Sisäministeri Urho
Kekkonen puhuu radiossa. Oli toinen sotapäivä, joulukuun
ensimmäinen. Kello oli joitakin minuutteja vaille kahdentoista.
Edellispäivän tuhopommitukset olivat Helsingissä olleet paljon
pahempia kuin Viipurissa. Siellä oli kahdessa neuvostokoneiden
hyökkäyksessä saanut surmansa 91 ihmistä, ja yli 240 oli
haavoittunut. Kekkonen kuitenkin yritti valaa suomalaisiin rohkeutta
ja luottamusta. Suomalaisten pitisi kestää koettelemus yhdessä.
Ministeri Kekkosen puhe
katkesi keskn lausetta. Viipurin radioasema oli keskeyttänyt
lähetyksen syystä, jonka kaupunkilaiset tiesivät. Vain hetkinen ja
sireenit ulvahtaisivat ilmahälytykseen jo päivän kolmannen kerran.
Vihollisenkoneita oli
liikehtinyt kaupungin yllä aamuyhdeksästäa alkaen – pommeja,
konekivääritulta ja lentolehtisiä. Kun edlliset koneet poistuivat,
tuli uusia tilalle. Maaskolan ratapihalla roihusi tulipaloja.
Ristinmäessä paloi suuri valssimylly viljavarastoineen.
Kannaksenkatu 22:n kivitalo sai pommista täysosuman. Tienhaarasta
tuotiin Neitsytniemen sidontapaikkaan yksi sotilas ja neljä
siviiliä. Rautatienkatu 3:n viisikerroksinen apteekkitalo paloi
vastapäätä rautatieasemaa. Kaikki talon ikkunat olivat rikki.
Tuliliekt loimusivat niistä ulos ja nuoleskelivat seiniä.
Rakennuksen sisäosia sortui, ja kaksi apteekin tyäntekijää jäi
alas pudonneen välikaton alle.
Samoihin aikoihin kuin
Havin bensiinisäiliöt syttyivät tuleen, nousi Immolan
lentokentältä ilmaan lentolaivue 24:n kaksimiehinen Fokker-partio
torjuntalennolle. Oli odotettavissa yhteenotto vihollisen
pommikoneiden kanssa. Partiota johti vänrikki Olli Puhakka.
Siipikonetta lensi 22-vuotias kersantti Matti Kukkonen. He
muodostivat suomalaisten käyttämän taktisen perusyksikön, joka
tunnettiin nimellä löysä hävittäjäpari, Toimintaperiaate oli
moderni: see first – shoot first.
Viipurin ilmatilaan
tultaessa koneiden polttoaine oli jo vähissä, ja ne pyrkivät
lähinnä olevalle Suur-Merijoen kentälle. Aamusta asti
hälytystilassa olleet ilmatorjuntaykiskät olivat valppaana, kun
koneet tulivat täysin yllättäen näkyviin. Ne lensivät rautatien
yläpuolella sadan metrin korkeudessa kohti kaupunkia. Niitä ei
ehditty tunnistaa. Matalatorjunnassa reaktioaika on vain muutama
sekunti.
Kersantti Kaikkosen kone
laskeutui Kivisillan kk-tornin luona vieläkin alemmaksi. Tornista
avattiin tuli. Myös Viestirykmentin katolla ollut konekivääri
ampui. Äkkiä kone syöksähti suuntaansa muuttaen metsän yli kohti
Leppäsaaressa olevaa 56. Raskasta Ilmatorjuntapatteria. Siellä sitä
luultiin vihollisen koneeksi, ja tuli avattiin yleisen määräyksen
muaan. Kukaan ei ehtinyt estää. Tulessa oleva kone kääntyi
Pappilanniemen suuntaan ja syöksyi kohti Neitsytniemen ja Ronkaan
välillä olevaa lahdenpohjukkaa. Lähellä Ronkaan rantaa se
iskeytyi maahan ja jatkoi matkaansa suoraan jään läpi. Kone oli
saanut täysosuman, it-ammus oli räjähtänyt sen sisällä.
Ohjaajaa ei voitu pelastaa.
Tapahtuman näki pieni
Havin valleilla hämärtyvässä iltapäivässä seissyt ihmisjoukko,
joka katseli, miten koneesta irronneet osat paloivat ”hiljaisena ja
pienenevänä kokkona hyisen vedenkalvon yläpuolella.” Tapahtuman
todistajat kohottivat hurraa-huudon tietämättä, että kone ei
ollut vihollisen vaan oma. Kersantti Matti Ensio Kakkonen oli
lentänyt viimeisen lentonsa.Kello oli 15.20.
Kun joulukuun 1. päivä
rajuine pommituksineen kääntyi kohti iltaa, eivät viipurilaiset
enää uskoneet ihmeisiin eivätkä sisäministeri Kekkosen
rohkaisuihin. Päällimmäisinä heidän mielessään liikehtivät
saman päivän Karjala-lehden sanat: ”Totuus on ja totuutena pysyy
sekä historian edessä säilyy, että me emme ole ketään
häirinneet emmekä loukanneet – Me muistutamme vain, että olemme
tuahtkunta vuotta olleet Venäjän naapurina ja saaneet paljon
kärsiä, mutta me elämme vielä. Ja me elämme yhä uudelleen.”
Levottomat ihmisjoukot
eivät enää täyttäneet vain asemarakennnusta. Nyt ne tungetsivat
myös sen edessä olevalla asematorilla. Vain pieni osa mahtui
väestönsiirtojuniin. Autokyytejä oli tarjolla vain harvoille.
Jälleen piti naisten, lasten, vanhusten ja sairaiden lähteä jalan
yön selkään. ”Musta käärmejono täyttää jälleen tiet
länteen ja pohjoiseen, eikä siinä näy alkua eikä loppua --- se
soljuu hitaasti eteenpäin tuomitusta korikaupungista, josta
kiinnittyy silmakalvoon ja aivopoimuihin häviämätön kuva:
sortuneita taloja, hiiltyneitä raunioita, rikottuja mustia
ikkunoita, joista verhot lepattavat ulos.
Lähdeaineisto: Antero
Raevuori Hyvästi Viipuri ISBN 978-952-492-809-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti