus on ja totuutena pysyy sekä historian edessä säilyy, että me emme ole ketään häirinneet emmekä loukanneet – Me muistutamme vain, että olemme tuahtkunta vuotta olleet Venäjän naapurina ja saaneet paljon kärsiä, mutta me elämme vielä. Ja me elämme yhä uudelleen.”

Levottomat ihmisjoukot eivät enää täyttäneet vain asemarakennnusta. Nyt ne tungetsivat myös sen edessä olevalla asematorilla. Vain pieni osa mahtui väestönsiirtojuniin. Autokyytejä oli tarjolla vain harvoille. Jälleen piti naisten, lasten, vanhusten ja sairaiden lähteä jalan yön selkään. ”Musta käärmejono täyttää jälleen tiet länteen ja pohjoiseen, eikä siinä näy alkua eikä loppua --- se soljuu hitaasti eteenpäin tuomitusta korikaupungista, josta kiinnittyy silmakalvoon ja aivopoimuihin häviämätön kuva: sortuneita taloja, hiiltyneitä raunioita, rikottuja mustia ikkunoita, joista verhot lepattavat ulos.

Lähdeaineisto: Antero Raevuori Hyvästi Viipuri ISBN 978-952-492-809-0

Hallitus ja nukkehallitus

”Näiden miesten kanssa syntyvät sopimukset varmasti!”

A.K. Cajanderin hallitus erosi heti Neuvostoliiton hyökättyä. Näin haluttiin sanoutua irti sen harjoittamasta politiikasta ja luoda maahan uusi, rauhantekoon pystyvä hallitus. Pääministeriksi nimitettiin Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti, joka suostui ottamaan tehtävän vastaan presidentti Kallion ankaran painostuksen jälkeen: ”Se, joka ei isänmaan vaaran hetkellä suorita velvollisuuttaan sillä paikalla, johon hänet katsotaan sopivaksi, on rintamakarkuri”.

Ulkoministeriksi tuli Väinö Tanner, joka oli Mannerheimin ohela voimakkaimmin vaatinut Cajanderin ja Erkon eroa. Tanner oli leimautunut sotapolitiikan vastustajaksi, ja hänen avullaan pyrittin vetämään sosiaalidemokraattinen työväki hallituksen taakse. J.K. Paasikivi nimitettiin salkuttomaksi ministeriksi, ja Juho Niukkanen jatkoi puolutusministerinä.

Sodan syttyminen ratkaisi kysymyksen sotavoimien ylipäällikkyydestä. Maan varustautumisen hitauteen suivaantunut Mannerheim oli jo saamassa pyytämänsä eron, kun sottaminen tuli väliin. Mannerehim perui eronpyyntönsä ja ryhtyi johtamaan Suomen puolustustaistelua.

Rytin hallitus pyrki välittömästi neuvottelukosketukseen Neuvostoliiton kanssa. Kun tämä osoittautui mahdottomaksi, hallitus kääntui ulkovaltojen ja Kansainliiton puoleen. Kansainliiton yleiskokous tuomitsi yksimielisesti Neuvostoliiton hyökkäyksen, ja 14. joulukuuta liiton neuvosto erotti Neuvostoliiton järjestöstä ja kehotti jäsenmaita antamaan Suomelle materiaalista ja humanitaarista apua.

Neuvostoliiton neuvotteluhaluttomuus johtui siitä, että se noudatti edelleen valloitussodassa käyttämäänsä kömpelöä hämäystaktiikkaa. Saadakseen valloitushyökkäyksen näyttämään veljelliseltä avunannolta ”Suomen työkansalle” Neuvostoliitto turvautui nukkehallitukseen, jonka tehtävänä oli pyytää neuvostojoukot maahan, hajottaa suomalaisten yhtenäisyyttä ja nousta voittoisan sodan jälkeen maan johtoon.

Moskovan radio ilmoitti 14. joulukuuta, että Terijoella oli perustettu O.V. Kuusisen johtama Suomen kansanhallitus, joka oli pyytänyt neuvostohallitukselta apua ”suomalaisten valkokaartilaisten hallituksen” kukistamiseksi. Jo seuraavana päivänä kansanhallitus solmi Neuvostoliiton kanssa ystävyys- ja avunantosopimusen, joka takasi Neuvostoliitolle ne alueet, joita se oli pyytänyt turhaan Cajanderin hallitukselta.

Suomen kansanhallitus oli muodostettu kaikessa kiireessä marraskuun aikana, joten sen ministerilista ei ollut kovin edustava. Pää- ja ulkoministeri Kuusisen ohell avian hallituksen finanssiministeri Mauri Rosenberg oli Suomessa jonkin verran tunnettu. Ministeriön tuntemattomuudesta Stalin sai syyttää itseään, sillä hänen käyttämässään puhdistuksessa oli kuollut useita nimekkäitä suomalaiskommunisteja, mm. Ecvard Gylling.

Kovin suuria kykyjä Kuusien hallitukselta ei vaaditukaan, sillä Neuvostoliiton kannalta se täytti tehtävänsä pelkällä olemassaolollaan. Neuvostohallitus saattoi torjua kaikka rauhaväilitysyritykset vetoamalla siihen, että sillä oli mitä parhaimmat suhteet Suomen laillisena hallituksena pitämäänsä Kuusisen hallitukseen.

Neuvostoliiton silmänkääntötemppu tehosi uskollisiin kommunisteihin ja sinisilmäsiin kirjalijoihin, joihin kuuluvvat G.B. Shaw ja John Steinbock, mutta Suomessa se epäonnistui täysin. Se perustui niin virheelliseen arvioon suomalaisen yhteiskunnan taloudellisesta ja henkisestä tilanteesta, että neuvostohallitus menetti viimeisenkin uskottavuutensa jopa kommunistienkin silmissä. SKP:stä syksyllä 1939 loikanneen Arvo Tumisen mukaan ”Suomen kansa oli ensin ymmällään, räjähti sitten nauramaan ja lopuksi luonteensa mukaisesti kiukuistui”.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Joukot kokoon ja harjoituksiin

Koko illan ja yön 17.-18.10. kuljetusjunat kolistelivat läpi Suomen reittiä Kokkola – Seinäjoki- Haapamäki- Jyväskylä-Pieksämäki-Savonlinnan-Elisenvaara-Hiitola-Sairala. Kirvun kannakselainen pitäjä vastaanotti keski- ja eteläpohjalaiset 18.10 kello 22.20 – 19.10 kello 00.30. Sairalan asemalta JR 24 aloitti marssin kohti Räisälän pitäjää. KTR 8 saapui Sairalaan samaa reittiä ollen perillä 20.10. aamupäivällä, josta tykkimiehet marssivat myös Räisälään. JR 24:n ja KTR 8:n esikunnat olivat toimintavalmiit 19.10 ja 20.10. Räisälän kansanopistossa toimi jo III Armeijakunnan esikunta, ja samassa paikassa se oli rauhan tullessa maaliskuussa 1940.

JR 24 ensimmäiseksi asemapaikaksi tuli Tiurin kylä Vanhan Vuoksen varrella. Pitkä, monikymmenkilometrinen marssi purkausasemalta Sairalasta Tuiriin vaari ensimmäiset tappiot, kun vuohisjänteensä katkaissut hevonen piti lopettaa. Jalkasairaita miehiä kertyi koko joukko, mutta jokainen jR 24:n mies pysyi rivissä eikä karkaamisia tapahtunut.

Marraskuun loppupuolella kenttä- ja estetöitä jatkettiin kiireellä. Vaikka sodan syttymisen mahdollisuutta pidettiin pienenä, toimivat sekä JR 24:n että KTR 8:n esikunnat aktiivisesti puntaroiden eri mahdollisuuksia. Marraskuun puolivälissä lämpötila pysyi jo jatkuvasti pakkasen puolella. Päivällä kylmää oli viitisen astetta ja yöllä hieman enemmän.

Viikkoa ennen taistelujen alkua perustettiin 8. Divisioonan alueella seitsemän varuskuntaa, jotka olivat Vuoksenranta, Vuoksela, Kiviniemi, Humalainen, Konnitsa, Tiuri ja Säkymä. Varuskunnalle määrättiin päällikkö, joka Kiviniemen osalta oli everstiluutnantti Merikallio ja Tiurin kapteeni Lampinen.

Neuvostoliitto katkasi diplomaattiset suhteet Suomeen 29.11. Seuraavana päivän, torstain 30.11. aamutunteina puna-armeija ylitti rajan noin kello 7. Maahantunkeutumista edelsi kiivas raskaiden aseiden keskitys, joka jatkui koko päivän ja ulottui syvälle Suomen alueelle. Raudussa ja Metsäpirtissä alkoi siviilien hätäinen pako, mutta sotilaat siirsivät katseensa ja aseensa hyökkääjää vastaan.

Jo kello 9.50 ensimmäiset viholliskoneet olivat Kiviniemen puolutuslohkon ilmatilassa, ja kolme hävittäjäkonetta teki matalahyökkäyksen Kasarmilaa vastaan konekivääreillä ampuen. Hyökkäys uudistui varttia myöhemmin.

Ennen Kasarmilan hyökkäystä kello 9.20 ampuivat 6. Komppanian miehet hyvin matalalla 50 metrissä lentäneitä punatähtisiä hävittäjiä. Koneitten olessa Sakkolan aseman kohtalla yksi kone alkoi pudota ja pian se rysähti maahan aseman maastoon noin 150 metrin päähän Haitermaan kansakoulusta. Kuollut lentäjä todettiin nuoreksi luutantiksi.

Kivinimen kohdalla alkoi vimmattu valmistautuminen. Jalkaväki miehitti osan asemistaan ja jo aamuyöllä tykistän tuliasemiin ja tulenjohtopaikoille meenneet miehet saivat ne taisteluvalmiiksi.

Raudun Ryhmän puolustusalueella hyökkääjä sai kosketuksen ensimmäiseen viivytyslinjaan vasta 30. päivän iltana, ja ensimäm¨mäiset kiivat taistelu käytiin kapteeni Oiva Onni Saarelainen Erillinen Pataljoona 6:n alueella Palkealassa. Pataljoona torjui panssarien tukeman läpimurtoyrityksen. Sen jälkeen vihollisen hyökkäys kohdistui voimakkaimmin everstiluutnantti Martti Nurmen Liippualla ollutta Jääkääripataljoona 4;ää vastaan. Iltapäivällä se ei enää kestänyt puna-armeijan hyökkäystä ja linja murtui. Myös samassa maastossa ollut 6. Rajakomppani joutui vetäytymään pohjoista kohti toiselle viivytyslinjalla Porkun ja Orjansaaren tasalle. Taistelut sielläkin jäivät lyhytaikaisiksi ja aamupäivällä 4. joulukuuta vihollisen kärkijoukot saivat kosketuksen Kivinimen sillanpään puolutuslinjaan.

Lähdeaineisto: Kimmo Sorko Kiviniemen lukko ISBN 978-952-93-1178-1

Suojajoukkotaistelut

Talvisodan toisena päivänä neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään ja suomalaiset suojajouko vetäytymistään. Neuvostoliitto pommitti jälleen asutuskeskuksia. Lisäksi käytiin ilmataisteluja.

Puna-armeijan joukot jatkoivat Kannaksella hyökkäyksiään suojajoukkoja vastaan, jotka vetäytyivät päivän aikana viivytysasemaan, joka oli pääaseman ulkopuolella. Pääasemassa odottivat Suomen pääjoukot. Edellisenä päivänä Kannaksen itäosassa Raudun ryhmän alueella panssarivaunuin vahvistettuja joukkoja vastaan taistelleet ErP6:n miehet joutuivat myös antamaan periksi ja vetäytymään vihollisen tulen alla. Päivän aikana suomalaiset tuhosivat päämajan tilannetiedotuksen mukaan peräti 36 venäläistä hyökkäysvaunua.

Siviilien evakuointi oli menssa paikassa organisoitu huonosti, ja paikooin Suomen kansalaisia jäi rajaseudun kyliin joukkojen joutuessa vetäytymään nopeasti. Muun muassa Suojärven Hyrsylän mutkassa siviilejä jäi rintaman väärälle puolelle.

Vihollishävittäjät kävivät suomalaisten asemien kimppuun konekiväärein tukien näin maajoukkojen hyökkäystä. Suomalaiset hävittäjälentäjät tekivät kuitenkin parhaansa vaikeutaakseen vastustajan toimintaa ja pudottivat päivän aikana kymmenen pommikonetta. Kotimaan yllä havaittiin 250 vihollispommittajaa, jotka pommittivat jälleen useita kaupunkeja, kuten Helsinkiä, Viipuria ja Kotkaa. Vauriot jäivät kuitenkin suhteellisen vähäisiksi. Helsingissä ilmatorjunta onnistui ampumaan alas kaksi pommikonetta, joista toinen putosi Munkkiniemeen. Silminnäkijän mukaan koneen konekivääriampuja ampui aseellaan aina siihen asti, kun kone rysähti maahan.

Pommitusten vaikeuttamiseksi Suomessa astui voimaan pimennys. Kaikki ulkovalot oli pidettävä sammutettuina ja ikkunat peitettyinä, jotta maalien havaitsemine olisi pommittajille mahdollisimman hankalaa. Myös taskulamppuejn luovuttaminen lapsille ja käyttä ulkona kiellettiin.

Neuvostoliitto pommitti sodan toisena päivänä myös Suursaarta, jonka asukkaat evakuoituivat illalla. Vihollinen ei huomannut tätä vaan jatkoi pommittamista vielä pari päivää, ennen kuin nousi maihin 1500 sotilaan voimin 3.12. Suomalaisia ei tuolloin enää ollut saarella. Moskovan radio kertoi Suursaaren valtauksen jälkeen, että vastarinta oli ollut ankaraa.

Neuvostoliitto oli hyvin kiinnostunu Hangosta, sillä näki sen avaimeksi Suomenlahden hallintaan. Hangon puolustusta testaamaan saapui yhdeksällä 180 mm:n tkillä aseistetun järeän risteiljän Kirovin johtama saattue. Kaupungin edustalla sijaitseva Russarön linnake reagoi avaamalla tulen, kun alus oli noin 24 kilometrin päässä. Lyhyen tulitaistelun jälkeen neuvostoalukset vetäytyivät linnakkeen tykkien kantaman ulkopuolelle.

Suomi näki perjantaina 1.12.1939 peräti kolme eri hallitusta, joista yksi väistyvä, yksi uusi ja yksi hämäystä. Cajanderin johtama hallitus väistyi, ja uudeksi pääministeriksi nousi Risto Ryti. Hän oli vastahakoinen pääministerin tehtävään ja suostui vasta , kun ulkoministeri Tanner kävi hänen kotonaan kertomassa pitävänsä sotilaskarkurina sellaista, joka ei suorita velvollisuuttaan isänmaataaan kohtaan hänelle osoitetussa tehtävässä. Hallitus vaihdettiin, koska Cajanderin hallituksen katsottiin vähätelleen sodan uhkaa ja koska sodanajan hallituksen taakse haluttiin koko kansan tuki.

Kolmas hallitus oli niin sanottu Terijoen hallitus, jonka pääministeri oli Otto-Ville Kuusinen. Kuusinen oli paennut rajan yli itään sisällisodan tappion häämöttäessä Suomessa vuonna 1918. Kuusisen johtama hallitus oli Neuvostoliiton perustama, mutta perustamispaikasta ei ole varmaa tietoa, koska suomalaiset joukot vetäytyivät Terijoelta vasta hallituksen perustamispäivänä 1.12. Terijoen hallitus pyysi Neuvostoliitolta apua Suomen kansantasavallan perustamisessa, ja siitä oli tarkoitus tulla vallatun Suomen uusi hallitus.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 9878-952-220-706-7

Ryske ja pauke

Marraskuun 30. päivän iltana tilanne Viipurin rautatieasemalla oli sekava. Aikatalut eivät pitäneet paikkaansa. Lippuluukulla kiemurteli pitkiä jonoja, tönittiin ja tuupittiin. Odotussali oli täynnä äitejä ja itkeviä lapsia, mummoja ja vaareja, kapsäkkejä ja vaneriaskeja, myttyjä ja pusseja.

Viereisellä linja-autoasemalla yritettiin ahtautua kaupungista lähteviin linja-autoihin, joiden katolle kuormattiin tavarat. Lähtemään ne pääsivät vasta iltahämärissä pommitusuhan takia. ”Matkalla laulettiin isänmaallisia lauluja, ja se kohotti kovasti tunnelmaa”, muisteli Esa Mäkelä vuosikymmeniä myöhemmin.

Pienimuotoinen kansainvaellus täytti myös Viipurista poispäin johtavat maantiet. Kuljettiin kohti länttä jalan, potkukelkoilla ja polkupyörillä. Vähäinen omaisuus oli köytetty pyörien tavaratelineille.

Läheskään kaikki halukkaat eivät päässeet heti pois Viipurista. Yön aikana kaupunkilaiset heräsivät tuon tuostakin. Hiljaista oli ja rauhallista, mutta epämääräinen pelko tukahdutti unet:” On myöhäinen yö, mutta tuntuuu kuin kaupunki ei nukkuisia. Ei nukuta meilläkään. Koko ilta on pohdittu, minne äiti nuorimmaisten kanssa lähtisi evakkoon.” kirjoitti väestönsuojelulotta Kyllikki Pahkamaa päiväkirjaansa. Monet vaipuivat vain ohueen horrokseen vaatteet päällä, jotta pääsisi nopeammin pommisuojaan. Jotkut nukkuivat rauhallisemmin. He olivat kuulleet, että venäläisillä lentäjillä ei ole pimeissä tarvittaa sokkolentotaitoa. Mutta mikä olisi tilanne aamulla?

Todellisuus iski vasten kasvoja lähes minuutilleen samaan aikaan kuin edellisenä päivänä. Hälyytys klo 8.56, kolme punatähtistä hopeanväristä viholliskonetta kaupungin yllä, vaara ohi klo 9.23. Toinen yhtä nopea säikähdys: hälyytys 10.23, vaara ohi 10.50. Osa koneista oli jälleen Novgorodista lähteneitä 15. Pikapommitusprikaatin pommittajia, jotka pyrkivät iskemään myös Viipurin länsipuolella olevaan ilmavoimien Suur-Merijoen tukikohtaan. Lentolaivue 24:n Fokker-hävittäjät pudottivat kuitenkn päivän aikan yhdessä Viipurin it-tykistön kanssa 11 SB-pommikonetta.

Sodan todellisuus iski vasten kasvoja myös junalla Perkjärveltä lähteneitä ja matkan varrella nin Leipäsuolta, Säiniöstä ja Liimatastakin kyyttiin nousseita, vaikka Viipurissa jo oltiinkin ja pian siis myös turvassa. Kello 1.35 he kuulivat ensi kerran eläisään hälyytyssireenien äänen: pommeja, konekivääritulta, tulipaloja, kuolleita, haavoittuneita. Piti heti juosta asemarakennusten pommisuojiin. Huonokuntoiset ja liikuntakyvyttämät joutuivat jäämään vaunuihin. Sotilaat kävivät pommisuojassa rauhoittelemassa: ryske ja pauke oli vain oman ilmatorjunnan melua. ”Viipurissa kokemani ilmahälyytys ja suojaanmeno jäivät painajaisekseni vuosiksi eteenpäin. Varsinkin rautateiden risteysasemat aiheuttivat pelon ja kauhun tunteita”, muisteli Jouko Taskinen.

Viipurista joulukuun 1. päivänä evakkoon joutunut Irma Sarell kertoi vuosikymmeniä myöhemmin, että äiti oli kehottanut häntä ottamaan nuken kainaloonsa. Hän oli kuitenkin ottanut kaasunaamarinsa, olihan koulussa puhuttu kaasusodasta. Hän oli tehnyt sen viimeisenä koulupäivänä. Se oli pieni flannellityyny, jonka sisällä oli puuhiilta, ja kuminauha ympärillä, että se pysyisi päässä.

Viipurin kautta lännen suuntaan pyrkivät myäs Viipurinlahden saarten asukkaat, muiden mukana pikkupoika Kalevi Raulisto, joka oli äitinsä kanssa lähtenyt turvaan Kaupposensaaresta. He suuntasivat kulkunta Sorvalin kaupunginosaan, missä asui heidän sukulaisiaan. Kaikki olivat kuitenkin lähtenet, ja ovet olivat lukossa. ”Siin oli seinää vasten pystyssä veskelkka, ja äit sano, et otetaan tuosta kelkka lainaks. Lunta satoi, äiti veti, toiset työnsit, nyytit kulki kelkas. En mie sille ymmärtänyt, ett mihi ast sit oikei pitäs mennä – eikä sitä tienneet aikuisetkaan”.

Myös Woldemar Winter oli tullut asemalle tiedustelemaan tilannetta. Liikkuminen oli hankalaa. Kaduilla oli palokunnan ruiskuletkuja, rakennusista ulos kannettuja huonekaluja, rypistyneitä peltejä, seinäkivien palasia, lasimurskaa. Junien lähtoajoista ei kenelläkään ollut tietoa. Hän teki nopeasti päätöksen. Hän kuljettaisi pikku Antin ja tämän äidin Elsa-Sylvian Lappeenrantaan omalla henkilöautollaan. Polttoaineiden myyntiä säännösteltiin, yksityishenkilöille myytiin vain rajattu määrä bensiiniä kuukaudessa, mutta hänellä oli vielä polttoainetta riittävästi sadan kilometrin ajoa varten. Seuraavana päivänä, joulukuun puolella, hän saisi sitä paitsi jälleen ostaa kiintiönsä täyteen. Kiireessä he ottivat mukaan Myllyaukion asunnosta vain tarpeellisen. Perheen isä Erkki Pyhänoja jäisi kaupunkiin jatkamaan työtään ja huolehtimaan asunnosta. He tapaisivat jälleen, kun perhe taas pian palaisia Viipuriin.

Sorvalin hautausmaan kohdalla Winter pysäytti auton. Elsa-Sylvia kiirehti hautausmaata kohti Antti-poikaa kantaen. Hän yritti ottaa nallen pojan käsistä. ”Lassi-veli jäätänne, annetaan nalle Lassille, anna äiti laittaa sen Lassin haudalle”. Itkevä poika ei irrottanut otettaan. Nelivuotias Lassi-veli oli kuollut keuhkokuumeeseen muutama kuukausi Antin syntymän jälkeen.

Matkan varrella pojalle tuli pissahätä. Keltaisen suojapuvun vetoketju temppuili. Takaa kuului äänitorven puhalluksia. Tie oli ruuhkainen molempiin suuntiin. Sotilaita ja asekalustoa täynnään olevat armeijan kuorma-autot ajoivat toiseen, pakenevia kuljettavat toiseen suuntaan. Autojen välissä puikkelehti jalan kulkevia pakolaisia. Ei ovinut jäädä viivyttelemään. Matkaa oli jatkettava. Nalle putosi pojan kädestä. Takaa tulevat autot jauhoivat sen olemattomaksi.

Talvisodan pommitukset Viipurissa

http://fi.wikipedia.org/wiki/Talvisodan_pommitukset_Viipurissa

Viipurinlahden taistelu

http://fi.wikipedia.org/wiki/Viipurinlahden_taistelu_(1940)

Kuvia Viipurin talvisodasta

https://www.google.com/search?q=viipuri+talvisota&espv=210&es_sm=93&tbm=isch&tbo=u&source=univ&sa=X&ei=PhQcU6SeIerE4gTHwICACw&ved=0CEsQsAQ&biw=1366&bih=667

Viipuri, talvisota

http://www.luovutettukarjala.fi/pitajat/viipuri/viipurihist.htm#Talvisota

Viipurinlahti 1940/Hymy

http://www.hymy.fi/sotasankarit/viipurinlahti-1940

Viipuri vuonna 0

http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/talvisota/viipuri_vuonna_nolla.htm

Synkkä pako sodan tieltä

http://www.iltalehti.fi/talvisota/2009120710607359_ts.shtml

Sotakuvia Viipurista

http://viihdefoorumi.eu/viewtopic.php?f=42&t=169

Talvi- ja jatkosota

http://www.edu.vantaa.fi/suomi/talvi.htm

Kun Suomi taisteli

http://www.joet.info/talvisodan_taisteluja.html

Evakkolapset

http://www.evakkolapset.fi/Viipurikirja.pdf

Viipuri

http://www.jukkajoutsi.com/viipuri.html

Suomalainen Viipuri

http://virtuaaliviipuri.tamk.fi/cs/story/7

Talvisodan filmit ja faktat 1-4.flv

http://www.youtube.com/watch?v=Y9mbt6A2lXQ

Raatteen tien taisteluun uutta tulkintaa
http://www.youtube.com/watch?v=BP40PD-0auI

Talvisodan Suomalaissotavankien haastattelu
http://www.youtube.com/watch?v=fXsQIui3zQY

Raatteentien taistelu 70 vuotta sitten.
http://www.youtube.com/watch?v=kv4vZALEeds

Talvisota Venäläissilmin 1 - Зимняя война
http://www.youtube.com/watch?v=c5vrf4gEEf4

Talvisota Venäläissilmin 2 - Зимняя война
http://www.youtube.com/watch?v=eqfYcHE0sLY



Lähdeaineisto Antero Raevuori Hyvästi, Viipuri ISBN 978-952-492-809-0