Puna-armeijan maavoimia
osallistui hyökkäykseen sen alkuvaiheissa 460 000 miestä, joista
200 000 oli keskitetty Karjalan kannakselle ja 260 000 Suomen
pitkälle itärajalle. Suomessa oli Kannas tietysti ymmärretty
tärkeimmäksi sotatoimialueeksi, mutta massiivinen hyökkäys
itärajan yli oli yllätys. Selityksenä olivat lukuisat tiet, jotka
oli rakennettu 1930-luvulla Itä-Karjalaan, Muurmannin rautatieltä
Suomen rajalle, ne sallivat nyt vahvojen, moottoroitujen ja
hyökkäysvaunujen tukemien joukkojen kuljetuksen erämaiden halki.
Vihollisen jalkaväkeä
tukivat runsas, tosin usein hieman epätarkasti ampuvatykistö,
erittäin lukuisat ja korkealaatuiset hyökkäysvaunut, kuten
panssareita tuolloin nimitettiin, sekä vahvat ilmavoimat.
Sotakokemuksta oli monilla keski-ikäisillä sotilailla, mutta
nuoremmillla sitä ei ollut mainittavasti, koska saksalaisten
nujertama Puola ei ollut kyennyt enää paljoakaan taistelemaan
puna-armeijaa vastaan.
Suomen kenttäarmeija
käsitti 250 000 miestä, joista noin 130 000 puolusti Karjalan
kannasta ja 120 000 itärajaa. Armeija oli liiaksi jalkaväen
aseistuksen varassa, ja turvallisten sotilaskiväärien puute vähensi
”militaristisen” maamme taistelujoukkoja sodan alussa 50 000
miehellä. Aseteknikko Aimo Johannes Lahden suunnittelema
Suomi-konepistooli oli erinomainen, mutta sitä oli vähän, noin
kahdeksan asetta komppaniaa kohti. Kohtalokas puute oli että
panssaritorjuntatykkejä oli vain nimeksi. Hyökkäysvaunuja
tuhottiin puutteessa kasapanoksiksi nimitetyin räjähtein, jollaista
vahva mies pystyi heittämään vähän matkaa, sekä tintamalla
keksityin polttopulloin eli ”Molotvoin cocktalein”. Niissä oli
pintoihin tarttuvia ja helposti syttyviä nesteitä, ja kun
hyökkäysvaunun pinta oli öljyinen, polttopullo aiheutti osuttuaan
tuhoisan palon.
Muut aselajit olivat
jääneet eduskunnan säästäväisyyden vuoksi kovin heikoiksi.
Ajanamukaisia hyökkäysvaunuja ei ollut, kenttätykistöä oli kovin
vähän ja se oli pienikaleperista, sen kantama oli lyhyt ja
tulinopeus vähäinen. Pahin heikkous oli ammusten paha niukkuus,
joka jatkui koko talvisodan ajan, mutta sen vähän, mihin varat
riittivät suomalainen tykistä ampui ainutlaatuisen tarkasti.
Tykistön tulenjohto ja ja suuntaustekniikka oliva näet
kenraaliluutnantti V.P.Nenosen keksintöjen ja niihin perustuvan
koulutuksen ansiosta hyvin korkealla tasolla. Talvisodan aikana
maailmankuulu matemaatikko Rolf Nevanlinnan kehitti Nenosen
menetelmiä vielä tuntuvasti. Suomen rannikkotykistä oi vahva,
mutta sitä ei päästy paljon käyttämään vahvan jään estäessä
neuvostolaivaston operaatiot.
Vihollisen ilmavoimille
rintamajoukot eivät voineeet juuri mitään, koska
ilmatorjuntatykkejä oli erittäin vähän ja ne kuten myös
vähälukuiset hävittäjäkoneet täytyi keskittää suureksi osaksi
kokorintaman ja rautatieyhteyksien suojaamiseen pommituksilta.
Joukkojen onneksi sota käytiin etupäässä talvell, päivien
lyhyyden rajoittaessa huomattavasti ilmatoimintaa. Sodan lopulla
päivän piteneminen tuotti jo suurta haittaa vihollisen
pommikoneiden häiritessä joukkojen siirtoa ja huoltoa.
Puolustusta vahvistivat
Kannaksella pääpuolustusaseman linnoitukset. Länsiosastaan
tarpeettoman pitkänä tämä asema mein Koiviston Humaljoelta lähes
pohjoiseen, Kuolemanjärven Summan kylään, sieltä Muolaan järven
ja Äyräpääjärven kautta Vuoksen varteen ja sitten tätä leveää
virtaa sekä Suvantoa ja Taipaaleenjokea myöten Laatokkaan.
Pääasemaa oli vahvistettu 1920-luvultä lähtien rakentamalla
satakunta betonikorsua eli bunkkeria, mutta osa niistä oli heikkoja;
vain uusimmat olivat todella lujaa teräsbetonia. Eniten bunkkereita
oli ”Kannaksen portilla”, kahden puolen Summaa, missä pääasema
oli toisaalta vaarallisen lähellä Viipuria, hyökkäysvaunujen
käyttöön hyvin sopivalla kangasmaalla.
Betonikorsut olisivat
voineet olla suureksi hyödyksi, mutta niiden aseistuksena oli vain
konekiväärejä eikä bunkkereista siis ollut aua vihollisen
panssariasetta vastaan. Jalkaväkeä ne tietysti pelottivat.
Venäläiset omaksuivat innokkaasti ulkomaisten lehtimiesten
pääasemalle antaman nimen Mannerheim-linja ja liiottelivat sittemin
suuresti sen merkitystä, koska hyökkäyksen hidas edistyminen
täytyi selittää jollain tavoin.
Jo 72 vuotta täyttänyt
sotamarsalkka ryhtyi siis johtamaan lähes epätoivoisessa
taistelussa armeijaa, jonka heikosta varustuksesta hän oli ollut
huolestunut ja ivhainen kitsaille poliitikoille. Marsalkan lähimmät
miehet Mikkeliin sijoitetussa päämajassa olivat yleisesikunnan
päällikkö kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch ja operatiivisen
osaston päällikkö everstri A.F.Airo, josta tuli sodan aikana
päämajoitusmestari ja kenraalimajuri. Kannaksen armeijan
komentajana toimi helmikuun lopulle kenraaliluutnantti Hugo Österman.
Kahden siellä taistelevan armeijakunnan komentajina olivat lännessä
kenraaliluutnantti Harald Öhqvist ja idässä kenraalimajuri Erik
Hainrichs, kunnes hänet määrättiin Kannaksen armeijan
komentajaksi. Itä-Kannaksen armeijakunnan komentajaksi tuli tällöin
kenraalimajuri Paavo Talvela.
Lähdeaineisto ; Pentti
Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-321-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti