Neuvostodivisoonat motittautuvat

Laatokan Karjalan puolustussuunnitelma perustui aktiiviseen vastahyökkäykseen ja tuhoamisajatukseen. Edellytyksenä oli Kitelän – Syskyjärven rintaman kestävyys, niin ettei puna-armeija pääsisi katkaisemaan Kollaalla taistelevien joukkojen ja päähyökkäysryhmän selustayhteyksiä. Kollaan oli kestettävä niin kauan kuin saarrostusoperaatio jatkuisi.

Vastahyökkäys alkoi 12.12. kenraalimajuri Hägglundin johdolla. Ensimmäinen yritys epäonnistui, koska pitkä maastomarssi uuvutti suomalaiset hyökkäysjoukot eikä raskasta taistelukalustoa saatu tueksi. Vihollinen uhkasi sitä paitsi murtautua rintaman läpi Syskyjärven länsipuolella ja Kollaalla. Hyökkäys uudistettiin 17.12. mutta se oli keskeytettävä samanlaisista syistä kuin edellinenkin yritys 19.12. Puutteellisesti varustetut joukot eivät onnistuneet sulkemaan nuotan suuta vaikeakulkuisessa maastossa ja ankarassa pakkasessa. Joukot oli pakko määrätä puolustukseen levon saamiseksi.

Kollan menestykselliset torjuntataistelut ja Tolvajärven voittoisa offensiivi loivat perustan kolmannelle hyökkäykselle. Voimakas lumentulo vaikeutti venäläisten huoltoa, mutta lisäsi suomalaisten joukkojen operointikykyä. Suomalaiset hyökkäsivät puna-armeijan 18. divisioonaa vastaan Syskyjärven länsipuolitse tavoitteenaan Ruhtinaanmäki ja Mitro 26.12. Osittaisten alumenetysten jälkeen hyökkäys pysähtyi 29.12. Ruokojärven – Ruhtinaanmäen linjalle. Venäläisiä ei ollut nujerettu, mutta heidän hyökkäsyintonsa oli taltutettu. Tieyhteys Ruhtinaanmäen ja Mitron välillä oli onnistuttu katkaisemaan. Samanaikaisesti suomalaiset hyökkäsivät Syskyjärven länsipuolitse Siiran tien suunnalla etelään 18. divisioonan Uomaan kautta kulkevan huototien katkaisemiseksi. Venäläiset yrittivät pitää tien auki hyökkäysvaunujen avulla, kunnes suomalaiset 3.1. katkaisivat tien lopullisesti Lavajärven luona. Vastustaja saarrettiin Siiran ja Uomaan teiden yhtmäkohdan maastoon. Kauempana idässä hyökättiin Uomaan kylää vastaan, joka saarrettiin pysyväst myöhemmissä taisteluissa.

Neuvostojoukot siirtyivät kaikkialla hyökkäyksestä puolustukseen. Niiden ainoa huoltotie kulku pitkin Laatokan rantaa Salmin kautta Koirinojalle ja sekin oli tulen alla. Jottei puna-armeijalle jäisi aikaa lepoon ja uudelleen ryhmityksiin, IV AK suunnitteli ratkaisevaan iskua vihollisen tuhoamiseksi. Mannerheim hyväksyi Hägglundin suunnitelman, jonka toimeenpanoa saapui valvomaan päämajan maavoimatoimiston päällikkö everstiluutnantti Nihtilä. Suomalaiset joukot saivat vahvistuksikseen mm. seuraavat joukko-osasto: ErP 18, ErP 22, 3.ErKkK, JP 4, JR 64, SissiP 3, SissiP 4 ja KevOs 23 tammikuun lopulla.

Aarnion mukaan IV AK:le saapui tammikuun loppuun mennessä 46 400 miestä ja 106 tykkiä. Ryhmä Talvelan joukot mukaan lukien oli suomalaisten lukumäärä Laatokan Karjalassa helmikuun alussa 53 000 miestä. Tykistön suuruus ei olennaisesti muuttunut.

Suomalaisten tiedustelun mukaan siirsi puna-armeija Laatokan Karjalaan vahvistuksia kahdeksan divisioonaa, joista viisi osallistui taisteluihin vasta helmikuusta lähtien. Lisäksi todettiin 3-4 erillistä rykmenttiä ja seitsemän hiihtopataljoonaa. Puna-armeijalla oli Laatokan Karjalassa kaksi mahtavaa sotatoimiyhtymää, 8. ja 15. Armeija, joihin kuului kolme armeijakuntaa 8.AK ( 11. 72. 37 ja 18 D sekä 25 MtRvD) taisteli Laatokan rannikolla osin suomalaisten saartamana ja soin hyökäten saartorengasta vastaan. Kollaanjoen suunnassa hyökkäsi 56 AK ( 168., 60, 56, 164. ja 128 D) ja Tolvajärven – Ilomantsin teillä 1. AK ( 75. 139. ja 156 D). Sodan päättyessä Laatokan Karjalan neuvostojoukkojen vahvuus oli 250 000 miestä ja 1300 kenttätykkiä ja kranaatinheitintä. Panssarivaunuyksikköjä ei enää lisätty mainittavasti.

IV AKE:N laatima ja Päämajan hyväksymä suunnitelma sisälsi neuvostodivisioonien toispuolisen saarrotusoperaation, jonka toteuttamiseksi painopistesuuntiin pyrittiin keskittämään mahdollisimman suuret voimat. Lähtökohta oli edullinen, sillä IV AK:n neljä suurehkoa vastahyökkäystä oli sammuttaneet neuvostodivisioonein hyökkäyshalun. Viimeisin hyökkäsy oli houkutellut venäläisten päävoimat Ruhtinaanmäen puolustukseen. Ruhtinaanmäellä valmistauduttiin kuumeisesti torjumaan isku, joka suuntautui aivan toisaalle. Kollaan rintaman kestävyyteen luottaen IV AK:n voimien pääosa keskitettiin etelärintamalle. Kollaalle jäi neljä jv-patajoonaa, yksi kevyt osasto ja heikko tykistö puolustautumaan kahta vihollisdivisioonaa vastaan.

Suurhyökkäys alkoi 6.1. tiettomässä ja vaikeakulkuisessa metsämaastossa. Raskaiden aseiden ja kuormaston kuljetus oli hidasta, Pääryhmä eteni 12. D.n komenjana eversti Hannukselan johdolla Syskyjärven kaakkoispuolelta kohtia Repomäen – Lementtien tienhaaraa. Ryhmälle alistetun JP 4:n tehtävänä oli vallata Koirinojan tienhaaraa hallitseva Pukitsanmäki. Eversti Autin johtama ryhmä hyökkäsi Pyhäjärven suunnalta Koirinojaa kohti.

Suursaarrostus sujui suunnitelmien mukaan, vaikka joukot törmäsivät voimakkaaseen vastarintaan eerityisesti molemmissa Lemeteissä. Vihollisdivisioonien huoltotiet saattiin karkaistuksi. JP 4. saavutti Pukitsanmäen 8.1. ja Ryhmä Autti Koirinojan 11.1. lyotyään matkalla pataljoonan vahvuisen vihollisen. Muutamaa päivää myöhemmin suomalaiset suuntasivat uuden iskun Koirinojan eteläpuolelle sijaitseviin Laatokan saariin. Venäläiset karkotettiin mm. sijainniltaa edullisesta Maksimansaaresta. Pitkärannan edustalle saavuttiin 18.1. Pitkäranta ja sen läheisimmät saaret pysyviät kuitenkn vastuajan hallussa.

Suomalaiset uskoivat saarroksiin joutuneiden neuvostojoukkojen ennen pitkää nälkiintyneinä ja kylmettyneinä laskevan aseensa. Kitelään saarrostetulla 168. divisioonalla ei ollut muuta yhteyttä itään kuin saarien väliset jäätiet Pitkärannan suunnalla. Suuri osa venäläisten hevoskolonnista tuhoutui suomalaisten tulessa. Jo 11.1. siepattiin vihollisen sanoma, jonka mukaan saarrostettu divisioona oli hukassa, jolles se saisi nopeasti apua. Komentajalta pyydettiin 12.1. lentokonetta Koirinojan lahdelle. Käsityksenä oli, että 168 D. asema oli kehittymässä toivottomaksi ja että 18 D. Tilanne oli jo toivoton. 56. AK piti kuitenkin tilannearviointeja liioitteluina ja toivotti onnea taisteluille. Jatko osoitti, että suomalaiset olivat karkeasti aliarvioineet venäläisten kestokyvyn. Nämä kaivautuivat maahan kuin myyrät, asettuivat puolutustukseen huoltoyhteyksiensä katkeamisesta välittämättää ja järjestivät huollon ilmateitse. Jo suurhyökkäuksen alkuvaiheessa oli Lemettien maastooon syntynyt kaksi vahvaa tukikohtaa,Lementti läntinen ja Lementti itäinen. Ruhtinaanmäkeä puolustavat neuvostojoukot lähtivät vetäytymään maanteitse etelään juuttuen Repomäen tienhaaraan, Kelivaaraan ja Koposenmäelle syntyi pienempiä tukikohtia. Mainittuihin tukikohtiin linnottautuivat 18. divisioonan ja 34. panssariprikaati pääosat. Lemetit yritettiin kukistaa heti alkuunsa, mutta vastustajan hirvittävä tulivoima oli liian suuri. Tukikohdassa oli yhteensä toistasataa panssarivaunua, otka joko likkuvina tai liikkumattomina panssarilinnakkeina olivat ylivoimainen vastus suomalaisille joukoille. Meikäläisiltä puuttui raskas kenttätykistö ammuksineen ja riittävä panssaritorjuntatykistö ja näin ollen tukikohtien murskaaminen olisi ollut melko yksinkertainen tehtävä. Venäläiset olivat mestarillisia linnoittautujia. Vaurioituneet ja polttoaineen loppumisen vuoksi liikuntakyvyttömät vaunut kaivettiin maahan kiinteiksi asepesäkkeiksi. Suora-ammuntaan astetut tykit ja konetuliaseet täydensivät panssarivaunujen tulivoimaa. Tukikohtien sitkeyttä lisäsivät perusteellinen kaivautuminen ja tärekimpiin kohtiin rakennetut murrokset ja piikkilankaesteet. Liiaksi ei voi ylistää puolustajien sitkeyttä ja urhoollisuutta pakkasen ja nälän kourissa. Puna-aremijan valiosotilaat söivät hevosenlihaa, sulattivat vettä lumesta eivätkä halveksineet heinä- ja olkiladosta löytmäänsä rehua. Jokainen voi itse arvioida, millainen vaikutus päällystön ylläpitämällä rautaisella kansalais- ja sotilaskurilla oli puolustajien vastuskykyyn.

Suomalaisten oli pakko turvautua asemasotaan ja ryhtyä murtamaan motteja hajalle yksi kerrallaan odottaen, että nälkä ja ampumatarvikkeiden loppuminen tekisivät tehtävänsä. Venäläiset pysyttelivät niin sitkeästi tukikohdissaan, etteivät välittäneet edes turvautua ulospääsyaukkoihin, joita suomalaiset tahallan jättivät painostussuuntien vastakkaisille puolille. Suuren tuntemattomat korvet ja lumiaavat pelottivat, varsinkn kun hiihtävät ”metsäsuomalaiset” vaanivat kaikkialla.

Näin siis syntyivät kuuluisat ”motit”. Mottihan merkitsee halkokuutiota eli neljännessylen käsittävää halkopinoa, mutta Laatokan Karjassa sanasta kehittyi sotatermi.

Koska motteja ei pystytty laukaisemaan nopeasti kasvoi idästä tulvivien neuvostodivisioonien uhka päivä päivältä. Sekä Salmin suunnalta rantatietä pitkin että Käsnäselästä lähestyi vereksiä divisioonia. Suomalaisilla oli huutava pula joukoista: samanaikaisesti oli saarrettava joukko suuria ja pieniä motteja, torjuttava venäläisten apujoukot Pitkärannassa ja Uomaalla sekä tehtävä lukuisiä hyökkäyksiä mottien tuhoamiseksi.

Mottien varmistus suoritettiin usein hämmästyttävän vähäisillä joukoilla. Siiran tienhaarassa mottia vartioi parisataa vapaaehtoisena asepalvelukseen ilmoittautunutta tukkijätkää. Lavajärven kylään saarroksiin jäänyttä venäläispataljoonaa pidettiin silmällä parin joukkueen voimin. Lavajärven ns. ”kotiryssien” yrittäessä perääntyä omiensa luo heidät tuhottiin suurimmaksi osaksi korpimetsiin.

Pienimmät motit kukistuivat helpommin, varsinkin jollei niissä ollut hyökkäysvaunuja ja tykistöä. Koposenmäen motti tuhottiin nopeasti, mutta Kelivaaran motti vallattiin vasta monipäiväisen asemasodan jälkeen 28.1. Tärkeimpiä motteja oli Lementin läntinen, jota vahvojen panssarivaunujensa johdosta kutsuttiin ”panssaripirssiksi”. Vain 250 metrin levyistä aluetta puolusti 25 BT-5 tyyppistä Christiettä. Panssarivaunujen alle oli rakennettu syvät kolmikerroksiset korsut. Suomalaiset syöksyryhmät olivat aseistautuneet konepistoolein, käsikranaatein, 2-4 kg<.n kasapanoksin ja polttoainepulloin. Venäläiset yritettiin pitää korsuissaan myös aamuisin ja illansuussa, jolloin he nousivat tarpeilleen ja hankkimaan puita, hevosenlihaa ja vettä. Suomalaiset painostivat herkeämättä yötä päivää. Lopulta vietiin 60-150 metrin etäisyydelle suorasuuntausasemaan pst-tykkien lisäksi yksi 76 mm:n kanuuna, jonka tuli repi panssarit hajalle. Venäläiset syöksyivät korvat luukkoon ammuttuina korsuihinsa taistellen yhä kuolemaa halveksuen. Korsut oli vallattava yksitellen, usein jopa räjäytettävä hajalle. Länsi-Lementin kohtalo sinetöityi lopullisesti 4.2. Kaatuneita vihollisia oli noin 500. Sotasaaliiksi saatiin mm. 25 panssarivaunua, 12 kuorma-autoa, 7 erilaista tykkiä sekä 30 kone- ja pikakivääriä.

Itä-Lementin motti oli vielä kovempi pähkinä purtavaksi kuin Länsi-Lemetti. Sitä kutsuttiin myös ”kenraalimotiksi”, koska siellä olivat sekä 18. divisioonan että 34. hyökkäysvaunuprikaatin komentajat kenraali Kondratjev ja kenraali Kondsasev. Motti oli vain parin kilometrin levyinen tien suunnassa ja toista kilometriä syvä. Myös JP 4, joka oli osallistunut Länsi-Lementin motin nujertamiseen, taisteli ”kenraalimottia” vastaan.

Suomalaisten kuritusote alkoi vähitellen tuntua Itä-Lementin motissa, jonka komentajat lähettivät hätäisiä avunpyyntöjä johtoportaalleen. Renkaan kiristyessä suomalaiset onnistuivat tunkeutumaan pariin uloimpaan panssarivaunuun, joista toinen saatiin toimimaan. Vihollinen sai tuta oman koiransa purevan.

Helmikuun 28. päivänä 18 divisioonan rippeet kunnioitettavat 3600 miestä murtautuivat ulos motista. Valtavat uraa-huudot täyttivät tannerta. Suomalaiset olivat jäädä venäläisten jalkoihin. Valtaosa sekasortoisesta laumasta tuhoutui raivoisassa taistelussa. Noin 400 hengen suuruinen, pääasiassa upseereista koostuvat joukko, jonka johdossa oli kenraali Kondratjev ja kolme everstiä, törnösi JP 4:n komentopaikalle kaatuen viimeiseen mieheen. Monet venäläiset mieluummin ampuivat itsensä kuin antautuivat vangiksi. Katuneet upseerit olivat erittäin hyvin pukeutuneita. Kaatuneiden joukossa oli mm. neljä heinoihin silkkivaatteisiin puheutunutta konekirjoittajatarta.

Sotasaalis oli muhea: 71 panssarivaunua, 12 panssariautoa, 24 erilaista tykkiä, 133 kone- ja pikakivääriä ym. Ruhtinaanmäeltä peräytyneiden venäläisten muodostama ns. ”rykmenttimotti” oli vallattu jo 18.2. URR menetti häikäilemättömässään noin 30 % taisteluvahvuudestaan rakuunain kahlattua ylös rinnettä syvässä lumessa vastaan ryöppyävästä tulesta huolimatta. Sotasaaliin joukoossa oli 18.D upea kulta- ja hopealangonin ommellun lipun lisäksi 20 panssarivaunua, yli 30 tykkiä, 30 panssarivaunua, kuusi nelipiippuista ilmatorjuntakonekivääriä ym.

Kymmenestä suuremmasta motista jäi lopulta nujertamatta ainoastaan kolme: Kitelän suurmotti, Siiran tienhaaran motti ja Uoman motti.

Lähdeaineisto: Suomen Rintamamiehet 1939-1945 ISBN 951-9064-18-4

Laatokan Karjalan taistelut

Itärintaman päätaistelut käytiin Laatokan Karjalassa, missä asutuksen ja tiestön teiheydestä johtuen voitiin liikutella suurempia joukkoja. Puna-armeija hyökkäsi kolmen divisioonan ja panssariprikaatin voimin Suojärven-Loimolan, Uomaan ja Salmin-Pitkärannan teiden suunnissa. Suomalaisilla oli tulessa Suojärven-Loimolan tiellä 12.D, johon kuului mm. JR34, JR35, JR36, KTR 12 ja Kev.Os. 12. Uomaan ja Salmin teiden sunnissa rintamasta vastasi vahvistettu 13 D, jolle oli alistettu mm JR 37, JR 38, JR 39, KTR 13, Kev.Os 13 ja ErP 8. Suomalaisiin taitelujoukkoihin on laskettava myös Mantsinsaaressa olleet Laatokan meripuolustuksen voimat.

Suomalaisten vastahyökkäys Käsmänselästä ja Salmista etenevien neuvostojoukkojen pysäyttämiseksi epäonnistui. Eteläisten teitten suunnassa etenevät vihollisvoimat yhtyivät 10.12. saavuttaen Kitelän-Koirinojan aseman. Kyseessä olivat 18 D. 34 PsvPr ja vahvistettu 168 D. Suomalaiset torjuivat menestyksellisesti läpimurotyritykset. Sotatoimiyhtymän eteläiselle sivustalle jäi Mantsinsaaren tukikohta rannikkopattereineen, jotak häiritisivät neuvostojoukkojen huoltoliikennettä.

Neuvostojoukot valtasivat Suojärven jo 2.12., jolloin Suvilahtea puolustanut suomalainen rykmentti vetäytyi Piitsoinojalle varustettuun asemaan. Vastahyökkäys epäonnistui surkeasti, sillä vastustajan 56 D. Aikaansai suomalaisissa tankkikauhun. Puolustus romahti joukkojen vetaytyessä sekasortoisina Kollaanjoelle. Se oli verraten heikosti varustettu puropahanen, jonka estearvo oli vähäinen – varsinkin jäätyneenä. Piikilankaesteitä ja ampumahautoja oli rakennettu jonkin verran. Venäläiset aloittivat hyökkäyksensä Kollaalla 7.12, mutta törmäsivät puolustajien sitkistyneeseen vastarintaan. Suomalaisten vastahyökkäys Kitelän-Koirinojan aseman saavuttaneiden neuvostodivisioonien lyömiseksi 12.12. epäonnistui.

Vakavavin tilanne oli Tolvajärven – Ilomantsin suunnalla. Vihollisen sinne keksittämät voimat, 139. ja 155 D. Ylittivät suuomalaisten rohkeimmatkin arviot, Tolvajärven erämaantietä puolusti vain yksi vahvistettu pataljoona ErP 10, eräiden erikoisjoukkojen kanssa. Sotatoimiyhtymän nimenä oli Osasto R komentajansa everstiluutnantti Räsäsen mukaan. Venäläiset hyökkäsivät jäätyneitä soita ja järviä hyväkseen käyttäen hekeämättä päälle. Lunta oli vielä niin niukalti, ettei se haitannut vihollisen etenemistä eivätkä omat joukot voineet käyttää suksiaan. Pataljoonan vetäytyessää Aittojolle IV AK.n komentaja vahvisti Os.R:ää ErP 12:lla. Tästä huolimatta Aittojoenkin asemat oli jätettävä. Suomalaiset perääntyivät Ägläjärven fyysisesti ja henkisessä tilassa. Osasto R:n avuksi lähetettiin PPP 7, mutta Ägläjärven ensimmäisessä taistelussa suomalaiset kärsivät tappion ja PPP 7 menetti mm. kaikki konekiväärinsä. Masentava peräytyminen päättyi 7.12. Tolvajärven Ristisalmelle, jolloin joukkoja vahvistettiin vielä yhdellä pataljoonalla, ErP 9:llä.

Tilanne Tolvajärvellä oli nyt niin kriittinen, että radikaaliset toimenpitett olivat tarpeen. Tolvajärven kautta Värtsilään etenevä vihollinen olisi vakava uhka Ilomantsin suunnalla taisteleville joukoille ja Laatokan Karjalassa taistelevalle IV AK:lle. Päämaja päätti 7.12. erottaa Tolvajärven ja Ilomantsin suunnat IV Ak:n alueesta ja perustaa sinne itsenäisen sotatoimiyhtymän eversti Paavo Talvelan alaisuuteen. Mannerheim peusteli valintaansa sillä, että Talvela oli jo vapaussodan aikana osoittauntunut pelottomaksi ja voimakastahtoiseksi johtajaksi, joka omasi tarvittavat ominaisuudet ylivoimaista vihollista vastaan tehtävään häikäilemättömään hyökkäykseen. Esikuntapäälliköksen Talvela sai everstiluutnantti M. Stewenin.

Päämaja erotti reserveistään JR 16:n 6. divisooonasta everstiluutnantti A. Pajarin komennossa Tolvajärvelle. Talvela sai myös yhden tykistöpatterin.

Ilomantsin suuntaa vahvistettin, sillä ErP 11:llä oli vastassaan divisioonan vahvuinen vihollinen. Kolmesta kenttätäydennyspataljoonasta muodostettiin Osasta A niminen yksikkö eversti Ekholmin alaisuuteen.

Ryhmä Talvelan tehtävänä oli lyödä Tolvajärvellä ja Ilomantsissa hyökkäävät neuvostodivisoonat ja vallata takaisin Suojärvi yhteistoiminnassa IV Ak:n kanssa. Ylipäällikkö vaati siis yhtä rykmenttiä, muutamia erillisia pataljoonia ja kolme kenttätäydennyspataljoonaa vähäisen tykistön tukemana nujertamaan voimakkaalla tykistöllä ja panssarivaunuilla varustetut kaksi vahvistettua neuvostodivisioonaa ja heittämään ne noin 50 kilometriä taaksepäin.

Aluksi vaikutti siltä, että ei edes ihme voi estää suomalaisten linjoja murtumasta. Joulukuun 8. päivänä vihollinen valtasi neljä kilometriä pitkän harjun, joka muodosti Tolvajärven kauniin luonnonpuiston. Matkailumajan maasto ja Kotisaari miehitettiin. Tolvajärven kylä oli välittömän uhan alainen. Mutta silloin alkoi tapahtua. Kolmikko Talvela – Pajari – Stewen tempasi aloitteen käsiinsä. Puolustuksen ollessa murtumaisillaan suomalaiset lähtivät hyökkäämään.

Yöllä 8.-9.12. suoritti everstiluutnantti Pajari toista komppaniaa käsittävällä osastolla rajun kiertoliikkeen nuotioiden lähellä lepäävien vihollispataljoonien kimppuun. Samanaikaisesti kapteeni Eriksson hyökkäsi PPP 7:n kärjessä Kotisaarta vastaan. Jälkimmäinen yritys epäonnistui ja Eriksson kaatui, mutta Pajarin yöhyökkäys taltutti venäläisten pahimman hyökkäsyvimman. Vihollinen turvautui Hirvasjärven pohjoispuolitse tehtyyn saartoliikkeeseen tunkeutuen yöllä 11/12.2. Ryhmä Talvelan ainoalle huoltotielle ja hyökäten kuormastoa kimppuun. Pajari kulki sattumalta ohi, haali ripeästi tammista muodostelmista satakunta miestä käsittävän taisteluosastona ja iski kiinni parin komppanian hyökätessä toiselta puolelta. Miehet kutsuivat taistelua ”makkarasodaksi” koska korpikoukkauksen aikana nälkiintyneet venäläiset syöksyivät, suomalaisten huoltoon törmättyään, makkarakeitokselle. Useat kaatuivat makkara suussa. Myös etelässä saarrostava vihollinen lyötiin verissä päin takaisin.

Samanaikaisesti vakautettiin tilanne Ilomantsinkin suunnalla. Joulukuun 10. päivänä tuhottiin saarrostava venäläinen pataljoona Tetrilammella viimeiseen mieheen sodan ensimmäisessä tuhoamistaistelussa. Tantereelle jäi 350 kaatunutta vihollista. Voitolla oli suuri vaikutus taistelumoraalin kohoamiseen. Eversti Ekholm aikoi nimittää vastustajan saartajia ”tossuttelijoiksi” ja syvän lumen takia verkkaisesti eteneviä joukkoa ”hautaussaatoksi”. Rintama jähmettyi Ilomantsissa linjalle Oinaansalmi – Nuorajärvi – Kallioniemen lossi. Talvela korosta Ilomantsin suunnan merkitystä sanoen, ettei Tolvajärven hyökkäystaistelua olisi milloinkaan käyty, jollein Ekholm olisi pysäyttänyt venäläisiä.

Kokonaisuudessaan uhkaavalta vaikuttanut tilanne Laatokan Karjalassa oli tilapäisesti valjennut kandentoista taistelupäivän jälkeen. IV Ak:n kaistan eteläosassa kaksi venäläistä divisioonaa yritti panssariprikaatin tukemana murtaa Laatokan ja Syskyjärven välisen puolutusaseman.

Kollaanjoelle oli pysäytetty yksi venäläinen divisioona, Tolvajärven lansirannalla oli hyökkäys saatu viime tingassa torjutuksi ja vastahyökkäykselle oli luotu edellytys. Ilomantsissa varmistettiin menetyksellisesti Tolvajärvellä taistelevien joukkojen sivusta.

Lähdeaineisto Suomen Rintamamiehet 1939-45 ISBN 951-9064-18-4

Puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella

Taistelujen sarjan aloittivat Taipaleenjoen pohjoispuolelle maahan kaivaantuneet Keski-Suomen miehet. 10 D. Neuvostojoukot yrittivät sitoa Taipaleessa voimia suunnitellun Summan läpimurron helpottamiseksi. Kiivaita taisteluja käytiin 5-11.12. Kahden divisioonan voimakkaan tykistön ja panssarivaunuaseen tukema vihollinen ( 64 patteria ja 150 panssarivaunua suomalaisten 9 patteria vastaan) valtasi jalansijan Taipaleenjoen pohjoisrannalla sijaitsevassa Koukkuniemess ja ryhtyi valmistelemaan pääaseman valtaamista. Pääpuolustusasemassa käydyt ankarat taistelut Kirvesmäessä, Mustanjojalla ja Terenttilässä ovat Suomen sotahistorian kunniakkaimpia lehtiä. Tykistö osallistui menestyksellisesti torjuntaan ensimmäisestä taistelupäivästä lähtien. Vihollinen yritti mm. Taipaleenjoen alajuoksulla lossin kohdalla itsenäisyyspäivänä 12-15 ponttoonilla yli, mutta tarkka tykistökeskitys syöksi matkalaiset joen hyisiin aaltoihin. Joen etelärannalle lastinsa purkaneet 25-30 kuorma-autoa muuttuivat liekehtiväksi romukasaksi. Yleensä hyökkäykset torjuttiin heti alkuuna, joko välittömästi aseman edessä tai vastaiskulla itse asemassa.

Taistelut jatkuivat hellittämättöminä 11.12. saakka. Tällöin hyökkäävä vihollisdivisioona oli kärsinyt niin musertavia tappioita, että vedettiin takaisin ja vaihdettiin uuteen. Uusi hyökkäysaalto alkoi 15.12. valtavalla tykistökeskityksellä. Suomalaisen jalkaväen oli kestettävä asemissaan ilman oman tkistän tulitukea, sillä ammusten vähyys ja kantomatkan lyhyys estivät melkein tyystin avun antamisen. Taipaleen tykistö pystyi kuitenkin antamaan lyhyen, mutta rajun tuli-iskun venäläisten valmiusasemissa oleviin hyökkäysjoukkoihin juuri ennen H-hetkeä. Hyökkääjän jalkaväen voima murtui heti alkuunsa. Venäläiset eivät päässeet edes piikilankaesteiden yli sinä päivänä, Viidestäkymmenestä taisteluun heitetystä panssarivaunusta tuhottiin kahdeksantoista. Seuravana päivänä puna-armeija kahdenksantuntisen tykistövalmistleun ja nelituntisen ilmapommituksen jälkeen tunkeutui puolustusasemiin sekä Koukunniemessä että Terenttilässä. Tulivalmisteluun käytettiin arvioilta noin 100 000 ammusta ja alueelle pudotettiin 14 000 -15 000 pommia eli pommi sekunnissa. Suomalaisen tykistön vastaukset, jotka eivät ulottuneet vihollisen tykistöasemiin, olivat muutaman sadan lakauksen suuruisia. Iltaan mennessä venäläiset onnistuttiin karkottamaan suomalaisten asemista.

Puna-armeija kokeili vielä kerran Taipaleen puolustuksen pitävyyttä lähettämällä tuleen jälleen uuden hyökkäysdivisioonan, joita oli Taipaleen kaistalla jo kolme kappaletta. Hyökkäys, joka alkoi 17.12. samanaikaisesti Summan suurhyökkäyksen kanssa, tyrehtyi tykistömme musertavaan tuliylläkköön. Vihollisen rykmentit joutuivat pakokauhun valtaan paeten hyökkäysvalmiusasemistaan. Vastustaja taltutettiin, vaikka Taipaleen tykistön nuorimmatkin olivat tämän vuosisadan ensimmäsien vuosikymmenen mallia, kun taas venäläisen tykistön putkien vuosiluvut kertoivat tekniikan viimeisistä uutuuksista. Taipaleen taisteluist puhuttaessa on myös mainittava Järisevän, Kaarnajjoen ja Ylläpään rannikkkopatterien puolustukselle antama, puutteellisen kantokyvyn ja niukkojen ampumavarojen rajoittama, mutta silti tuiki tärkeä tulituli. Erityisesti Järisevän patteri sai vihollisen vihat päälleen jatkuvina pommituksina maalta, mereltä ja ilmasta.

Mannerheim piti Taipaleen puolustustaistelua talvisodan maineikkaimpiin kuuluvana saavutuksena. Hän ylisti tykistön ampumatekniikkaa, joka ammusten ja uudenaikaisen kaluston puuttumisesta huolimatta osoittautui ylivoimaisen tehokkaaksi. Tykistön ratkaisevasta osuudesta huolimatta jalkaväki kantoi torjunnasta raskaimman taakana. YH-aikana kaivetut ampumahaudat ja korsut olivat ainoa suoja venäläisten tulta vastaan. Vastaiskuissa vuodatetut veriuhrit olivat suuret.

Venäläiset yrittivät murtaa Taipaleen vielä jouluna. Yritys oli irrallinen, sillä Summan suurhyökkäys oli jo rauennut. Kolmen päivän aikana 25-27.12 venäläiset yrittivät joen yli monessa kohdassa. Keljan luona vihollinen onnistui pureutumaan mtaliin rantametsikköihin. Suomalaisten aseman miehityksen heikkoutta todistaa kokonaisen pataljoonan livahtaminen pimeässä huomaamatta Suvannon yli. Se hyökkäsi raskaan patterin tuliasemaa vastaan juuri kun patterin piti torjua Koukkuniemessä alkava hyökkäys. Patteriston miesten oli kiväärit kädessä puolustettava asemiaan, kunnes jalkaväki ehti apuun. Suuri osa vihollispartiosta tuhottiin. Rannalle pesiytyneet venäläiset viskattiin vastahyökkäyksellä takaisin, ja tykistö hajotti vastustajan hyökkäysrivistöt Suvannon jäällä. Sotasaaliina saatiin mm. 81 konekivääriä, panssaritorjuntatykkejä, viestivälineitä ym.

Samanaikaisesti kun Taipaleen taistelut riehuivat vihollinen kokeili pääpuolustusaseman kestävyyttä mm. Kiviniemessä ja Oinolassa. Venäläiset pääsivät Vuoksen yli Kiviniemen ksoken niskassa 7.12. ja asettuivat rannalla sijaitseviin taloihin ja kellareihin. Osa saatiin heti tuhotuksi, mutta yksi pesäke puolustautui erityisen sitkeästi erään autokorjaamon kellarissa, Sen lannistui vasta 12.12.

Puna-armeijan hyökkäyksen painopiste kohdistui Summan-Muolaanjärven alueelle. ”Viipurin portin” murtamiseksi. II Armeijakunnan komentaja oli huolestunut 5. divisioonan lohkosta, joka oli yli 20 kilometriä leveä. Tiedustelu osoitti päähyökkäyksen kohdistuvan juuri 5. divisioonaa vastaan. Siksi lohko jaettiin kahtia. Vasemmalla siivellä oleva JR 14 alistettiin 1. divisoonalle, jolloin 5. divisioonan itärajaksi tuli Perojoki. Länsirajaksi jäi edelleen Summajoki. Tämä rintamanosa sai myöhemmin nime ”Summan rintama”. Ylipäällikkö oli siirtänyt reservinään olleen 6. divisioonan 1 AK:n alueelle varustamaan väliasemia.

Varsinainen suurhyökkäys alkoi 17. joulukuuta aamuhämärissä mahtavalla tykistövalmistelulla. Divisioonan vahvuinen vihollinen keskitti voimansa Lähteen lohkolle, jossa tasainen joko paljas tai harvaa metsikkökä kangasmaasto tarjosi vihollisen panssarijoukoille luonnollisen hyökkäysreitin. Lähteen lohkoa puolustavat saivat vastaansa puolensadan panssarivaunun tukeman jalkaväen. Panssareista pääsi noin 35 vaunua tunkeutumaan asemiin, mutta jalkaväki pysäytettiin asemien eteen. Hyökkäysvaunut terrorisoivat ympäristöään tulittaien puolustajia ja yrittäen saada oman jalkaväkensä mukaan hyökkäykseen. Avoimen maaston lähitorjunta oli vaikeaa päivänvalossa. Panssarintorjuntatykkejä oli liian vähän. Sitä paitsi ne kärsivät pahoja tappioita suojaamattomissa asemissaan. Suomalainen jalkaväki säilytti kuitenkin hermonsa ja piti pintansa. Jopa etulinjan menetetyn tukikohdan keskellä oleva vahva betonilinnake pysyi saarrettunakin puolustajien hallussa, Parilla panssaritkillä, kasapanoksilla ja polttoainepulloiilla onnistuttiin 1/ JR 15:n lohkolla tuhoamaan tai valtaamaan 23 panssarivainua. Osa asemiin tunketuneista vaunuista pystyi liikuntakyvyttömänäkin ampumaan, ja vihollisen jalkaväki hyökkäsi illalla niiden turvin puolustuslinjoille.

Vihollinen hyökkäsi myös vahvoin voimin Summan kylässä, muttan ensimmäisenä päivänä venäläiset torjuttiin puolustjaien asemien eteen.

Seuraava päivä valkeni sodan kumun yhä yltyessä. Viisituntisen tykistövalmistelun jälkeen puna-armeija hyökkäsi voimakkaan ilmatoiminnan tukemana. Lähteen lohkolla hyökkäsi mm. 68 panssarivaunua tiheässä ryhmityksessä, jola tykistömme antoi tuntuva tuli-iksun vaunuje vielä ollessa 1-1,5 kilometrin päässä etulinjasta. Ammusten vähäisyydestä huolimatta toistakymmentä panssaria ammuttiin liikuntakyvyttömäksi tai palamaan. Yöhön mennessä pääpuolustuslinja oli edelleen murtumaton. Lähteen tien varressa olevaa tukikohtaa lukuun ottamatta.

Tykistötuli rummutti herkeämättä suomalaisten asemia koko 18. ja 19. päivän välisen yön. Lankayhteydet etulinjasta komento- ja huoltoportaisiin katkeilivat jatkuvasti, Radioita oli vain muutamia ja nekin kehnoja. Yleensä komentoportaat saattoivat perusteellisesti keskustlela vasta iltaisin venäläisten tykkitulen vaimentuessa ja puhelinlinjojen tultua paikatuiksi. Joulukun 19. päivänä puna-armeijan hyökkäus saavutti lakipisteensä.”Viipurin porttia” vastaan ryntäsi kuusi divisioonaa yhden panssariarmeijakunnan, kahden erillisen panssariprikaatin ja lentovoimien tukemana. Panssarivaunuesteiden kivet olivat liian pienia, sillä ne voitiin siirtää paikoiltaan tai jauhaa tykistöllä murskaksi. Hyökkäyksen painopiste oli siirtynyt Summn kylään, jossa yhteensä satakunta vaunua käsittäneet kaksi panssariaaltoa pääsivät tunkeutumaan puolustajien asemiin. Jalkaväki torjuttiin jälleen. Panssarivaunut hyökkäsivät häikäilemättömästi kärsimistään tappioista huolimatta, Muutamat avosemissa olevat panssarintorjuntatykit murskautuivat hyökkäysvaunujen telaketjujen alle. Panssarien tuhoajaosastot, ”pommarit” eivät päiväsaikaan voineet lähestyä vaunuja, vaan makasivat kuopissaan odottaen hämärän tuloa. Kasanpanosten ja polttopulloojen lisäksi turvauduttiin vetomiinohin ja jopa haulikoin, joilla ammuttiin vaunujen tähystysrakoihin. Suomalainen jalkaväki osoitti ihailtavaa hermojen hallintaa pysytelleessään asemissaan ampumahautoja ja linnakkeita tulittavista panssarivaunuista huolimatta. Raskaiden vaunujen hyökkäyskärki tunkeutui syvälle puolustusasemiin, kunnes miinoitukset ja lähitorjuntamiehet alkoivat romutustyönsä. Myös Lännen lohkolla painostus koko päivän. Vielä seuraavana päivänä 20.12. puna-armeijan divisioonat yrittivät itsepintaisesti läpi, mutta tuloksetta. Venäläisten hyökkäysvoima oli murrettu sillä erää. Pääpuolustusasemissa ja sen edustalla lojui 58 tuhottua panssarivaunua, joista 22 oli raskaita, Mannerheim kertoo muistelmissaan erään panssarikomentajan antautuneen, kosk ei ”uskaltanut vastata tappioista”. Kannaksella tuhottujen panssareiden yhteismäärä oli 239.

Lähteen lohkolla vihollisen haltuun joutunut tukikohta puolustautui sitkeästi liikuntakyvyttämien, mutta tulivoimansa säilyttäneiden panssarivaunujen avulla joulukuun 22. päivään saakka. Venäläisten keskellä kesti päällikönsä mukaan ”Poppiukseksi” ristitty betonilinnake, kunnes Lähteen lohkon puolustajat valtasivat tukikohtansa takaisin raivoisassa viisituntisessa vastahyökkäyksessä. Urhooliset vastustajat menettivät pienellä alalla yli 300 kaatunutta.

On oikeutettua puhua ”Summan ihmeesta”. Puna-armeija pyrki joulukuussa ratkaisuun. Taistelurintaman laajuus ja hyökkäykseen käytettyjen voimien ja materiaalin määrä ovat osoituksena tästä. Summan kylässä satiin vangiksi raskaan panssarivaunupataljoonan komentaja, joka kertoi tehtävänään olleen tunkeutua suomalaisten puolustusaseman läpi ja edetä nopeasti välittämättä siitä, mitä sivuilla tai takana tapahtui, Viipuriin. Komentajalta tavattu kartta, johon pataljoonan tavoitteet oli merkitty, todisti hänen puhuneen totta. Seitsemäs Armeija olisi mielellään lahjoittanut Viipurin Stalinille hänen 60- vuotispäivänään 21.12.1939.

Suurimman kunnian Summan torjuntavoitosta ansaitsevat hämäläinen ja varsinaissuomalainen jalkaväki, erityisesti JR 13 ja JR 15. Voitto herätti suunnatonta huomiota ulkomailla, missä ulkomaisten sanomalehtimiesten ansiosta syntyi taru vahvasti linnoitetusta ”Mannerheim-linjasta”. Kannaksen Armeijan komentajan Österman toteaa Summan torjuntavoiton antaneen maan ulkopoliittiselle johdolle lisäaikaa siedettävän ulospääsytien löytämiseksi sodasta.

Lähdeaineisto Suomen Rintamamiehet 1939-1945 ISBN-951-9054-18-4

Kapteeni Aarne Juutilainen – Marokon kauhu

Helmikuussa 1940 kapteeniksi ylennetty Aarne Edvard Juutilainen oli monessa suhteessa poikkeuksellinen ihminen. Hän syntyi Sortavalassa 18. lokakuuta 1904. Isä oli rautatieläinen. Aarne kävi seitsemän luokkaa Sortvalan lseota, sillä tuohon aikaan Kadettikouluun ei tarvittu ylioppilastodistusta. Hän oli valinnut sotilaan ammatin ja työskenteli ainoastaan sitä silmällä pitäen.

Aarne väärensi 14-vuotiaana isänsä nimen päästäkseen mukaan Aunuksen retkelle. Värvääjät tarkistivat todistuksen ja allekirjoitusten aitouden ja heittivät Aarnen pihalle herjasanojen saattelemana.

Juutilainen suoritti varusmiespalveluksensa Viipurin Rykmentissä ja aloitti opinnot Kadettikoulussa heti asevelvollisuuden jälkeen 9. maaliskuuta 1927. Vajaa vuosi myöhemmin hänet siirrettiin Polkupyöräpataljoona 3:een vänrikkinä hoitamaan nuoremman upseerin virkaa. Iloinen ja seurallinen karjalaisluonne oli aiheuttanut kolme vakavaa merkintää rangaistuspäiväkirjaan, ja Juutilainen erotettiin vuodeksi Kadettikoulusta.

Palvelu joukko-osastossa ei sekään sujunut täysin moitteettomasti, ja kun Juutilainen aloitti jälleen oppilaana Kadettikoulussa tammikuun alussa 1928, saapuivat häntä koskevat paperit perässä hitaasti mutta sitäkin varmemmin. Päätös Aarne Juutilaisen uudesta kohtalosta julkaistiin Kadettikoulun päiväkäskyssä numero 2, pykälä 5, päivättynä 2.2.1928.

Koska kadetti Juutilainen, jonka Sotaväen Päällikkö tammikuussa 1927 erotti yhdeksi vuodeksi koulusta, ei ole koulutsta erossaoloaikanansa nuhteettomasti palvellut joukko-osastossa, vaan saanut kolme eri kertaa päävartioarestia, joten viimeinen rangaistus 30 vrk vielä on kärsimättä, on Sotaväen päällikkö koulun esityksestä hänet koulusta erottanut.

Kesäkuussa 1930 Juutilainen pakkasi tavaransa ja matkusti Pariisiin, jossa värväytyi Ranskan Muukalaislegioonaan. Hänet hyväksyttiin heti. Hän oli Suomen armeijan reservinupseeri, entinen kadetti, ja erinomaisessa fyysisessä kunnossa, vaikka silmät hieman verestivätkin illallisten juhlien jäljiltä.

Höyrylaiva kuljetti uudet alokkaat Afrikkaan Oranin satamaan, jossa muutaman tunnin junamatkan päässä sijaiti Sidi-hel-Abbes, legioonan huomattavin keskus. Miehet sijoitettiin parakkeihin, Juutilainen heidän joukossaan. Aikanaan hän vannoi uskollisuutta legioonan lipulle. Legioonasta muodostui Aarne Juutilaisen uusi elämä ja perhe viideksi vuodeksi.

Tavallista raskaamman harjoituksen jälkeen Juutilaiselle ja viereisellä vuoteella olleella italialaisella olivat hermot niin pinnalla, että yksi poikkipuolinen ärähdys johti toiseen, ja viimein asioista otettiin selvää nyrkkien avulla. Italialainen jäi alakynteen, jolloin hän turvautui veitseen. Juutilainen nappasi jakkaran käteens ja kumautti vieruskumppaniltaan tajun kankaalle. Tappelu legionalaisten kesken oli ankarasti kielletty ja Juutilainen sai kyseenalaisen kunnian tutustua jälleen kerran putkan sisätiloihin.

Alokaskoulutuksen jälkeen miehet siirrettiin Marokkoon. Atlas-vuoristossa Juutilainen sai tulikasteensa. Hän huomasi heti ensimmäisessä taistelussa syntyneensä sotilaaksi.

Juutilainen palasi kotimaahan kesällä 1935 ja sai nuoremman upseerin viran Viipurin Rykmentistä, joka oli siirretty Huuhanmäelle lähelle Jaakkimaa. Täysin uudenaikaiset kasarmit kohosivat kauniin Pälkjärvven rannalla.

Maaliskuussa 1937 Juutilainen ylennettiin luutnantiksi. Jo aiemmin hänelle oli annettu lempinimi Marokon Kauhu hänen legioonassa viettämiensä vuosien takia. Kauhusta pitivät kaikki, niin esimiehet kuin alaiset.

Kahden vuoden kuluttua Juutilaisella oli jälleen lähtö siviliin. Uuvuttavan sotaharjoituksen päätteeksi kaikkensa antanut upseri nukahti ensimmäisen krokin jälkeen upseerikerhon pöytään. Kukaan muu tuskin olisi asiaa edes huomannut, mutta sisään marssivatkin kenraalit Hugo Östman ja Harald öhqvist, joista ensiksi mainittu oli kaiken lisäksi Sotaväen päällikkö. Oöstemanin sikari oli murtua huulten puristuessa ohueksi viivaksi, ja armeijakunnan komentajan kireät piirteet jännittyivät entisestään.

Näillä miehillä oli ratkaisuvalta silloin, kun päätettiin vakinaisessa väessä ylimääräisenä palvelevien reservinupseerien uran jatkumisesta tai päättymisestä. Sotilasuran katkettua Juutilainen työskenteli rakennusmiehenä, ja päätös legioonaan palaamisesta tuntui päivä päivältä paremmalta ajatukselta. Hän oli toteuttamassa aikeensa, kun hänelle syksyllä 1939 tuotiin kotiin valkoinen kortti. Siinä määrättiin Aarne Edvard Juutilainen ilmoittautumaan palvelukseen Viipurin rykmentin kasarmeilla Huuhanmäellä.Ilmoittautumisen tuli tapahtua 12 tunnin sisällä.

Juutilainen määrättiin Ville Teittisen komentaman Jalkaväkirykmentin 24:n II Pataljoonan 6. Komppanian päälliköksi. Vihollisuuksien alettua 30 marraskuuta Kauhun Komppania otti maahan tunkeutuvat venäläiset vastaan ollen puolustusasemissa Suvilahden hautausmaan aidan kupeessa. Vihollisen jalkaväki lähestyi nelijonossa marssien ja äänekkäästi laulaen. Sekä marssin että laulun katkaisi suomalainen konekivääri, jonka kahvoihin Juutilainen oli itse asettunut. Suvilahdesta vetäydyttiin pienen jokipahasen varteen. Joen nimi oli Kollaa.

Aarne Juutilaisesta tuli yksi talvisodan hengen luojista. Hän oli mitään pelkäämätön komppanianpäällikkö, joka kantoi keinutuolin asemiin ja istui siinä kranaatinsirpaleiden surratessa vihaisesti ympärillä. Näin hän omalla esimerkillään kannusti usein epätoivon valtaan joutuneita alaisiaan.

Aarne Juutilainen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Aarne_Juutilainen

Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/aarne_juutilainen_marokon_kauhu_32315.html#media=32318

Aarne Juutilainen – Marokon kauhu
http://www.mtv.fi/ohjelmat/sivusto2008.shtml/uutiset/talvisota/taustaa?1057017

Aarne Juutilaisen haastattelu Kollaalla 1939
http://www.youtube.com/watch?v=zmnqcoA7g20

Kollaan kylmäpää
http://www.iltalehti.fi/talvisota/2009120410612846_ts.shtml

Marokon kauhu

http://www.jaakkimansanomat.net/Marokonkauhu.php

Lähdeaineisto Talvisodan sankarit ISBN 951-584-630-7

Aktiivista tiedustelua Summassa

Pikakivääri tuliasemassa Kollaan etulinjalla

13.12.1939 eli sodan 14. päivänä Neuvostoliitto tiedusteli Suomen asemia Karjalan Kannaksella Summan suunnalla erittäin aktiivisesti. Voimakas tykistötuli ja pienen, patajoonan pataljoonan tai komppanian voimin tehdyt hyökkäykset vuorottelivat päivän aikana. Jalkaväen tukena olleet hyökkäysvaunut pääsivät muutaman kerran murtautumaan suomalaisten asemiin, mutta hyökkäykset ajettiin takaisin. Puna-armeijan tarkoituksena oli tunnustella ja etsiä puolutuksesta mahdollisia heikkoja kohtia.

Laatokan pohjoisrintamalla, Suojärven ja Laatokan välissä, Neuvostoliiton ensimmäinen tavoite oli päästä Sortavalaan. Joukot etenivät kahden tien suunnassa, ja suomalaiset IV Armeijakunnan joukot joutuivat perääntymään pienin askelin Kitilään. Pysäyttääkseen vihollisen etenemisen suomalaiset yrittivät katkaista Kitilästä itään vievän tien Lemetissä, mutta hyökkäys jouduttiin keskeyttämään, koska sitä ei voitu saattaa nopeasti tavoitteeseen aktiivisen vastarinnan takia. Rintamalla ei kuitenkaan ollut esiintynyt sellaista paniikinomaista perääntymistä kuten vähän pohjoisemmassa Tolvajärvellä oli aiemmin ollut.

Ilomantsin suunnalla, eversti Talvelan vastuualueella, suomalaiset yrittivät vallata Möhkön, jonka Neuvostoliitto oli vallannut 9.12. pyrkien kohti Ilomantsia. Samanlaista hyökkäystä oli yritetty jo pari päivää aiemmin, mutta se oli epäonnistunut, koska suomalaispataljoonat menttivät yhteyden toisiinsa. 13.12. suomalaiset yrittivät lyödä vihollisen hyökkäämällä kahdelta sivustalta, mutta saarrostushuhujen takia toinen pataljoona pysähtyi peläten vihollisen pääsevän selustaan. Niin joutui pysähtymään toisellakin sivustalla etenevä pataljoona. Epäonnistunut yritys maksoi paljon henkiä, tappiot olivat yli 70 miestä, Möhkö jäi valtaamatta.

Seuraavina päivinä käytyjen taisteluiden aikana saavutettiinkin tärkeitä voittoja, ja eräältä kaatuneelta neuvostoupseerilta löydettyjen karttojen perusteella voitiin päätellä alueella hyökkäävän Neuvostoliiton 155. Divisioonan suunnitelmat. Ilomantsin suunnalla syntyi voimatasapaino, ja heikentynyt neuvosto-osasto oli seuraavina päivinä passiivinen.

14.12.1939 puna-armeija valmistautui suurempaan hyökkäykseen Kannaksella, Summassa. Se pehmitti suomalaisten asemia tyistötulella ja maahyökkäyksillä, jotka puolustajat löivät takaisin. Hieman Summasta itään, Muolaanjärven rannoilla, venäläiset pääsivät murtautumaan Suomen puolustuslinjojen läpi aamusta asti jatkuneiden toistuvien hyökkäysten avulla. Murtumakohtaa paikkaamaan löytyi kuitenkin reservijoukkoja, jotka tyänsivät vastahyökkäyksellä vihollisen pois omista asemista. Tiedustelutiedot Taipaleen suunnalta, aivan Kannaksen itäkulmast, Laatokan rannoilta, kertoivat Neuvostoliiton valmistelevan hyökkäystä.

Kollaalla vastustaja koetti päästä suomalaisten sivustaan puolustuslinjan molemmilta puolilta. Suomalaiset olivat juuri saaneet torjutuksi eteläpuolelta tulevan uhan muun muassa panssarijunan vaula, kun partiot löysivät linjan pohjoispuolelta metsästä vihollisleirin. Sitä tulitettiin tykein, mutta neuvostojoukot olivat jo lähteneet etenemän Kollaanjärven rantaa pohjoiseen, josta ne pyrkivät koukkaamaan sivustaan ja hyökkäsivät suon yli suomalaisten kimppuun. Tämä hyökkäys torjuttiin.

Saarrostusyrityksen aikana puna-armeija hyökkäsi myös suoraan suomalaisten asemia vastaan sitoen näin puolustajan joukkoja keskelle pienentääkseen vastarintaa saarrostavilla sivuilla. Keskellä linjaa olleiden joukkojen vähäisyydesta huolimatta päätti ”Marokon kauhu” Juutilainen yllättää vastustajansa hyökkäämällä joen yli. Yllätysmanööveri oli menestys, sillä Juutilaisen johtama joukko, JR 34:n toinen pataljoona, tuhosi viisi hyökkäsyvaunuta ja sai saalikseen muun muassa kaksi panssaritorjuntatykkiä. Lisäksi suomalaiset jättivät eruvartion joen itäpuolelle. Seuraavina päivinä rintamassa ei Kollaalla tapahtunut muutoksia, vaikka puna-armeijalaiset yrittivät vielä kiertää selustaan.

Utön saari sijaitsee noin 90 kilometriä päässä sekä Turusta että Maarianhaminasa ulkomerellä. Talvisodan 15. päivänä linnaketta lähestyi kaksi Neuvostoliiton Punalippulaivaston Gnevnyj-luokan hävittäjää, joiden pääaseistuksena oli 130 mm tykkejä. Utölle oli sijoitettu neljä kappaletta 152 millin tykkejä. Samaan aikaan saarta vastaan hyökkäsi kaksi pommikonetta.

Alusten annettiin lähestyä 11,5 kilometrin päähän, kunnes tuli niitä vastaan avattiin. Toinen aluksista sai osuman, jonka jälkeen ne pakenivat savuverhon suojissa. Savuverhon hälvettyä vain toinen laivoista oli pinnalla. Punalippulaivasto ei osunut saareen lainkaan.

Sodan 16. päivänä Neuvostoliitto oli saanut sillanpääaseman Taipaleenjoen länsirannalta Koukkuniemestä, Taipaleen läheltä, josta joukot eivät kuitenkaan olleet päässeet hyökkäämään suomalaisten vastarinnan ja tykistötulen vuoksi. Nyt puna-armeija valmisteli hyökkäystään huolellisella tykkitulella, joka rikkoi muun muassa suomalaisten puhelinyhteydet yhtä lukuun ottamatta. Neuvostoliitto oli keskittänyt alueelle siellä olleen divisioonan lisäksi vielä toisenkin ja muodostanut näistä erityisryhmä Gröndahlin, jota johti suomalaissyntyinen Wladimir Gröndahl.

Kahdeksan tuntia suomalaisten aseimia moukaroineen tykistökeskityksen jälkeen venäläiset alkoivat hyökätä, mutta ainoalla jäljellä jääneellä puhelimellä Taipaletta puolustavat suomalaisjoukot tilasivat heidän päälleen tykistökeskityksen, joka mursi hyökkäysvoiman.

Päivän aikan suomalaiset löivät takaisin useita venäläisten hyökkäysyrityksiä, mutta joissakin ohdin linjaa punapanssarit pääsivät suomalaisten asemiin ampuhautojen yli. Ne yrittivät kylvää kauhua suomalaisiin liekinheittimillään, mutta polttoaine ei ottanut tulta. Suomalaiset tuhosivat 12 vaunua. Taistelut jatkuivat vielä pari päivää suomalaisten asemien edessä.

Kitilän suunnalla, Laatokan koillista rantaa pitkin etenevät venäläisjoukot olivat selvästi jäljessä tavoitteestaan.Ne pyrkivät jäärääpäisesti kohti Impilahtea ja Sortavalaa. 15.12 oli tullut vastahyökkäyksen aikan, ja suomalaiset lähtivät tavoittelemaan Neuvostoliiton 168. Divisioonan huoltoreitin katkaisemista. Koukkaus tapahtui Ruhtinaanmäellä, Kitilästä itään. Suomalaiset hyökkösivät kahdeksan pataljoonan voimin. Vain neljä niistä pääsi taistelukosketukseen. Hyökkäys piti kuitenkin keskeyttäää, koska omaa huoltyhteyttä taakse ei saatu varmistettua. Joukot myös väsyivät 17.12 asti kestäneessä hyökkäsytaistelussa.

Vaikka IV armeijakunnan komentaja ei ollut tyytyväinen joukkojen suorituksiin, hyökkäyksellä oli kuitenkin merkitystä. Neuvostojoukot olivat joutuneet puolustuskannalle, ja aloite oli siirtynyt suomalaisille. Rintamasuunnalla oli rauhallisempaa yli viikon. Lunta satoi, ja sitä oli jouluna lähes puoli metriä mikä tiesi suomalaisille etua tulevissa koitoksissa.

Lähdeaineisto Ilkka Enkeberg Talvisota päivä päivältä ISBN 979-952-220-706-7

Talvela oli kova komentaja

Joulukuun 12. päivästä alkaen, jolloin Tolvajärven menestyksellinen taistelu aloitti voittojen sarjan itärintamalla, teki ensi päivien pessimismi lopullisesti tilaa kasvavalle optimismille. Suomeen saapuneet ulkomaiset lehtimiehet vaihtoivat kuolinkellojen soittamisen Pohjolan sankarikansan ylistämiseksi, ja yleistä mielipidettä alkoi elähdyttää toivo, että Neuvostoliitto itse kompaistuisi surkean sotansa seurauksiin.

Aivan eritisen arvon Mannerheim antoi suomalaisen sotilaan suorituskyvylle, josta hän vielä sodan puhjetessa ei ollut vakuuttunut. Esimerkiksi Rytille hän totesi, että ”te siellä rintaman takana ette voi kuvitella miten urhoollisesti meidän joukomme taistelevat”. Mielipide tuli mieheltä, joka hyvin tieis, millaiset varustukset valtiolla oli puolustajilleen jakaa, ja joka pitkän elämänsä aikana oli nähnyt monenlaisia sotilaallisia suorituksia. Puna-armeijan suorituskyvystä marsalkka sitä vastoin korjasi käsityksiään kielteiseen suuntaan.

Suomen pienissä puolustusvoimissa Paavo Talvela saavutti jalkaväenkenraalin arvon, joka tosin myönnettiin vasta 22 vuotta sodan ja Talvelan sotilaspalvleun päättymisen jälkeen. Jos Talvela olisi sattunut olemaan upseeri jonkin suurvallan armeijassa, on helppo kuvitella, että hänestä olisi voinut tulla eräs toisen maailmansodan tunnetuimmista rintamamarsalkoista. Sellaiseen hänestä olisi ollut ainesta, vaikka sitä ei voitu täysimääräisesti käyttää hyväksi voimavaroiltaan vähäisessä valtiossa.

Talvela tuli aamulla Tolvajärven harjulle ja tavoitti etenevän polkupyöräpataljoonan runolaulajain patsaan luona kello 13. Patsas oli säilynyt ehjänä. Pataljoonan komentaja valitti hänelle, että miehet olivat niin lopen uupuneet, ettie hän saanut kärkeä liikkeelle muuten kuin kävelemällä itse edellä. Talvela kertoi: ”Annoin tässä tilaisuudessa sekä pataljoonan komentajalle suoraan että Pajarille sen jälkeen käskyn kiirehtiä tarmokkaasti takaa-ajoa.

Talvela vaati hyökkäämään heti ja heittämään tieltä Ägläjärven viholliset ja etenemään takaa-ajaen vielä 25-30 km.

Mannerheim oli huolissaan Talvelan ryhmän suurista tappioista. Siitä kattui kahden kuukauden aikana 1000 miestä, 825 katosi, useimmat heistäkin olivat kaatuneet korpeen ja hautautuneet lumeen. Ägläjärven vaiheessa Mannerehim antoi Talvelalle henkilökohtaisesti ohjeet välttää operaatioita, joista koituisi suuret tappiot. Talvela oli luvannut vallatta Mannerheimille Suojärven alueen ja suuren voiton. Voitto oli saatu, mutta Suojärveä ei. Ei sitä tultu saamaankaan.

Jatkosodan aikana Korpiselän läpimurtotaistelu hyökkäysvaiheen alussa heinäkuussa 1941 oli malliesimerkki silloisen kenraalimajuri Talvelan tavasta johtaa. Talvela toimi tuolloin komentajana VI Armeijakunnassa, joka oli ryhmitetty Suomen puolustusvoimien painopisteeseen. Se oli osa kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin johtamaa Karjalan Armeijaa, joka siihen mennessä mahtavin suuryhtymä, mikä Suomessa oli milloinkaan muodostettu. Karjalan Armeijan tehtävänä li venäläisten lyöminen Laatokan Karjalassa ja eteneminen syvällle Itä-Karjalaan.

Talvela ei ollut mielellään Heinrichsin alainen. Kaukan Mikkelissä olleen Mannerheimin hän hyväksyi esimiehekseen, mutta vertaisiaan hän ei halunnut rajaamaan itsenäisyyttään. Miesten luonteet olivat kovin erilaiset, Heinrichs oli harkitsevan varovainen, kun taas Talvela kannatti häikäilemätöntä päällekäymistä ja tarvittaessa riskin ottamista. Suoraluontoisena miehenä Talvela ei huolinut peitellä sitä, mitä hän ajatteli joutumisestaan jääkäritoverinsa käskynalaiseksi. Ilman Hainrichsin maltillisuutta yhteistyö olisi saattanut kariutua heti alkuunsa, sillä Karjalan Armeijann komentajalle ei jäänyt alaisensa avopuheisuuden vuoksi epäselväksi, mitä tämä ajatteli hänestä.

Ensimmäisen ja ratkaisevan käskytystilaisuutensa Heinrichs järejsti kesäkuun viimeisenä päivänä. Talvela ei lähtenyt paikalle, vaan häntä edusti siellä hänen esikuntapäällikönsä, eversti Martin Stewen. Ehkä näin oli parasta, sillä kun Talvela oli saanut käskyn kirjallisessa muodossa käsiinsä, se oli hänen mielestään idioottimainen.

Omille alaisilleen Talvela ilmoitti selvääkin selvemmin, mitä hän odotti tulevalta hyökkäykseltä. Hänen ohjeensa olivat kuin salamasodan käsikirjasta: ”Pääasia oli rpeys ja tarmokkuus tooiminnsassa. On pyrittävä häikäilemättä ja syvälle eteenpäin kohti kaukana olevia tavoitteita sivustoista välittämättä. Me olemme tällä kertaa siinä onnellisessä asemassa, että meillä on riittävästi joukkoja ja takanamme vielä muita. Selkäpuoli voidaan kyllä puhdistaa.”

Talvela ei säästänyt alaisiaan, mutta hän oli kova itseäänkin kohtaan. Tulokset olivat Suomen sotahistoriassa harvinaislaatuisia.

Paavo Talvela

http://fi.wikipedia.org/wiki/Paavo_Talvela

Paavo Talvelan sotamuistelmat

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/paavo_talvelan_sotamuistelmat_3801.html#media=3804

Paavo Juho Talvela

http://80.246.169.132/jr50/paavo_talvela.php

Paavo Talvela Aunus 1941

http://www.youtube.com/watch?v=xFc7F_INNto

Kenraali Talvelan yksityinen sota

http://www.youtube.com/watch?v=lJ9XPRe7n8I

Kenraali Talvelan yksityinen sota 2
http://www.youtube.com/watch?v=_nIfNsGKeh0

Tuntematon Talvisota - Osa 1
http://www.youtube.com/watch?v=d8TRbCP1zSk

Tuntematon Talvisota - Osa 2
http://www.youtube.com/watch?v=fiLG8ZL2cz0

Tuntematon Talvisota - Osa 3
http://www.youtube.com/watch?v=FJ1O6qhHehU

Tuntematon Talvisota - Osa 4
http://www.youtube.com/watch?v=2HMGO2Rryqw

Lähdeaineisto: Jari Leskinen Antti Juutilainen Talvisodan pikkujättiläinen ISBN 951-0-23536-9, Tuntematon sota ISBN 951-8933-34-0, Veijo Meri Suurta olla pieni kansa ISBN 951-1-14397-2

Mustosen autokorjaamo

Mustosen autokorjaamon taistelu päättyi suomalaisten voittoon

Mustosen autokorjaamon kellarissa piileskeli melkein joukkueellinen puna-armeijalaisia, joista 13.12. 1939 antautui 28 huonossa kunnossa ollutta miestä.

Joulukuun 9. päivän aamuna oli jo talven tuntua. Ilma oli pilvinen ja pakkasta 11 astetta. Yöllä kello 3:n maissa joku häytti tykistän tulenjohtajat ja ilmoitti, että vihollinen yrittää Suvannon ja Röykynniemen kohdalta. Hälytys osoittautui aiheettomaksi. Kello 8.05 vihollisen tykistö suoritti aamuherätyksen.

Joulukuun 10. päivänä III Pataljoonan komppanioiden päälliköt tutustuivat tukikohtiin Suvannon länsirannasta länteen Kottilaan saakka. Pataljoona saapui luutnantti Pernun johdolla Tikansaaren kylän kautta aloittaen vaihdon kello 22. Se oli valmis seuraavana yönä kello 3. Perintönä I Pataljoona jätti eteläpohjalaisten selvitettväksi Mustosen autokorjaamossa ja OTK:n talon kellarissa piileskelevät puna-armeijalaiset. Viimeksi mainitussa paikassa olleet keksittiin vasta myöhemmin.

Kapteeni Lampinen antoi luutnantti Kannaksen 7. Komppanian tehtäväksi tuhota Mustosen autokorjaamossa olevat viholliset, Sotatyö piti saada valmiiksi joulukuun 10. päivän aikana. Komppania yritti päästä rakennukseen useitakin kertoja, mutta joka kerta autokorjaamosta saatiin vastaan niin kova tuli, että oli vetäydyttävä. Lähimmillään päästiin 50 metrin päähän tavoitteesta.

Joulukuun 11. päivänä päätettiin käyttää järeämpää kalustoa. Aamuhämärässä ajettiin kapteeni Mauno Metslan 1. Erillisen Patterin kaksi 76 millin 02-tykkiä aemaan tehtävänään ampua Mustosen autokorjaamo punasotureineen maan tasalle. Metsolan patteri alistettiin suoraan everstiluutnantti Merikalliolle, ota ratkaisua Metsola protestoi kiivaasti. Ei auttanut, ja Merikallio jopa määräsi tulittavan jaokseen ampumispaikan, joka oli vain 100 metrin päässä autokorjaamosta.

”Maalinan suoraan edessä oleva Mustosen autokorjaamo, koko jaoso kranaatteja jäykkinä, ampukaa!” Pyykän ääni köski. Jaosjohtajan lopetettua ensimmäsien kranaatit lähtivät ja osuivat heti autokorjaamon seinään tehden siihen suuret aukot. Minkäänlaista liikettä ei näkynyt, oli tosin vielä pimeää, ja ammuntaa aioittiin jatkaa. Samalla hetkellä korjaamon suunnasta alkoi tulla valojuovapatruunoita ryöppyämällä. Tykkiasema muuttui vaaralliseksi paikaksi. Nelotykin suuntaaja, sakkolainen korpraali Aleksanteri Kiiski kaatui istuimelleen ja useita tykkimiehiä haavoittui. Viholline käytti myös panssariluoteja, jotka vaurioittivat tykkejä.

Tykit oli vedettävä asemasta, jonka jälkeen kapteeni Lampinen käski 7. Komppanian aloittiaa uuden hyökkäyksen. Noin kello 9 aamulla paikalle saapui 8. Divisioonan esikuntapäällikkä majuri Niila Sahlgren ja kapteeni Pitkänen. He ja kapteeni Lampinen sekä luutnantti Kangas lähtivät autokorjaamoa kohti tarkastaakseen onko siellä enää ketään elossa. Samaana ikaan vihollistykistä alkoi tulittaa aluetta, jolloin nelän upseerin ryhmän jatkoi matkaansa kyyristyneenä, mutta edelleen korjaamoa päin. Kapteeni Lampinen totesi kohta, että ei jatkettaisi pitemmälle ennen kuin partio olisi tarkistanut kohteen. Luutnantti Kangas olikin hetkeä aikaisemmin kääntynt takaisin järejstämään tiedustelupartiota omasta 7. Kompaniastaan.

Majuri Sahlgren ei kuitenkaan malttanut odottaa lisävoimi, vaan hyppäsi manatien vastakkaiselle puolelle päästäkseen hyvään tähystysasemaan. Samalla hetkellä, noin kello 10, majuri haavoittui, kuului: ”Nyt minuun sattui”. Luoti oli osunut lonkkaan, eikä Sahlgren kyennyt liikkumaan. Kapteeni Lampisen käsityksen mukaan esikuntapäällikköön osunut luoti amuttiin ”keltaisesta talosta metsän reunasta” eikä autokorjaamosta. Pian laukaustenvaihto kiihtyi, ja Lampinen käski neljää miestä hakemaaan majurin pois. Hän oli heti Sahlgrenin haavottumisen jälkeen ehdottanut ”Hamme Teidät Pitkäsen kanssa pois”, mutta juuri sillä hetkellä tielle meno oli liian vaarallista. Vielä ei tiedettu, mutta Sahlgrenin oli pian osunut toinen, kuolettava luoti.

Koko 7. Komppania hälytettiin ja järjestettiin vartio alueen ympärille, ja kaikki lähistöllä olleet puutalot sytettiin tuleen. Everstiluutnantti Merikallio käksi Lampista tuhota vielä saman päivän aikana autokorjaamo vihollisineen kakkineen. Komentaja lupasi lisävoimia eli 6. Rajakomppanian sekä joukkueen 9. Komppaniasta, jotka olisivat paikalla noin kell 18.

Kapteeni Lampinen suunnitteli lisävoimin tehtävän hyökkäyksen: yhden 6. Rajakomppanian joukkueen oli hyökättävä maantien suunnassa sen ja ranna välisellä kaistalla. Toisen joukkueen oli iskettävä pohjoisesta OTK:n kellariin pesiytyneet viholliset. Tosin heidän olemassaolonsa oli vielä oletus, mutta osoittautui todeksi, kun kello 15 joukkue 7. Komppaniasta tuhosi OTK:n talon vaiheilla 13 punasotilasta ja ottaessa yhden vangin.

Yhden joukkueen tehtävänä oli hyökätä tien yli autokorjaamon ja OTK:n rakennuksen väliin ja tuhota mahdollisesti pakenevat vihollissotilaat. Koko alueen ympärillä oli III Pataljoonan miehistä muodostettu rengas, jottei yksikään vastustaja pääse pakoon. Korjaamon kimppuun käynyt joukkue ei päässyt 30 metriä lähemmäksi. Joukkue heitteli käsikranaatteja ja polttopulloja, mutta koka ajan kohteesta ammuttiin kiivaasti. Lopulta joukkueenjohtajan oli ilmoitettava, että viholliset olivat sijoittuneet rakennuskeen siten, ettei heitä voitu tehokkaasti tulittaa.

Tämän jälkeen autokorjaamoon yritettiin päästä OTK:n rakennuksen kautta, mutta jälleen vedettiin vesiperä vastustajien tulitettua sitäkin suuntaa. Syntyi pattitilanne, sillä komentajien arvion mukaan uudet hyökkäykset hyvin linnoittautunuttta vihollisjoukkoa vastaan vaatisivat suuret tappiot. Vastustaja näytti tulittavan aivan maanrajasta ollen näin itse erittäin vaikea maali. Tilanne jäi yöksi ennalleen.

Tiistaina joulukuun 12. päivän aamuna Mustosen korjaamoa ryhtyi tulittamaan varta vasten paikalle tuotu panssaritorjuntatykki, mutta pian huomattiin, etti peinehköillä kraanateilla ollut sanottavaa vaikutusta rakennuksen tiiliseiniin. Tilanne korjaamon maastossa jatkui ennallaan.

Kello 12.30 III Pataljoona komentaja kapteeni Lampinen käski 7.Komppanin päällikköä luutantti Kannasta ja vänrikki Lähdettä joukkueineen tarkstamman kosken rantamaastoa, sillä hetkeä aikaisemmin oli nähty 14 punasotilaan kävelevän pohjoisrannalla. Vänrikki Lähde pinkaisi miehineen heti liikkeelle tarkoituksenaan tuhota vihollisjoukko, joka oli mahdollisesti Mustosen korjaamon uumenissa olleita ja pakomatkalle lähteneitä miehiä. Voidakseen paremmin johtaa hyppäsi Lähde rannan tuntumassa olleen korsun katolle. Hän ehti ampuakin kahdesti, kun vihollisen ampuma pikakiivärisuihku osui suoraan takaraivoon. Vanrikki Lähteen kaatumiskellonajaksi katsotiin 13. Hän putosi katolta maahan.

Samaan aikaan vänrikki Väistön joukkue ja alikersantti Pitkärannan vahvennettu ryhmä saartoi vihollisjoukon vastan rannan piikkilankaestettä. Yritys onnistuikin, ja heti kaksi vastustajaa kaatui lankaesteelle, todennäköisesti astuivat miinaan, ja sen jälkeen alikersantti Pitkäranta miehineen rohkeasti kävi loppujoukkoa päin tuhoten sen käsikranaatein. Yksi mies saatiin vangiksi.

Taistelu jatkui noin kello 16. Kapteeni Lampinen määräsi muodostettatavaksi komppanian vahvuisen osaston, joka koostui 7. Komppania kahdesta joukkueeest, 8. ja 9. Komppania yhdestä joukkueesta sekä konekiväärijoukkueesta. Osasto sai tuekseen kaksi panssarintorjuntatykkiä. Kohde oli vanha tuttu Mustosen autokorjaamo.

Iskuryhmän mukana oli ainakin kaksi tykistön miestä, 4. Patterin päällikkö reservikapteeni Ilmari Talvitie sekä hänen tulenjohtajansa vänrikki Aarne Saunamäki. He ryntäsivät yhdessä jalkaväkimiesten kanssa rakennuksen sisätiloihin. Rakennuksen pihalla makasi seitsemän aikaisemmin kaatunutta suomalaissotilasta, viisi jälkäväen miestä ja kaksi tykistöstä, Huhta ja Leppälä. Korjaamon lattialta läydettiin kolme kaatunutta vihollista.

Korjaamo oli vaurioutunut tulessa melko pahoin. Valtausporukka oletti tilanteen olevan sillä selvän, mutta korjaamon kellarissa lymysi vielä lähes 30 vihollissotilasta. Sitä ei tiedetty eikä kellarin ovea löydetty – sitä ei osattu etsiäkään, ja niin lähdettiin pois paitsi yksi 9. Komppanian joukkue jätettiin kaiken varalta vartioon. Eikä turhaan jätettykään, sillä yön hiljaisuudessa korjaamon sisällä kylmää paossa olleet kuulivat lattian alta vaimeaa puhetta, ja kun eräästä pienestä raosta alkoin nousta sauva, keksittiin loput ”kellarisyssistä”.

Joulukuun 13. päivän aamuna viikon jatkunut Mustosen autokorjaamo-episodi päättyi. Kun kellariin tai sille johtaneille portaille heitettiin yksi käsikranaatti, kuului alhaalta selkeällä suomen kielellä: ”Antaudumme”. Pian aukosta kömpi päivänvaloon 28 varsin heikossa ja likaisessa kunnossa ollutta puna-armeijalaista, joista yksi oli haavoittunut vasempaan jalkaan. Talvitie rauhoitteli neuvostovankeja ja sanoi: ”Ei ammuta, tyrmään vievät.” Tämä tieto riemastutti vankijoukon, joka kiltisti lähti paikalta saattoryhmä kera.

Lähdeaineisto Kimmo Sorko Kiviniemen lukko ISBN 978-952-93-1178-1

Puna-armeija yrittää Vuoksen yli

Joulukuun 6. päivän tilanne Itä-Kannaksella oli III Armeijakunnan johdon kannalta uhkaava. Taipaleen lohkolla vihollinen ylitti helposti suomalaisten viakeaksi esteeksi kuviteleman Taipaaleenjoen ja sai vankan jalansijan elin sillanpään Koukunniemessä, joka pysyikin puna-armeijan hallussa sodan loppuun puolustajan vastahyökkäyksestä huolimatta. Taipaleen rintamalla, pääasemassa alkoivat helmi-maaliskuussa 1940 kestäneet välillä raivokkaat taistelut. Taipaleen suunnala sotijaosapuolten tappiot nousivat hirvittäviksi. Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen tähden rintama Taipaleella oli rauhan tullessa suunnilleen samalla paikalla kuin vuoden 1939 itsenäisyyspäivänä.

Toinen huolestuttava suunta olii Kiviniemi. Neuvostojoukot olivat vauhdilla ja voimalla tulleet vajaassa viikossa rajalta lähes 30 kilometriä Vuoksen ja Suvannon etelärannalle. Raudun ryhmä oli tehtävänsä, viivyttämisen hoitanut ja sai mennä.

Vuokselle, Suvannolle ja Taipaleenjoelle edenneet puna-armeijan joukot kuuluivat suomalaissyntyisen armeijakunnankomentajan V.D. Grendalin 7.Armeijan 50. Armeijakuntaan, joka tavoitte oli viikossa tai kahdessa Käkisalmessa. Kiviniemen koohdalle saapuivat 90. ja 142. Jalkaväkidivisioona. Joulukuun 6. päivän iltaan mennessä kärjessä ollut 142. Divisioona oli ottanut haltuunsa Kiviniemen kosken eteläpuolisen alueen sekä Vuoksen ja Suvannon ranta-alueita molempiin suuntiin. Tipaleella vesistön ylimeno oli onnistunut samana päivänä hienosti ja Kiviniemen neuvostojoukot saivat samanlaisen käskyn – yli vain ja eteenpäin.

Jos oli suomalaisella puolella epäselvyyksiä, oli niitä myös vastapuolella. Joukkojen ja kaluston paljous kostautui, samoin epärealistiset käskyt. Alueella olleen 142. Divisooonan piti aloittaa vesistön ylitys 7.12. kello 11. Ensimmäisenä tuleen piti mennä 461. Jalkaväkirykmentti sekä 35. Hyökkäysvaunuprikaatin, mutta ne eivät olleet ehtineet valmistautua kunnolla. Siksi 142. Divisioonan osat joutuivat aloittamaan ylimenon käytännössä suoraan liikkeestä ilman tiedustelua ja omaa ylimenokalustoa. Divisioonan johto esitti käskyn takia vastalauseen, mutta ylemmät esikunnat viittasivat pyynnölle kintaalla ja ylitys alkoi 5. Ponttoonipataljoonan kärkijoukkueen saapumisen jälkeen.

Päivällä tykistö aloitti aika voimakkaan tulen JR 24:n asemiin. Kiivaimmat ryöpyt kohdistuivat Kiviniemen kosken pohjoispuoliseen maastoon ja alueelle siitä länteen Ipakinniemeen. Veistö piti ylittää kosken yläpuolelta ja ottaa vankka sillanpää, johon syötettiin lisää joukkoja. Pian raskaat aseet suuntasivat tulensa takamaastoon Saviojan ja Kasarmilan suuntiin. Kranaatit katkoivat lankayhteyksiä, joten oli turvauduttava lähetteihin. Linjoja ryhdyttiin heti korjaamaan, mutta jatkuvan tulen vuoksi työ ei edistynyt toivotusti.

Koska etelärannalla oli havaittu useita hyökkäysvaunuja, annettiin JR 24:lle kaksi panssarintorjuntatykkiä, yksi molemmille pataljoonalle – III Pataljoona oli 7. päivänä vielä Humalaisten kylässä, mutta matkalla Kiviniemen rintamalle, jonka rintamavastuun se pian ottaisi.

Huolimatta neuvostotykistön ammunnasta eivät JR 24:n, lähinnä I Pataljoonan tappiot nousseet suuriksi. Vähäiset tappiot johtuivat todennäköisesti siitä, että tuli oli ”summankauppaista ja epätarkkaa”. Vihollinen ampui myös II Patteiston tulipattereiden asemia, mutta nämä vastasivat tuleen.

Ylimenoa tukenut tykistötuli alkoi kello 8 ja varsinainen hyökkäys illalla. Kärkijoukot siirtyivät kosken yläpuolelle ponttoneile sekä lautoille ja lähtivät matkaan. Suomalaiset eivät olleet poistuneet, vaan puna-armeijalaisiin suuntautui sekä kiväärikaliperinen että tykistön torjuntatuli. Vihollisen operaatiota tukivat muun muassa kosken etelärannalle ajetut tankit, jotka suoralla suuntauksella ampuivat puolustajien asemiin.

Ylimenohyökkäys jatkui pimeälle ja läpi yön. Matkaan lähti yhteensä yhdeksän ponttonia ja lauttaa. Mukana olleet viestintään tarkoitetut valoraketit upposivat eikä muuta yhteyttä ollut, joten neuvoskomentajat eivät tarkkaan tienneet miten operaatio edistyi. Se tiedettiin että taisteltiin, sillä pohjoisrannalta kuului välillä kova käsiaseiden rätinä ja ajoittaiset jymähdykset säestivät.

Koko 7. päivän sää oli huono ja näkyvyys vesistön yli heikko, lämpötila oli nollassa ja aamulla satoi lunta. Seuraavana yönä sää alkoi seljetä ja kylmetä, tähtikirkas taivas näkyi aamuyöllä. Joulukuun 8. päivän alkaessa alettiin nähdä mitä oli tapahtunut. Yhdeksästä matkaan lähteneestä pontonista neljä oli päässyt pohjoisrannalle, ja loput olivat vaurioituneet, uponneet tai ajautuneet viirran mukana takaisin etelärannalle. Maihin olivat päässeet 1., 4. j 5. Komppania. Ne olivat kärsineet suuret tappiot aivan rantaviivan tuntumassa puolustaneiden suomalaisten tulessa. Maissa olleet miehet eivät rohjenneet nostaa päitäään rantatöyrään takaa. Kahdeksasta T-37-vaunusta viisi juuttui esteisiin tai kiviin ja yksi vaunu upposi. Vain kaksi vaunua pääsi pohjoisrannalle, mutta ne eivät kyenneet nousemaan kunnolla maihin.

Maihinnousun torjuntaa osallistui sekä kivääriväki että tykistö. Erityisesti raskaiden aseiden tuella oli suuri merkitys, sillä kaikki I Pataljoonan miehet eivät olleet asemissa.

Vihollinen yritti yli muuallakin kuin kosken yläpuolelta. Kello 14.45 havaittiin Suvannon länsipäässä Röykkälän kylän kohdalla lauttoja. Tykistö ampui niitä, jollooin lauttamiehistöt kääntyivät takaisin keskeltä järveä.

Joulukuun 8. päivän illalla JR 24:n ja 8.Divisoonan johto uskoivat, ettei pohjoisrannalla ollut enää eläviä vihollisia. Väärässä olivat, sillä osa pontoneilla yli päässeistä ja yön pimeydessä rautatiesillan raunioita myöten suomalaisten puolelle tulleista piiloutui rakennuksiin ja siltaraunioihinkin.

Puna-aremijan miehiä oli mennyt rannan tuntumassa tyhjillään olleeseen Heikki Mustosen kookkaaseen tiilistä rakennettuun autokorjaamoon. Piiloutuneet aiheuttivat ensimmäisentappion jo 8.12.

Tyngän koululta Kiviniemeen

http://kalajoenhistoria.blogspot.fi/2009/03/tyngan-koululta-kiviniemeen.html

Pitkärannassa kaatui 13 Kalajoen miestä
http://kalajoenhistoria.blogspot.fi/2009/03/pitkarannassa-kaatui-13-kalajoen-miesta.html

Lähdeaineisto Kimmo Sorko Kiviniemen lukko ISBN 978-952-93-1178-1

Tolvajärvellä tapahtui

Tolvajärven matkailumaja taistelujen jälkeen.

Tolvajärven hyökkäys ja siinä saavutettu suuri voitto oli talvisodan ensimmäinen rohkaiseva sanoma kotiseudulle välitettäväksi. Tämän suunnan taisteluihin osallistui koko sodan ajan myös haapavetisiä reserviläisiä Polkuåyöräpataljoona 7:n 2. Komppania. Pataljoona oli perustettu Oulussa ja se kuljetettin jo lokakuun 18-19. päivinä Suolahteen ja joulukuun 1-2. päivänä Aittojoelle. Sieltä Tolvajärvelle saakka käydyissä viivytystaisteluissa oli komppania jo menettänyt haavoittuneiden lisäksi kaatuneina komppanianpäällikönsä, yhden joukkueenjohtajistaan sekä 27 alipäällystöön ja miehistöön kuuluvaa.

Muun pataljoonan osalta olivat tappiot tähän mennessä miltei samaa suhdetta, eikä täydennystä oltu saatu. Kun pataljoona lisäksi oli 1o päivää kestäneiden taistelujen lopen uuvuttaman ja menettänyt jo kaksi komentajaansa, toisen vaikeasti haavoittuneena ja toisen kaatuneena, määrättiin se osallistumaan Tolvajärven hyökkäykseen keskustassa toisessa linjassa eli rantatörmällä sijainnelta hautausmaalta suoraan järven yli Tolvaharjun päähän vihollisen oletettujen päävoimien kimppuun. Matka viholliseen oli uuneelle pataljoonalle siitä kaikkein lyhin.

Hyökkäys lähti alkuun hyvin huolimatta vihollisen kiivaasta ja hyvin johdetusta tykistätulesta. Vetäydyttäessä ei kukaan ollut muistanut kaataa vihollisen puolelle jäävää korkeaa kulotornia, josta tulenjohtajat näkivät koko maaston ja siinä suoritetut liikkeet melkein kuin elokuvana. Harjun rantaan päästyä valutuivat linjat yhdeksi, ja alkoi todellinen taistelu kymmenkuntaa panssarivaunua, ampuhautoja ja pesäkkeitä vastaan.

Lyhyin harpoin vallattiin sitkeästi puolustettua maastoa ja päästiin viimein Tolvahrjun matkailumajan tuntumalle. Tämä kaksikerroksinen, alaosaltaan kivestä ja yläkerrrokseltaan puusta rakennettu pienoishotelli sijaitsi korkealla jyrkänteellä, jonka puolivälisää oli hyvin varustettuja ampumahautoja ja tulipesäkkeitä. Sitä paitsi tulitettiin majan ikkunoista kiivaasti hyökkääjiä. Moni oma mies tai vihollinen vieri kaatuessaan tai haavoittuessaan keränä jyrkännettä alas, veri vuoti ja mäki punertui. Asetettiin neljä omaa konekivääriä ampumaan majan yläkertaa ja sen turvin pääsi yksi joukkue kiertämään majan taakse ja puhdistamaan maaston sieltä. Maja ja sitä jyrkänteeltä puolustava vihollinen oli nyt motissa, mutta taisteli yhä sitkeästi.

Tällä välin kapteeni Esko Saajaranta vänrikkien Eino Kankaan ja Erkki Talarin sekä viimeksimainitus lähetin kanssa päässyt aivan majan kivijalan juureen. Kuulimme sisältä haavottuineiden voihketta ja karskeja komentoääniä. Niistä ja sinne johtavista paksuista tapsikimpuista päättelimme, että täällä mahtaakin olla isompi esikunta nyt motissa. Katkoimme tapsit ja heittelimme muutamia käsikranaatteja yläkerran ikkunoist sisälle. Se oli vaikeaa, koska seinän viereltä ei heittoa varten uskaltanut peräytyä kuin parisen metriä. Kävipä niinkin, että kranaatit ikkunapuitteisiin osuessaan putosivat omaan niskaan. Ja lisäksi sieltä annettiin kymmenin kerroin takaisin.

Emme varmaan eläissämme ollet tanssineet sellaista polskaa, mikä nyt seurasi. Melkein jokaisesta yläkerran ikkunasta vilahteli mustia käsiä, jotka tiputtelivät käsikranaatteja huolimatta siitä, että Talarin lähetti suihkutti joka näkemältä sinne konepistoolisarjan. Siinä hypittiin ja kierrettiin nurkan ymäti ja taas takaisin ja iana piti niskat väärässä tähystää ylöspäin. Ja koko ajan puhkoivat meikäläisten konekiväärien luodit yläkertaa ristiin rastiin, mutta siitä huolimatta putoili kranaatteja niskaamme. Ihme, ettei siinä käynyt pahemmin? Poiskaan ei voinut syöksyö – jos eteni viisikin metriä seinästä, niin oli heti yläkerrasta suunnatun tulen ulottuvilla. Lopulta hädissämme pujahdimme sisälle majan aulaan eikä siellä ihmeeksemme näkynyt ketään koko alakerroksessa. Ylhäällä sen sijaan oli liikettä enemmänkin.

Mietimme mitä tehdä. Taistelu vielä jyrkänteellä oli käynnissä ja yläkerroksesta tunnuttiin silloin tällöin ammuttavan pikakiväärisarjoja alhaalla taistelevien tovereittemme niskaan. Vänrikki Talari, erinomaisen roheka ja kylmäpäinen mies, lupautui lähtemään yläkertaan ja tekemään siellä selvää, jos Kangas ja Saajoranta heittelisivät ensin ulkoa käsikranaatit yläkertaan, jonne portaat johtivat. Talarin lähetti aikoi uskollisesti seurata isäntäänsä konepistooleineen. Meidän oli määrä heti heitettyämme syöksyä heidän jälkeensä rappuja ylös.

Niin tehtiin. Heti kun saimme kaksi kranaattia ikkuunasta sisälle ja puoli tusinaa ylhäältä melkein niskaamme, juoksimme takaisin sisään. Juuri ovelle ehtiessämme kuulimme käsikranaattien räjähtävän ylhäällä. Ja kun pääsimme alimmille rapuille tunti niitä räjähtelevän jo liikakkin. Samassa vyöryi Talarin lähetteineen nurin niskoin rappuja alas kranaattien ukkosmaisten räjähdysten seuraamana ja nokimustina kasvoiltaan. Siellä olikin vastattu samalla mitalla heti ylärapulla, ja räjähdysten paine oli pojille antanut alas asti riittävän vauhdin. Yhä vieri kranaatteja rappuja alas ja melkein pökerryksissä hoipuimme ulos, Talari ja lähetti pahoin kolhiintuneina, mutta muuten ihmeeksi miltei ehjin nahoin.

Juuri tällä välin oli jyrkänteellä saatu vastun murretuksi,mutta majan yläkerrasta vain yhä silloin tällöin ammuttiin, vaikka konekiväärit sitä edelleen tulittivat. Nut vasta keski joku, että pannaan tuleen koko laitos ja ehkä niin olisi tehtykin, mutta pataloonan komentaja huusi meidät pois ja sanoi, ettei yhden majan vuoksi saa hyökkäyksen jatkumista viivyttää, kun tästä kerran jo ohi pääsee. Kyllä jälestä tulevat siitä huolehtivät. Neljä konekivääriä kyllä jätettiin sitä eri suunnilta vartioimaan, ettei sieltä kukaan pääsisi karkuun.

Niin jäi meiltä itse matkailumaja valtaamatta, eivätkä sitä vallanneet muutkaan. Silla illalla, kun lähettiupseerina ratsastin noutamaan sieltä konekiväärejämme, oli majalla ollut vihollisrykmentin esikunta omia aikoja antautumassa. Maja oli sitten hyvään tarpeeseen pääsidontapaikkana.

Haapavetisten komppania,jonka päälliköksi Saajaranta juuri noihin aikoihin joutui, oli koko ajan mukana ankarissa taisteluissa, monesti puoleen huvenneena, mutta silti täysivahvuisen komppania tehtäviä saaneena ja suorittaen. Komppanian upseereita kaatui neljä ja haavoittui kaksi, alipupseereita ja miehistöstä olivat vastaavat luvut 45 ja 112 satapäiväisen talvisotamme aikana.

Lähdeaineisto: Kun Suomi taisteli ISBN 951-8933-02-2