Väärää riemua

Sisäministeri Urho Kekkonen puhuu radiossa. Oli toinen sotapäivä, joulukuun ensimmäinen. Kello oli joitakin minuutteja vaille kahdentoista. Edellispäivän tuhopommitukset olivat Helsingissä olleet paljon pahempia kuin Viipurissa. Siellä oli kahdessa neuvostokoneiden hyökkäyksessä saanut surmansa 91 ihmistä, ja yli 240 oli haavoittunut. Kekkonen kuitenkin yritti valaa suomalaisiin rohkeutta ja luottamusta. Suomalaisten pitisi kestää koettelemus yhdessä.

Ministeri Kekkosen puhe katkesi keskn lausetta. Viipurin radioasema oli keskeyttänyt lähetyksen syystä, jonka kaupunkilaiset tiesivät. Vain hetkinen ja sireenit ulvahtaisivat ilmahälytykseen jo päivän kolmannen kerran.

Vihollisenkoneita oli liikehtinyt kaupungin yllä aamuyhdeksästäa alkaen – pommeja, konekivääritulta ja lentolehtisiä. Kun edlliset koneet poistuivat, tuli uusia tilalle. Maaskolan ratapihalla roihusi tulipaloja. Ristinmäessä paloi suuri valssimylly viljavarastoineen. Kannaksenkatu 22:n kivitalo sai pommista täysosuman. Tienhaarasta tuotiin Neitsytniemen sidontapaikkaan yksi sotilas ja neljä siviiliä. Rautatienkatu 3:n viisikerroksinen apteekkitalo paloi vastapäätä rautatieasemaa. Kaikki talon ikkunat olivat rikki. Tuliliekt loimusivat niistä ulos ja nuoleskelivat seiniä. Rakennuksen sisäosia sortui, ja kaksi apteekin tyäntekijää jäi alas pudonneen välikaton alle.

Samoihin aikoihin kuin Havin bensiinisäiliöt syttyivät tuleen, nousi Immolan lentokentältä ilmaan lentolaivue 24:n kaksimiehinen Fokker-partio torjuntalennolle. Oli odotettavissa yhteenotto vihollisen pommikoneiden kanssa. Partiota johti vänrikki Olli Puhakka. Siipikonetta lensi 22-vuotias kersantti Matti Kukkonen. He muodostivat suomalaisten käyttämän taktisen perusyksikön, joka tunnettiin nimellä löysä hävittäjäpari, Toimintaperiaate oli moderni: see first – shoot first.

Viipurin ilmatilaan tultaessa koneiden polttoaine oli jo vähissä, ja ne pyrkivät lähinnä olevalle Suur-Merijoen kentälle. Aamusta asti hälytystilassa olleet ilmatorjuntaykiskät olivat valppaana, kun koneet tulivat täysin yllättäen näkyviin. Ne lensivät rautatien yläpuolella sadan metrin korkeudessa kohti kaupunkia. Niitä ei ehditty tunnistaa. Matalatorjunnassa reaktioaika on vain muutama sekunti.

Kersantti Kaikkosen kone laskeutui Kivisillan kk-tornin luona vieläkin alemmaksi. Tornista avattiin tuli. Myös Viestirykmentin katolla ollut konekivääri ampui. Äkkiä kone syöksähti suuntaansa muuttaen metsän yli kohti Leppäsaaressa olevaa 56. Raskasta Ilmatorjuntapatteria. Siellä sitä luultiin vihollisen koneeksi, ja tuli avattiin yleisen määräyksen muaan. Kukaan ei ehtinyt estää. Tulessa oleva kone kääntyi Pappilanniemen suuntaan ja syöksyi kohti Neitsytniemen ja Ronkaan välillä olevaa lahdenpohjukkaa. Lähellä Ronkaan rantaa se iskeytyi maahan ja jatkoi matkaansa suoraan jään läpi. Kone oli saanut täysosuman, it-ammus oli räjähtänyt sen sisällä. Ohjaajaa ei voitu pelastaa.

Tapahtuman näki pieni Havin valleilla hämärtyvässä iltapäivässä seissyt ihmisjoukko, joka katseli, miten koneesta irronneet osat paloivat ”hiljaisena ja pienenevänä kokkona hyisen vedenkalvon yläpuolella.” Tapahtuman todistajat kohottivat hurraa-huudon tietämättä, että kone ei ollut vihollisen vaan oma. Kersantti Matti Ensio Kakkonen oli lentänyt viimeisen lentonsa.Kello oli 15.20.

Kun joulukuun 1. päivä rajuine pommituksineen kääntyi kohti iltaa, eivät viipurilaiset enää uskoneet ihmeisiin eivätkä sisäministeri Kekkosen rohkaisuihin. Päällimmäisinä heidän mielessään liikehtivät saman päivän Karjala-lehden sanat: ”Totuus on ja totuutena pysyy sekä historian edessä säilyy, että me emme ole ketään häirinneet emmekä loukanneet – Me muistutamme vain, että olemme tuahtkunta vuotta olleet Venäjän naapurina ja saaneet paljon kärsiä, mutta me elämme vielä. Ja me elämme yhä uudelleen.”

Levottomat ihmisjoukot eivät enää täyttäneet vain asemarakennnusta. Nyt ne tungetsivat myös sen edessä olevalla asematorilla. Vain pieni osa mahtui väestönsiirtojuniin. Autokyytejä oli tarjolla vain harvoille. Jälleen piti naisten, lasten, vanhusten ja sairaiden lähteä jalan yön selkään. ”Musta käärmejono täyttää jälleen tiet länteen ja pohjoiseen, eikä siinä näy alkua eikä loppua --- se soljuu hitaasti eteenpäin tuomitusta korikaupungista, josta kiinnittyy silmakalvoon ja aivopoimuihin häviämätön kuva: sortuneita taloja, hiiltyneitä raunioita, rikottuja mustia ikkunoita, joista verhot lepattavat ulos.

Lähdeaineisto: Antero Raevuori Hyvästi Viipuri ISBN 978-952-492-809-0