”Näiden miesten kanssa
syntyvät sopimukset varmasti!”
A.K. Cajanderin hallitus
erosi heti Neuvostoliiton hyökättyä. Näin haluttiin sanoutua irti
sen harjoittamasta politiikasta ja luoda maahan uusi, rauhantekoon
pystyvä hallitus. Pääministeriksi nimitettiin Suomen Pankin
pääjohtaja Risto Ryti, joka suostui ottamaan tehtävän vastaan
presidentti Kallion ankaran painostuksen jälkeen: ”Se, joka ei
isänmaan vaaran hetkellä suorita velvollisuuttaan sillä paikalla,
johon hänet katsotaan sopivaksi, on rintamakarkuri”.
Ulkoministeriksi tuli
Väinö Tanner, joka oli Mannerheimin ohela voimakkaimmin vaatinut
Cajanderin ja Erkon eroa. Tanner oli leimautunut sotapolitiikan
vastustajaksi, ja hänen avullaan pyrittin vetämään
sosiaalidemokraattinen työväki hallituksen taakse. J.K. Paasikivi
nimitettiin salkuttomaksi ministeriksi, ja Juho Niukkanen jatkoi
puolutusministerinä.
Sodan syttyminen ratkaisi
kysymyksen sotavoimien ylipäällikkyydestä. Maan varustautumisen
hitauteen suivaantunut Mannerheim oli jo saamassa pyytämänsä eron,
kun sottaminen tuli väliin. Mannerehim perui eronpyyntönsä ja
ryhtyi johtamaan Suomen puolustustaistelua.
Rytin hallitus pyrki
välittömästi neuvottelukosketukseen Neuvostoliiton kanssa. Kun
tämä osoittautui mahdottomaksi, hallitus kääntui ulkovaltojen ja
Kansainliiton puoleen. Kansainliiton yleiskokous tuomitsi
yksimielisesti Neuvostoliiton hyökkäyksen, ja 14. joulukuuta liiton
neuvosto erotti Neuvostoliiton järjestöstä ja kehotti jäsenmaita
antamaan Suomelle materiaalista ja humanitaarista apua.
Neuvostoliiton
neuvotteluhaluttomuus johtui siitä, että se noudatti edelleen
valloitussodassa käyttämäänsä kömpelöä hämäystaktiikkaa.
Saadakseen valloitushyökkäyksen näyttämään veljelliseltä
avunannolta ”Suomen työkansalle” Neuvostoliitto turvautui
nukkehallitukseen, jonka tehtävänä oli pyytää neuvostojoukot
maahan, hajottaa suomalaisten yhtenäisyyttä ja nousta voittoisan
sodan jälkeen maan johtoon.
Moskovan radio ilmoitti
14. joulukuuta, että Terijoella oli perustettu O.V. Kuusisen johtama
Suomen kansanhallitus, joka oli pyytänyt neuvostohallitukselta apua
”suomalaisten valkokaartilaisten hallituksen” kukistamiseksi. Jo
seuraavana päivänä kansanhallitus solmi Neuvostoliiton kanssa
ystävyys- ja avunantosopimusen, joka takasi Neuvostoliitolle ne
alueet, joita se oli pyytänyt turhaan Cajanderin hallitukselta.
Suomen kansanhallitus oli
muodostettu kaikessa kiireessä marraskuun aikana, joten sen
ministerilista ei ollut kovin edustava. Pää- ja ulkoministeri
Kuusisen ohell avian hallituksen finanssiministeri Mauri Rosenberg
oli Suomessa jonkin verran tunnettu. Ministeriön tuntemattomuudesta
Stalin sai syyttää itseään, sillä hänen käyttämässään
puhdistuksessa oli kuollut useita nimekkäitä suomalaiskommunisteja,
mm. Ecvard Gylling.
Kovin suuria kykyjä
Kuusien hallitukselta ei vaaditukaan, sillä Neuvostoliiton kannalta
se täytti tehtävänsä pelkällä olemassaolollaan.
Neuvostohallitus saattoi torjua kaikka rauhaväilitysyritykset
vetoamalla siihen, että sillä oli mitä parhaimmat suhteet Suomen
laillisena hallituksena pitämäänsä Kuusisen hallitukseen.
Neuvostoliiton
silmänkääntötemppu tehosi uskollisiin kommunisteihin ja
sinisilmäsiin kirjalijoihin, joihin kuuluvvat G.B. Shaw ja John
Steinbock, mutta Suomessa se epäonnistui täysin. Se perustui niin
virheelliseen arvioon suomalaisen yhteiskunnan taloudellisesta ja
henkisestä tilanteesta, että neuvostohallitus menetti viimeisenkin
uskottavuutensa jopa kommunistienkin silmissä. SKP:stä syksyllä
1939 loikanneen Arvo Tumisen mukaan ”Suomen kansa oli ensin
ymmällään, räjähti sitten nauramaan ja lopuksi luonteensa
mukaisesti kiukuistui”.
Lähdeaineisto Suomi
kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti