Talvisota – Suomen itsenäisyys saa jatkoaikaa

Talvisodan sotureita Kollaalla 1940

Suomen armeija oli varustettu ja koulutettu kertausharjoituksia myöten. Suomi sai jalkeille sodan syttyessä 337 000 miehen hyvin koulutetun armeija, mutta tykeistä, tykinammuksista ja sotilaallisesta vaatevarustuksesta oli kova pula, puhumattakaan lentokoneista ja panssarivaunuista. Viimeisinä kutsutut reservit joutuivat tyytymään ”malli Cajanderiin”, kokardiin, vyöhön ja patruunataskuun kiväärin lisäksi ja jäämään ilman armeijan vaatetusta; ulospäin näkyvä pula oli turkislakeista, joista oli 230 000 kappaleen vajaus. Aseistusta ja muutakin varustusta saatiin jo sodan aikana parannetuksi omalla tuotannolla, ostoilla ja sotasaaliilla. Suomen armeijaa johti sotamarsalkka Mennerheim Mikkeliin sijoitetusta päämajasta, tärkeimpinä apulaisinaan yleisesikunnan päällikkö K.L. Öesch ja päämajoitusmestari A.E.Airo. Tärkeää oli, että Mannerheim oli saanut luoduksi itselleen imagon, johon kansa luotti.

Neuvostoarmeija hyökkäsi 520 000 miehen voimin koko itärajan pituudelta. Puolet voimista oli Karjalan kannaksella – joulukuun puolivälissä 265 000 miestä. Valtavan materiaalin turvin – 1600 hyökkäysvaunua, 2000 tykkiä – sillä oli käsky murskata Suomen puolustus kahdessa viikossa, vallata Viipuri ja jatkaa Sisä-Suomeen. Suomalaiset vetäytyivät pääpuolustusasemaan, Mannerheim-linjalle, jossa suurhyökkäys torjuttiin rajuissa Taipaleen ja Summan kaltaisissa taisteluissa – maailmalla alettiin puhua Summan ihmeestä. Taistelut jatkuivat nyt asemasodan luontoisina ja rintama piti. Myös Laatokan pohjoispuolella vihollisen hyökkäykset etenivät vaarallisesti rajan yli, mutta ne pysäytettiin Kitelän,Kollaan ja Tolvajärven maineikkaissa taisteluissa. Taistelut Laatokan pohjoispuolisissa erämaissa tulivat maailmallakin kuuluisiksi moteistaan, suurista saarrostuksista ja koukkauksista. Kuhmon ja Suomussalmen suunnille vihollinen keskitti vahva voimat marssiakseen Ouluun ja katkaistakseen Suomen. Hyökkäykset pysäytettiin Suomussalmen, Raatteen ja Kuhmon taitavasti operoiduissa taisteluissa tammikuun alkuun 1940 mennessä. Samoin onnistuttiin torjumaan syvälle Lappiin edenneet hyökkäykset. Lapin rintama voitiin luovuttaa tammikuussa ruotsalaisille vapaaehtoisille, joita tuli noin 10 000 miestä, ja siirtäää oman joukot torjumaan Vipurinlahden hyökkäyksiä. Kova talvi taisteli myös suomalaisten puolellea. Venäläisten teiden suuntiin pitäytyvä eteneminen antoi liikkuville joukoille ja sissiosastoille tilaisuuden sivusta- ja selustataisteluihin sekä motituksiin. Paljon apua oi myös venäläisten vanhetuneesta taktiikasta, jonka mukaisesti hyökättiin vain päiväsaikaan massaan perustuvilla suorilla, avoimilla rintamayökkäyksillä.

Puna-armeija ryhmitti tammikuun 1940 aikana joukkonsa uudellen ja kävi 1. helmikuuta alkaen suurhyökkäykseen Mannerheim-linjaa vastaa yhteensä noin 510 000 miehen ja valtavan panssari-, tykistö- ja lentokonearsenaalin voimin. Kun Laatolalta pohjoiseen olii neuvostojoukkoja aseissa yli 400 000 miestä, oi Suomea vastassa lähes miljoona sotilasta. Rajut taistelut Kannaksella jatkuivat päivästä toiseen, kunnes ratkaisuisku 11-12.2. johti panssarien sisäänmurtoon. Lähteen lohkolla Länsi-Kannaksella. Sekään ei ollut syvä, operatiivinen läpimusto, Suomalaiset vetäytyivät väliasemaan, josta vielä helmikuun lopulla viivyttäen Viipurin edustalle taka-asemaan. Sen sijaan Itä-Kannakselle, jossa erityisesti Taipaleen lohkolla käytiin viikosta toiseen kiivaita taisteluita, aseman onnistuttiin pitämään sodan loppuun saakka. Viipuri pidettiin kovissa taisteluissa, mutta vihollinenonnistui hyökkäämään Viipurinlahdella jään yli, joskin sen eteneminen kauemmaksi estettiin. Suomalaiset olivat rauhan tullessa 13.3.1930 Kannaksella puhkiväsyneitä ja -kuluneita, eikä rintamaa olisi enää pitkään kyetty pitämään. Muilla rintamanosilla suomalaisille ei ollue enäläsiten pidättelemisessä enää suuria vaikeuksia. Neuvostoliitto ei saanut talvisodassa aikaan lopullista sotilaallista ratkaisu, vaikka olikin miehistö- ja materiaaliylivoimallaan niskan päällä.

Ratkaisevaa sodasta selviytymisessä oli myös kotirintaman henkinen lujuus ja saumaton tuki käydylle taistelulle. Työn organisointi sodankäynnin huoltoon ja sotatarvikkeiden valmistukseen onnistui hyvin. Säännöstelytalous toimi, mistään ei ehtinyt tulla pahempaa puutetta. Yhteisvastuullisuus ja vapaaehtoisuu näyttivät voimansa. Haavottuiden hoito ja kaatuneiden hautaaminen kotikalmistoihin yhdistivät sota- ja kotirintamaa, ja niin myös vihollisen pommitukset, joita laksettiin tapahtuneen yli 2700 kaikkiaan 690 paikkakuntaa vastaan. Niissä menehtyi 1000 ja haavottui lähes 2000 ihmistä.

Suomi menetti talvisodassa nykytietojen mukaan 26 700 henkeä kaatuneina ja kadonneina, ja haavottuineita oli 44 000. Vihollisen kaatuneiden ja kadonneiden määrä oli noin 127 000 henkeä ja haavottuineina 265 000 henkeä.

Lähdeaineisto Jouko Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397-9