Sodan epäsuhtaiset osapuolet

Puna-armeijan maavoimia osallistui hyökkäykseen sen alkuvaiheissa 460 000 miestä, joista 200 000 oli keskitetty Karjalan kannakselle ja 260 000 Suomen pitkälle itärajalle. Suomessa oli Kannas tietysti ymmärretty tärkeimmäksi sotatoimialueeksi, mutta massiivinen hyökkäys itärajan yli oli yllätys. Selityksenä olivat lukuisat tiet, jotka oli rakennettu 1930-luvulla Itä-Karjalaan, Muurmannin rautatieltä Suomen rajalle, ne sallivat nyt vahvojen, moottoroitujen ja hyökkäysvaunujen tukemien joukkojen kuljetuksen erämaiden halki.

Vihollisen jalkaväkeä tukivat runsas, tosin usein hieman epätarkasti ampuvatykistö, erittäin lukuisat ja korkealaatuiset hyökkäysvaunut, kuten panssareita tuolloin nimitettiin, sekä vahvat ilmavoimat. Sotakokemuksta oli monilla keski-ikäisillä sotilailla, mutta nuoremmillla sitä ei ollut mainittavasti, koska saksalaisten nujertama Puola ei ollut kyennyt enää paljoakaan taistelemaan puna-armeijaa vastaan.

Suomen kenttäarmeija käsitti 250 000 miestä, joista noin 130 000 puolusti Karjalan kannasta ja 120 000 itärajaa. Armeija oli liiaksi jalkaväen aseistuksen varassa, ja turvallisten sotilaskiväärien puute vähensi ”militaristisen” maamme taistelujoukkoja sodan alussa 50 000 miehellä. Aseteknikko Aimo Johannes Lahden suunnittelema Suomi-konepistooli oli erinomainen, mutta sitä oli vähän, noin kahdeksan asetta komppaniaa kohti. Kohtalokas puute oli että panssaritorjuntatykkejä oli vain nimeksi. Hyökkäysvaunuja tuhottiin puutteessa kasapanoksiksi nimitetyin räjähtein, jollaista vahva mies pystyi heittämään vähän matkaa, sekä tintamalla keksityin polttopulloin eli ”Molotvoin cocktalein”. Niissä oli pintoihin tarttuvia ja helposti syttyviä nesteitä, ja kun hyökkäysvaunun pinta oli öljyinen, polttopullo aiheutti osuttuaan tuhoisan palon.

Muut aselajit olivat jääneet eduskunnan säästäväisyyden vuoksi kovin heikoiksi. Ajanamukaisia hyökkäysvaunuja ei ollut, kenttätykistöä oli kovin vähän ja se oli pienikaleperista, sen kantama oli lyhyt ja tulinopeus vähäinen. Pahin heikkous oli ammusten paha niukkuus, joka jatkui koko talvisodan ajan, mutta sen vähän, mihin varat riittivät suomalainen tykistä ampui ainutlaatuisen tarkasti. Tykistön tulenjohto ja ja suuntaustekniikka oliva näet kenraaliluutnantti V.P.Nenosen keksintöjen ja niihin perustuvan koulutuksen ansiosta hyvin korkealla tasolla. Talvisodan aikana maailmankuulu matemaatikko Rolf Nevanlinnan kehitti Nenosen menetelmiä vielä tuntuvasti. Suomen rannikkotykistä oi vahva, mutta sitä ei päästy paljon käyttämään vahvan jään estäessä neuvostolaivaston operaatiot.

Vihollisen ilmavoimille rintamajoukot eivät voineeet juuri mitään, koska ilmatorjuntatykkejä oli erittäin vähän ja ne kuten myös vähälukuiset hävittäjäkoneet täytyi keskittää suureksi osaksi kokorintaman ja rautatieyhteyksien suojaamiseen pommituksilta. Joukkojen onneksi sota käytiin etupäässä talvell, päivien lyhyyden rajoittaessa huomattavasti ilmatoimintaa. Sodan lopulla päivän piteneminen tuotti jo suurta haittaa vihollisen pommikoneiden häiritessä joukkojen siirtoa ja huoltoa.

Puolustusta vahvistivat Kannaksella pääpuolustusaseman linnoitukset. Länsiosastaan tarpeettoman pitkänä tämä asema mein Koiviston Humaljoelta lähes pohjoiseen, Kuolemanjärven Summan kylään, sieltä Muolaan järven ja Äyräpääjärven kautta Vuoksen varteen ja sitten tätä leveää virtaa sekä Suvantoa ja Taipaaleenjokea myöten Laatokkaan. Pääasemaa oli vahvistettu 1920-luvultä lähtien rakentamalla satakunta betonikorsua eli bunkkeria, mutta osa niistä oli heikkoja; vain uusimmat olivat todella lujaa teräsbetonia. Eniten bunkkereita oli ”Kannaksen portilla”, kahden puolen Summaa, missä pääasema oli toisaalta vaarallisen lähellä Viipuria, hyökkäysvaunujen käyttöön hyvin sopivalla kangasmaalla.

Betonikorsut olisivat voineet olla suureksi hyödyksi, mutta niiden aseistuksena oli vain konekiväärejä eikä bunkkereista siis ollut aua vihollisen panssariasetta vastaan. Jalkaväkeä ne tietysti pelottivat. Venäläiset omaksuivat innokkaasti ulkomaisten lehtimiesten pääasemalle antaman nimen Mannerheim-linja ja liiottelivat sittemin suuresti sen merkitystä, koska hyökkäyksen hidas edistyminen täytyi selittää jollain tavoin.

Jo 72 vuotta täyttänyt sotamarsalkka ryhtyi siis johtamaan lähes epätoivoisessa taistelussa armeijaa, jonka heikosta varustuksesta hän oli ollut huolestunut ja ivhainen kitsaille poliitikoille. Marsalkan lähimmät miehet Mikkeliin sijoitetussa päämajassa olivat yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch ja operatiivisen osaston päällikkö everstri A.F.Airo, josta tuli sodan aikana päämajoitusmestari ja kenraalimajuri. Kannaksen armeijan komentajana toimi helmikuun lopulle kenraaliluutnantti Hugo Österman. Kahden siellä taistelevan armeijakunnan komentajina olivat lännessä kenraaliluutnantti Harald Öhqvist ja idässä kenraalimajuri Erik Hainrichs, kunnes hänet määrättiin Kannaksen armeijan komentajaksi. Itä-Kannaksen armeijakunnan komentajaksi tuli tällöin kenraalimajuri Paavo Talvela.

Lähdeaineisto ; Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-321-9