Puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella

Taistelujen sarjan aloittivat Taipaleenjoen pohjoispuolelle maahan kaivaantuneet Keski-Suomen miehet. 10 D. Neuvostojoukot yrittivät sitoa Taipaleessa voimia suunnitellun Summan läpimurron helpottamiseksi. Kiivaita taisteluja käytiin 5-11.12. Kahden divisioonan voimakkaan tykistön ja panssarivaunuaseen tukema vihollinen ( 64 patteria ja 150 panssarivaunua suomalaisten 9 patteria vastaan) valtasi jalansijan Taipaleenjoen pohjoisrannalla sijaitsevassa Koukkuniemess ja ryhtyi valmistelemaan pääaseman valtaamista. Pääpuolustusasemassa käydyt ankarat taistelut Kirvesmäessä, Mustanjojalla ja Terenttilässä ovat Suomen sotahistorian kunniakkaimpia lehtiä. Tykistö osallistui menestyksellisesti torjuntaan ensimmäisestä taistelupäivästä lähtien. Vihollinen yritti mm. Taipaleenjoen alajuoksulla lossin kohdalla itsenäisyyspäivänä 12-15 ponttoonilla yli, mutta tarkka tykistökeskitys syöksi matkalaiset joen hyisiin aaltoihin. Joen etelärannalle lastinsa purkaneet 25-30 kuorma-autoa muuttuivat liekehtiväksi romukasaksi. Yleensä hyökkäykset torjuttiin heti alkuuna, joko välittömästi aseman edessä tai vastaiskulla itse asemassa.

Taistelut jatkuivat hellittämättöminä 11.12. saakka. Tällöin hyökkäävä vihollisdivisioona oli kärsinyt niin musertavia tappioita, että vedettiin takaisin ja vaihdettiin uuteen. Uusi hyökkäysaalto alkoi 15.12. valtavalla tykistökeskityksellä. Suomalaisen jalkaväen oli kestettävä asemissaan ilman oman tkistän tulitukea, sillä ammusten vähyys ja kantomatkan lyhyys estivät melkein tyystin avun antamisen. Taipaleen tykistö pystyi kuitenkin antamaan lyhyen, mutta rajun tuli-iskun venäläisten valmiusasemissa oleviin hyökkäysjoukkoihin juuri ennen H-hetkeä. Hyökkääjän jalkaväen voima murtui heti alkuunsa. Venäläiset eivät päässeet edes piikilankaesteiden yli sinä päivänä, Viidestäkymmenestä taisteluun heitetystä panssarivaunusta tuhottiin kahdeksantoista. Seuravana päivänä puna-armeija kahdenksantuntisen tykistövalmistleun ja nelituntisen ilmapommituksen jälkeen tunkeutui puolustusasemiin sekä Koukunniemessä että Terenttilässä. Tulivalmisteluun käytettiin arvioilta noin 100 000 ammusta ja alueelle pudotettiin 14 000 -15 000 pommia eli pommi sekunnissa. Suomalaisen tykistön vastaukset, jotka eivät ulottuneet vihollisen tykistöasemiin, olivat muutaman sadan lakauksen suuruisia. Iltaan mennessä venäläiset onnistuttiin karkottamaan suomalaisten asemista.

Puna-armeija kokeili vielä kerran Taipaleen puolustuksen pitävyyttä lähettämällä tuleen jälleen uuden hyökkäysdivisioonan, joita oli Taipaleen kaistalla jo kolme kappaletta. Hyökkäys, joka alkoi 17.12. samanaikaisesti Summan suurhyökkäyksen kanssa, tyrehtyi tykistömme musertavaan tuliylläkköön. Vihollisen rykmentit joutuivat pakokauhun valtaan paeten hyökkäysvalmiusasemistaan. Vastustaja taltutettiin, vaikka Taipaleen tykistön nuorimmatkin olivat tämän vuosisadan ensimmäsien vuosikymmenen mallia, kun taas venäläisen tykistön putkien vuosiluvut kertoivat tekniikan viimeisistä uutuuksista. Taipaleen taisteluist puhuttaessa on myös mainittava Järisevän, Kaarnajjoen ja Ylläpään rannikkkopatterien puolustukselle antama, puutteellisen kantokyvyn ja niukkojen ampumavarojen rajoittama, mutta silti tuiki tärkeä tulituli. Erityisesti Järisevän patteri sai vihollisen vihat päälleen jatkuvina pommituksina maalta, mereltä ja ilmasta.

Mannerheim piti Taipaleen puolustustaistelua talvisodan maineikkaimpiin kuuluvana saavutuksena. Hän ylisti tykistön ampumatekniikkaa, joka ammusten ja uudenaikaisen kaluston puuttumisesta huolimatta osoittautui ylivoimaisen tehokkaaksi. Tykistön ratkaisevasta osuudesta huolimatta jalkaväki kantoi torjunnasta raskaimman taakana. YH-aikana kaivetut ampumahaudat ja korsut olivat ainoa suoja venäläisten tulta vastaan. Vastaiskuissa vuodatetut veriuhrit olivat suuret.

Venäläiset yrittivät murtaa Taipaleen vielä jouluna. Yritys oli irrallinen, sillä Summan suurhyökkäys oli jo rauennut. Kolmen päivän aikana 25-27.12 venäläiset yrittivät joen yli monessa kohdassa. Keljan luona vihollinen onnistui pureutumaan mtaliin rantametsikköihin. Suomalaisten aseman miehityksen heikkoutta todistaa kokonaisen pataljoonan livahtaminen pimeässä huomaamatta Suvannon yli. Se hyökkäsi raskaan patterin tuliasemaa vastaan juuri kun patterin piti torjua Koukkuniemessä alkava hyökkäys. Patteriston miesten oli kiväärit kädessä puolustettava asemiaan, kunnes jalkaväki ehti apuun. Suuri osa vihollispartiosta tuhottiin. Rannalle pesiytyneet venäläiset viskattiin vastahyökkäyksellä takaisin, ja tykistö hajotti vastustajan hyökkäysrivistöt Suvannon jäällä. Sotasaaliina saatiin mm. 81 konekivääriä, panssaritorjuntatykkejä, viestivälineitä ym.

Samanaikaisesti kun Taipaleen taistelut riehuivat vihollinen kokeili pääpuolustusaseman kestävyyttä mm. Kiviniemessä ja Oinolassa. Venäläiset pääsivät Vuoksen yli Kiviniemen ksoken niskassa 7.12. ja asettuivat rannalla sijaitseviin taloihin ja kellareihin. Osa saatiin heti tuhotuksi, mutta yksi pesäke puolustautui erityisen sitkeästi erään autokorjaamon kellarissa, Sen lannistui vasta 12.12.

Puna-armeijan hyökkäyksen painopiste kohdistui Summan-Muolaanjärven alueelle. ”Viipurin portin” murtamiseksi. II Armeijakunnan komentaja oli huolestunut 5. divisioonan lohkosta, joka oli yli 20 kilometriä leveä. Tiedustelu osoitti päähyökkäyksen kohdistuvan juuri 5. divisioonaa vastaan. Siksi lohko jaettiin kahtia. Vasemmalla siivellä oleva JR 14 alistettiin 1. divisoonalle, jolloin 5. divisioonan itärajaksi tuli Perojoki. Länsirajaksi jäi edelleen Summajoki. Tämä rintamanosa sai myöhemmin nime ”Summan rintama”. Ylipäällikkö oli siirtänyt reservinään olleen 6. divisioonan 1 AK:n alueelle varustamaan väliasemia.

Varsinainen suurhyökkäys alkoi 17. joulukuuta aamuhämärissä mahtavalla tykistövalmistelulla. Divisioonan vahvuinen vihollinen keskitti voimansa Lähteen lohkolle, jossa tasainen joko paljas tai harvaa metsikkökä kangasmaasto tarjosi vihollisen panssarijoukoille luonnollisen hyökkäysreitin. Lähteen lohkoa puolustavat saivat vastaansa puolensadan panssarivaunun tukeman jalkaväen. Panssareista pääsi noin 35 vaunua tunkeutumaan asemiin, mutta jalkaväki pysäytettiin asemien eteen. Hyökkäysvaunut terrorisoivat ympäristöään tulittaien puolustajia ja yrittäen saada oman jalkaväkensä mukaan hyökkäykseen. Avoimen maaston lähitorjunta oli vaikeaa päivänvalossa. Panssarintorjuntatykkejä oli liian vähän. Sitä paitsi ne kärsivät pahoja tappioita suojaamattomissa asemissaan. Suomalainen jalkaväki säilytti kuitenkin hermonsa ja piti pintansa. Jopa etulinjan menetetyn tukikohdan keskellä oleva vahva betonilinnake pysyi saarrettunakin puolustajien hallussa, Parilla panssaritkillä, kasapanoksilla ja polttoainepulloiilla onnistuttiin 1/ JR 15:n lohkolla tuhoamaan tai valtaamaan 23 panssarivainua. Osa asemiin tunketuneista vaunuista pystyi liikuntakyvyttömänäkin ampumaan, ja vihollisen jalkaväki hyökkäsi illalla niiden turvin puolustuslinjoille.

Vihollinen hyökkäsi myös vahvoin voimin Summan kylässä, muttan ensimmäisenä päivänä venäläiset torjuttiin puolustjaien asemien eteen.

Seuraava päivä valkeni sodan kumun yhä yltyessä. Viisituntisen tykistövalmistelun jälkeen puna-armeija hyökkäsi voimakkaan ilmatoiminnan tukemana. Lähteen lohkolla hyökkäsi mm. 68 panssarivaunua tiheässä ryhmityksessä, jola tykistömme antoi tuntuva tuli-iksun vaunuje vielä ollessa 1-1,5 kilometrin päässä etulinjasta. Ammusten vähäisyydestä huolimatta toistakymmentä panssaria ammuttiin liikuntakyvyttömäksi tai palamaan. Yöhön mennessä pääpuolustuslinja oli edelleen murtumaton. Lähteen tien varressa olevaa tukikohtaa lukuun ottamatta.

Tykistötuli rummutti herkeämättä suomalaisten asemia koko 18. ja 19. päivän välisen yön. Lankayhteydet etulinjasta komento- ja huoltoportaisiin katkeilivat jatkuvasti, Radioita oli vain muutamia ja nekin kehnoja. Yleensä komentoportaat saattoivat perusteellisesti keskustlela vasta iltaisin venäläisten tykkitulen vaimentuessa ja puhelinlinjojen tultua paikatuiksi. Joulukun 19. päivänä puna-armeijan hyökkäus saavutti lakipisteensä.”Viipurin porttia” vastaan ryntäsi kuusi divisioonaa yhden panssariarmeijakunnan, kahden erillisen panssariprikaatin ja lentovoimien tukemana. Panssarivaunuesteiden kivet olivat liian pienia, sillä ne voitiin siirtää paikoiltaan tai jauhaa tykistöllä murskaksi. Hyökkäyksen painopiste oli siirtynyt Summn kylään, jossa yhteensä satakunta vaunua käsittäneet kaksi panssariaaltoa pääsivät tunkeutumaan puolustajien asemiin. Jalkaväki torjuttiin jälleen. Panssarivaunut hyökkäsivät häikäilemättömästi kärsimistään tappioista huolimatta, Muutamat avosemissa olevat panssarintorjuntatykit murskautuivat hyökkäysvaunujen telaketjujen alle. Panssarien tuhoajaosastot, ”pommarit” eivät päiväsaikaan voineet lähestyä vaunuja, vaan makasivat kuopissaan odottaen hämärän tuloa. Kasanpanosten ja polttopulloojen lisäksi turvauduttiin vetomiinohin ja jopa haulikoin, joilla ammuttiin vaunujen tähystysrakoihin. Suomalainen jalkaväki osoitti ihailtavaa hermojen hallintaa pysytelleessään asemissaan ampumahautoja ja linnakkeita tulittavista panssarivaunuista huolimatta. Raskaiden vaunujen hyökkäyskärki tunkeutui syvälle puolustusasemiin, kunnes miinoitukset ja lähitorjuntamiehet alkoivat romutustyönsä. Myös Lännen lohkolla painostus koko päivän. Vielä seuraavana päivänä 20.12. puna-armeijan divisioonat yrittivät itsepintaisesti läpi, mutta tuloksetta. Venäläisten hyökkäysvoima oli murrettu sillä erää. Pääpuolustusasemissa ja sen edustalla lojui 58 tuhottua panssarivaunua, joista 22 oli raskaita, Mannerheim kertoo muistelmissaan erään panssarikomentajan antautuneen, kosk ei ”uskaltanut vastata tappioista”. Kannaksella tuhottujen panssareiden yhteismäärä oli 239.

Lähteen lohkolla vihollisen haltuun joutunut tukikohta puolustautui sitkeästi liikuntakyvyttämien, mutta tulivoimansa säilyttäneiden panssarivaunujen avulla joulukuun 22. päivään saakka. Venäläisten keskellä kesti päällikönsä mukaan ”Poppiukseksi” ristitty betonilinnake, kunnes Lähteen lohkon puolustajat valtasivat tukikohtansa takaisin raivoisassa viisituntisessa vastahyökkäyksessä. Urhooliset vastustajat menettivät pienellä alalla yli 300 kaatunutta.

On oikeutettua puhua ”Summan ihmeesta”. Puna-armeija pyrki joulukuussa ratkaisuun. Taistelurintaman laajuus ja hyökkäykseen käytettyjen voimien ja materiaalin määrä ovat osoituksena tästä. Summan kylässä satiin vangiksi raskaan panssarivaunupataljoonan komentaja, joka kertoi tehtävänään olleen tunkeutua suomalaisten puolustusaseman läpi ja edetä nopeasti välittämättä siitä, mitä sivuilla tai takana tapahtui, Viipuriin. Komentajalta tavattu kartta, johon pataljoonan tavoitteet oli merkitty, todisti hänen puhuneen totta. Seitsemäs Armeija olisi mielellään lahjoittanut Viipurin Stalinille hänen 60- vuotispäivänään 21.12.1939.

Suurimman kunnian Summan torjuntavoitosta ansaitsevat hämäläinen ja varsinaissuomalainen jalkaväki, erityisesti JR 13 ja JR 15. Voitto herätti suunnatonta huomiota ulkomailla, missä ulkomaisten sanomalehtimiesten ansiosta syntyi taru vahvasti linnoitetusta ”Mannerheim-linjasta”. Kannaksen Armeijan komentajan Österman toteaa Summan torjuntavoiton antaneen maan ulkopoliittiselle johdolle lisäaikaa siedettävän ulospääsytien löytämiseksi sodasta.

Lähdeaineisto Suomen Rintamamiehet 1939-1945 ISBN-951-9054-18-4