Repeääkö raja?

Kiviniemen talot palavat suomalaisten vetäytyessä Vuoksen yli 6.12.1939

Pohjoisimpana Petsamossa heikko Osasto Pennanen oli joutunut luopumaan 3.12. Yläluostarin alueesta, joskin venäläisten hyökkäys näytti pysähtyneen ainakin toistaiseksi. Etelämpänä Rovaniemen tasalla suomalaiset tyhjensivät Sallan kirkonkylän 8.12. Kirkonkylä oli rajalta noin 70 kilometriä länteen, eikä mitään näyttänyt voivan pysäyttää taysin ylivoimaisia venäläisiä. Suomen vyötäröllä Oulun tasalla hyökännyt neuvostodivisioona saavutti suurta menestystä 8.12., kun sen joukot pääsivät yhtymään 50 kilometrin päässä olevan Suomussalmen kirkonkylän seudulla. Eteläisessä naapurikunnassa Kuhmossa hyökänneen venäläisen 54 Divisioonan myötmäki oli ollut vastaavanlainen. Jo itsenäisyyspäivänämme oli tärkeä Rastin tienhaara joutunut neuvostodivisioonan käsiin, jolloin suomalaisille merkityksellinen tieyhteys pohjoisesta etelään oli katkennut. Vielä etelämpänä Ilomantsin ja Tolvajärven suunnassa hyökkäsi kummallakin taholla yksi neuvostodivisioona ja Tolvajärvellä venäläisillä oli 7.12. takanaan jo 80 kilometriä syvä suomalaisalue. Suunnilleen yhtä pitkällä oli hieman etelämpänä edennyt 56 Divisioona, joka saavutti samoihin aikoihin sittemin kuuluisaksi tulleen Kollaanjoen seudun. Vieläkin etelämpänä Laatokan ranta-alueella suomalaisia uhkasi suoranainen katastrofi, sillä venäläisillä oli siellä 11.12. kaksi divisioonaan jo Kittilän tasalla. Divisioonista toinen oli edennyt siihen mennessä jo satakunta kilometriä. Tilanne ei ollut parantunut lainkaan, vaikka viivytystaistelun kulkuun äärimmäisen tyytymätön Mannerehim oli erottanut paikallisen IV Armeijakunnan komentajan, kenraalimajuri Heiskasen heti sotatoimien alkuvaiheessa.

Ylipäällikön mielialaa synkesi sekin, että tiedot kertoivat suomalaisten taistelutahdossa olleen toivomisen varaa. Niinpä Kollaanjoen suunnassa puolustajat olivat paenneet toistamiseen liioiteltujen huhujen vuoksi, ja Tolvajärven alueella everstiluutnantti Pajari joutui pistooli kädessä pitäään miehensä asemissa, jottei useat kerrat yllättänyt pakokauhu olisi päässyt jälleen tarttumaan joukkoihin. Päämajaan saapuneelle eversti Paavo Talvelalle Mannerheimi huokasi raskaasti, että hän oli saanut vaikutelman, joka mukaan suomalaiset eivät taistele.

Suojajoukkotaisteluiden päättyessä suomalaisten puolustus näytti siten horjuvan kaikkialla. Kukaan ei voinut tietää, kestäisikö puolustus Karjalan kannaksella, sillä pääasema, jonka vastustaja oli saavuttanut 6.12. alkaen, ei ollut joutunut vielä koetukselle. Pitkällä itärajalla tilanne oli uhkaavin, sillä siellä venäläiset olivat aiheuttaneet todellisenstrategisen yllätyksen hyökkäämällä suurin voimin lähes jokaisen tien suunnassa. Tähän ei suomalaisten puolella oltu varauduttu. Runsaassa viikossa oli päädytti tilanteeseen, jossa suomalaiset olivat selkeästi selkä seinää vasten. Missään ei ollut enää varaa antaa perään ilman, että valtakunnan puolustukselle ei olisi aiheutettu merkittävää vahinkoa. Mutta mistä ylipäällikkö saisi reservit, joilla hän voisi kääntää kehitykse kulun?

Onneksi oli kuitenkin valopuoliakin, jotka osoittautuivat sittemmen ratkaiseviksia, Eräs niistä oli suomalaisten taitelutahto, jonka ylipäällikön saamista uutisista uolimatta oli sittenkin ensiluokkainen. Pakokauhuilmiöt kuuluvat usein niihin kokemuksiin, jotka tottumattomien joukkojen on käytävä läpi sodan alkuvaiheessa. Nyt oli päinvastoin merkittävää, että suomalaiset, jotka verinen sisällissota oli jakanut vielä hiemän aikaisemmin kahteen vihamieliseen leiriin, livat tarttunet yksimielisesti aseisiin. Venäläisten passivisuus ja selvä tottumattomuus suomalaiseen maastoon ennättivät antaa jo lyhyen suojataisteluvaiheen aikana suomalaisille joukoille ylemmyydentunteen, jota pian saavutetut ensimmäiset voitot lisäsivät ja jonka varaan seuraavien kuukausien ponnistelut voitiin rakentaa.

Lähdeaineisto Suomi sodassa Isbn 951-9078-94-0