Taistelujen sarjan
aloittivat Taipaleenjoen pohjoispuolelle maahan kaivaantuneet
Keski-Suomen miehet. 10 D. Neuvostojoukot yrittivät sitoa
Taipaleessa voimia suunnitellun Summan läpimurron helpottamiseksi.
Kiivaita taisteluja käytiin 5-11.12. Kahden divisioonan voimakkaan
tykistön ja panssarivaunuaseen tukema vihollinen ( 64 patteria ja
150 panssarivaunua suomalaisten 9 patteria vastaan) valtasi
jalansijan Taipaleenjoen pohjoisrannalla sijaitsevassa Koukkuniemess
ja ryhtyi valmistelemaan pääaseman valtaamista.
Pääpuolustusasemassa käydyt ankarat taistelut Kirvesmäessä,
Mustanjojalla ja Terenttilässä ovat Suomen sotahistorian
kunniakkaimpia lehtiä. Tykistö osallistui menestyksellisesti
torjuntaan ensimmäisestä taistelupäivästä lähtien. Vihollinen
yritti mm. Taipaleenjoen alajuoksulla lossin kohdalla
itsenäisyyspäivänä 12-15 ponttoonilla yli, mutta tarkka
tykistökeskitys syöksi matkalaiset joen hyisiin aaltoihin. Joen
etelärannalle lastinsa purkaneet 25-30 kuorma-autoa muuttuivat
liekehtiväksi romukasaksi. Yleensä hyökkäykset torjuttiin heti
alkuuna, joko välittömästi aseman edessä tai vastaiskulla itse
asemassa.
Taistelut jatkuivat
hellittämättöminä 11.12. saakka. Tällöin hyökkäävä
vihollisdivisioona oli kärsinyt niin musertavia tappioita, että
vedettiin takaisin ja vaihdettiin uuteen. Uusi hyökkäysaalto alkoi
15.12. valtavalla tykistökeskityksellä. Suomalaisen jalkaväen oli
kestettävä asemissaan ilman oman tkistän tulitukea, sillä
ammusten vähyys ja kantomatkan lyhyys estivät melkein tyystin avun
antamisen. Taipaleen tykistö pystyi kuitenkin antamaan lyhyen, mutta
rajun tuli-iskun venäläisten valmiusasemissa oleviin
hyökkäysjoukkoihin juuri ennen H-hetkeä. Hyökkääjän jalkaväen
voima murtui heti alkuunsa. Venäläiset eivät päässeet edes
piikilankaesteiden yli sinä päivänä, Viidestäkymmenestä
taisteluun heitetystä panssarivaunusta tuhottiin kahdeksantoista.
Seuravana päivänä puna-armeija kahdenksantuntisen
tykistövalmistleun ja nelituntisen ilmapommituksen jälkeen
tunkeutui puolustusasemiin sekä Koukunniemessä että Terenttilässä.
Tulivalmisteluun käytettiin arvioilta noin 100 000 ammusta ja
alueelle pudotettiin 14 000 -15 000 pommia eli pommi sekunnissa.
Suomalaisen tykistön vastaukset, jotka eivät ulottuneet vihollisen
tykistöasemiin, olivat muutaman sadan lakauksen suuruisia. Iltaan
mennessä venäläiset onnistuttiin karkottamaan suomalaisten
asemista.
Puna-armeija kokeili vielä
kerran Taipaleen puolustuksen pitävyyttä lähettämällä tuleen
jälleen uuden hyökkäysdivisioonan, joita oli Taipaleen kaistalla
jo kolme kappaletta. Hyökkäys, joka alkoi 17.12. samanaikaisesti
Summan suurhyökkäyksen kanssa, tyrehtyi tykistömme musertavaan
tuliylläkköön. Vihollisen rykmentit joutuivat pakokauhun valtaan
paeten hyökkäysvalmiusasemistaan. Vastustaja taltutettiin, vaikka
Taipaleen tykistön nuorimmatkin olivat tämän vuosisadan
ensimmäsien vuosikymmenen mallia, kun taas venäläisen tykistön
putkien vuosiluvut kertoivat tekniikan viimeisistä uutuuksista.
Taipaleen taisteluist puhuttaessa on myös mainittava Järisevän,
Kaarnajjoen ja Ylläpään rannikkkopatterien puolustukselle antama,
puutteellisen kantokyvyn ja niukkojen ampumavarojen rajoittama, mutta
silti tuiki tärkeä tulituli. Erityisesti Järisevän patteri sai
vihollisen vihat päälleen jatkuvina pommituksina maalta, mereltä
ja ilmasta.
Mannerheim piti Taipaleen
puolustustaistelua talvisodan maineikkaimpiin kuuluvana saavutuksena.
Hän ylisti tykistön ampumatekniikkaa, joka ammusten ja
uudenaikaisen kaluston puuttumisesta huolimatta osoittautui
ylivoimaisen tehokkaaksi. Tykistön ratkaisevasta osuudesta
huolimatta jalkaväki kantoi torjunnasta raskaimman taakana.
YH-aikana kaivetut ampumahaudat ja korsut olivat ainoa suoja
venäläisten tulta vastaan. Vastaiskuissa vuodatetut veriuhrit
olivat suuret.
Venäläiset yrittivät
murtaa Taipaleen vielä jouluna. Yritys oli irrallinen, sillä Summan
suurhyökkäys oli jo rauennut. Kolmen päivän aikana 25-27.12
venäläiset yrittivät joen yli monessa kohdassa. Keljan luona
vihollinen onnistui pureutumaan mtaliin rantametsikköihin.
Suomalaisten aseman miehityksen heikkoutta todistaa kokonaisen
pataljoonan livahtaminen pimeässä huomaamatta Suvannon yli. Se
hyökkäsi raskaan patterin tuliasemaa vastaan juuri kun patterin
piti torjua Koukkuniemessä alkava hyökkäys. Patteriston miesten
oli kiväärit kädessä puolustettava asemiaan, kunnes jalkaväki
ehti apuun. Suuri osa vihollispartiosta tuhottiin. Rannalle
pesiytyneet venäläiset viskattiin vastahyökkäyksellä takaisin,
ja tykistö hajotti vastustajan hyökkäysrivistöt Suvannon jäällä.
Sotasaaliina saatiin mm. 81 konekivääriä, panssaritorjuntatykkejä,
viestivälineitä ym.
Samanaikaisesti kun
Taipaleen taistelut riehuivat vihollinen kokeili pääpuolustusaseman
kestävyyttä mm. Kiviniemessä ja Oinolassa. Venäläiset pääsivät
Vuoksen yli Kiviniemen ksoken niskassa 7.12. ja asettuivat rannalla
sijaitseviin taloihin ja kellareihin. Osa saatiin heti tuhotuksi,
mutta yksi pesäke puolustautui erityisen sitkeästi erään
autokorjaamon kellarissa, Sen lannistui vasta 12.12.
Puna-armeijan hyökkäyksen
painopiste kohdistui Summan-Muolaanjärven alueelle. ”Viipurin
portin” murtamiseksi. II Armeijakunnan komentaja oli huolestunut 5.
divisioonan lohkosta, joka oli yli 20 kilometriä leveä. Tiedustelu
osoitti päähyökkäyksen kohdistuvan juuri 5. divisioonaa vastaan.
Siksi lohko jaettiin kahtia. Vasemmalla siivellä oleva JR 14
alistettiin 1. divisoonalle, jolloin 5. divisioonan itärajaksi tuli
Perojoki. Länsirajaksi jäi edelleen Summajoki. Tämä rintamanosa
sai myöhemmin nime ”Summan rintama”. Ylipäällikkö oli
siirtänyt reservinään olleen 6. divisioonan 1 AK:n alueelle
varustamaan väliasemia.
Varsinainen suurhyökkäys
alkoi 17. joulukuuta aamuhämärissä mahtavalla
tykistövalmistelulla. Divisioonan vahvuinen vihollinen keskitti
voimansa Lähteen lohkolle, jossa tasainen joko paljas tai harvaa
metsikkökä kangasmaasto tarjosi vihollisen panssarijoukoille
luonnollisen hyökkäysreitin. Lähteen lohkoa puolustavat saivat
vastaansa puolensadan panssarivaunun tukeman jalkaväen. Panssareista
pääsi noin 35 vaunua tunkeutumaan asemiin, mutta jalkaväki
pysäytettiin asemien eteen. Hyökkäysvaunut terrorisoivat
ympäristöään tulittaien puolustajia ja yrittäen saada oman
jalkaväkensä mukaan hyökkäykseen. Avoimen maaston lähitorjunta
oli vaikeaa päivänvalossa. Panssarintorjuntatykkejä oli liian
vähän. Sitä paitsi ne kärsivät pahoja tappioita suojaamattomissa
asemissaan. Suomalainen jalkaväki säilytti kuitenkin hermonsa ja
piti pintansa. Jopa etulinjan menetetyn tukikohdan keskellä oleva
vahva betonilinnake pysyi saarrettunakin puolustajien hallussa,
Parilla panssaritkillä, kasapanoksilla ja polttoainepulloiilla
onnistuttiin 1/ JR 15:n lohkolla tuhoamaan tai valtaamaan 23
panssarivainua. Osa asemiin tunketuneista vaunuista pystyi
liikuntakyvyttömänäkin ampumaan, ja vihollisen jalkaväki hyökkäsi
illalla niiden turvin puolustuslinjoille.
Vihollinen hyökkäsi myös
vahvoin voimin Summan kylässä, muttan ensimmäisenä päivänä
venäläiset torjuttiin puolustjaien asemien eteen.
Seuraava päivä valkeni
sodan kumun yhä yltyessä. Viisituntisen tykistövalmistelun jälkeen
puna-armeija hyökkäsi voimakkaan ilmatoiminnan tukemana. Lähteen
lohkolla hyökkäsi mm. 68 panssarivaunua tiheässä ryhmityksessä,
jola tykistömme antoi tuntuva tuli-iksun vaunuje vielä ollessa
1-1,5 kilometrin päässä etulinjasta. Ammusten vähäisyydestä
huolimatta toistakymmentä panssaria ammuttiin liikuntakyvyttömäksi
tai palamaan. Yöhön mennessä pääpuolustuslinja oli edelleen
murtumaton. Lähteen tien varressa olevaa tukikohtaa lukuun
ottamatta.
Tykistötuli rummutti
herkeämättä suomalaisten asemia koko 18. ja 19. päivän välisen
yön. Lankayhteydet etulinjasta komento- ja huoltoportaisiin
katkeilivat jatkuvasti, Radioita oli vain muutamia ja nekin kehnoja.
Yleensä komentoportaat saattoivat perusteellisesti keskustlela vasta
iltaisin venäläisten tykkitulen vaimentuessa ja puhelinlinjojen
tultua paikatuiksi. Joulukun 19. päivänä puna-armeijan hyökkäus
saavutti lakipisteensä.”Viipurin porttia” vastaan ryntäsi kuusi
divisioonaa yhden panssariarmeijakunnan, kahden erillisen
panssariprikaatin ja lentovoimien tukemana. Panssarivaunuesteiden
kivet olivat liian pienia, sillä ne voitiin siirtää paikoiltaan
tai jauhaa tykistöllä murskaksi. Hyökkäyksen painopiste oli
siirtynyt Summn kylään, jossa yhteensä satakunta vaunua
käsittäneet kaksi panssariaaltoa pääsivät tunkeutumaan
puolustajien asemiin. Jalkaväki torjuttiin jälleen. Panssarivaunut
hyökkäsivät häikäilemättömästi kärsimistään tappioista
huolimatta, Muutamat avosemissa olevat panssarintorjuntatykit
murskautuivat hyökkäysvaunujen telaketjujen alle. Panssarien
tuhoajaosastot, ”pommarit” eivät päiväsaikaan voineet lähestyä
vaunuja, vaan makasivat kuopissaan odottaen hämärän tuloa.
Kasanpanosten ja polttopulloojen lisäksi turvauduttiin vetomiinohin
ja jopa haulikoin, joilla ammuttiin vaunujen tähystysrakoihin.
Suomalainen jalkaväki osoitti ihailtavaa hermojen hallintaa
pysytelleessään asemissaan ampumahautoja ja linnakkeita
tulittavista panssarivaunuista huolimatta. Raskaiden vaunujen
hyökkäyskärki tunkeutui syvälle puolustusasemiin, kunnes
miinoitukset ja lähitorjuntamiehet alkoivat romutustyönsä. Myös
Lännen lohkolla painostus koko päivän. Vielä seuraavana päivänä
20.12. puna-armeijan divisioonat yrittivät itsepintaisesti läpi,
mutta tuloksetta. Venäläisten hyökkäysvoima oli murrettu sillä
erää. Pääpuolustusasemissa ja sen edustalla lojui 58 tuhottua
panssarivaunua, joista 22 oli raskaita, Mannerheim kertoo
muistelmissaan erään panssarikomentajan antautuneen, kosk ei
”uskaltanut vastata tappioista”. Kannaksella tuhottujen
panssareiden yhteismäärä oli 239.
Lähteen lohkolla
vihollisen haltuun joutunut tukikohta puolustautui sitkeästi
liikuntakyvyttämien, mutta tulivoimansa säilyttäneiden
panssarivaunujen avulla joulukuun 22. päivään saakka. Venäläisten
keskellä kesti päällikönsä mukaan ”Poppiukseksi” ristitty
betonilinnake, kunnes Lähteen lohkon puolustajat valtasivat
tukikohtansa takaisin raivoisassa viisituntisessa vastahyökkäyksessä.
Urhooliset vastustajat menettivät pienellä alalla yli 300
kaatunutta.
On oikeutettua puhua
”Summan ihmeesta”. Puna-armeija pyrki joulukuussa ratkaisuun.
Taistelurintaman laajuus ja hyökkäykseen käytettyjen voimien ja
materiaalin määrä ovat osoituksena tästä. Summan kylässä
satiin vangiksi raskaan panssarivaunupataljoonan komentaja, joka
kertoi tehtävänään olleen tunkeutua suomalaisten puolustusaseman
läpi ja edetä nopeasti välittämättä siitä, mitä sivuilla tai
takana tapahtui, Viipuriin. Komentajalta tavattu kartta, johon
pataljoonan tavoitteet oli merkitty, todisti hänen puhuneen totta.
Seitsemäs Armeija olisi mielellään lahjoittanut Viipurin
Stalinille hänen 60- vuotispäivänään 21.12.1939.
Suurimman kunnian Summan
torjuntavoitosta ansaitsevat hämäläinen ja varsinaissuomalainen
jalkaväki, erityisesti JR 13 ja JR 15. Voitto herätti suunnatonta
huomiota ulkomailla, missä ulkomaisten sanomalehtimiesten ansiosta
syntyi taru vahvasti linnoitetusta ”Mannerheim-linjasta”.
Kannaksen Armeijan komentajan Österman toteaa Summan torjuntavoiton
antaneen maan ulkopoliittiselle johdolle lisäaikaa siedettävän
ulospääsytien löytämiseksi sodasta.
Lähdeaineisto Suomen
Rintamamiehet 1939-1945 ISBN-951-9054-18-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti