Kuilun reunalta sodan kynnykselle

Elokuussa 1940 halvaantunut presidentti Kyösti Kallio pyysi marraskuussa eroa virastaan. Uuden presidentin vaali uskottiin erityislailla vuoden 1937 valitsijamiehille. Vaalin edellä ulkovaltain asiaan osoittama kiinnostus oli ollut suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Molotov kutsui yömyöhällä 6.12. lähettiläs Paasikiven puheilleen ilmoittaakseen neuvostohallituksen seuraavan vaalivalmisteluja: ”On selvä, että jos joku sellainen kuin Tanner, Kivimäki, Mannerheim tai Svinhufvud valitaan presidentiksi, niin teemme sen johtopäätöksen, ettei Suomi halua täyttää Neuvostoliiton kanssa tekemmänsä rauhansopimusta.” Eräät Saksan asamiehet asettuivat tukemaan T.M. Kiviämäen valitsemista, ja kenraalimajuri Paavo Talvel taas onnistui – vaalin kannalta kuitenkin liaan myöhään – saamaan valtakunnanmarsalkka Göringin Mannerheimin valinnan kannalle. Ulkovaltain aktiivisuus vähensi halua äänestää niille epämieluisia jenkilöitä. Samalla se lisäsi haluttomuutta äänestää niiden suosittelemia henkilöitä. Vaalin tuloksena Risto Ryti valittiin 19.12.1940 ensimmäisessä äänestyksessä presidentiksi Kallion toimikauden jäljellä olevaksi ajaksi, helmikuuhun 1943. Kannatus oli lähes yksimielinen. Kyösti Kallio kuoli 19.12.1941 saattajiensa kärsivarsille Helsingin asemalla olessaan lähdössä kotiin Nivalaan.

Presidentti Ryti käytti sekä ulkopolitiikassa että sisäpolitiikassa voimakkaampaa otetta kuin edeltäjänsä. Ulkopolitiikan käytännön johto ja välitön seuraaminen siirtyi presidentille. Kansainvälisen tilanteen vaihtuessa nopeasti ulkopolitiikan merkitys korostui ja presidentin asema vahvistui. Ryti oli enemmän asiantuntija kuin poliitikko. Monissa toimissaan hän sivuutti puoluepolitiikan vakiintuneet kaavat ja nojautui eri alojen ammattimiehiin.

Pankinjohtaja J.W. Rangellin hallitusta nimitettiin jo ennen sen syntymää, joka tapahtui 4. tammikuuta 1941, presidentin hallitukseksi. Kysymys ei kuitenkaan ollut siitä, että vahva presidentti, jolla oli laajat valtaoikeudet, olisi ottamalla ottanut ohjat itselleen. Parlamentaarista hallitusta toki yritettiin. Syntyneen hallituksen taustaaa eduskunnassa oli teoriassa entistä laajempi, kun IKL:kin sai edustajansa valtioneuvostoon. Kaksi kolmasosaa ministereistä oli samalla kansanedustajia, mutta yksi kolmasosa tuli parlamentin ulkopuolelta.

Hallitusneuvotteluissa puolueiden esittämät pääministeriehdokkaat pelattiin pois pelistä yksi toisensa jälkeen. Presidentti Rytin 4.1.1941 nimittämän hallituksen pääministeriksi tuli Rytin oma luottomies, Suomen pankin johtokunan jäsen J.W.Rangell. Rytin ote hallituksen toimintaan säilyi entisellään hänen presidentinä ollessaankin.

Hallituspohjaa laajennettiin ottamalla siihen mukaan myös IKL:n edustaja, päteväski asianntuntijaksi tunnettu tohtori Vilho Annala toiseksi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi. Valinnalla haluttiin lujittaa kansallista yhtenäisyyttä. Lopputulos oli sinänsä toimiva ministeriö. Silti sillä ei ollut kannatusta eduskunnassa. Merkittävämpää kuitenkin oli, ettei hallituksella ollut niin paljon vastustajiakaan, että sitä olisi vakavammin edes yritetty saada parlamentaariseen vastuuseen – nurin. Myös olosuhteet, sodanuhka ja sotatila, estivät tavanomaisen politiikanteon halliituskysymyksellä. Kuvaavaa on, että hallitus korvattiin lopulta uudella presidentivaalien jälkeen, vaikkei presidentti vaihtunutkaan.

Rangellinkin hallitus oli pikemminkin Rytin kokoama presidentin hallitus kuin puolueiden kokoomushallitus. Suomen demokraattisen järjestelmän painopiste siirtyi sisäpolitiikassakin jonkin verran eduskunnasta presidentin linnaan päin. Eduskunnan asema päätöksenteossa kaventui käytnnössä, vaikka se valtio-oikeudellisesti säilytti asemansa kansan tahdon ja mielipide-erojen ilmaisijana.

Käytännössä presidentti ja hänen vaikutekssaan ollut hallitus eivät aina onnistuneet taivuttamaan eduskuntaa puolelleen. Jännitystä syntyi jo keväällä 1941. Presidentti yritti – myös pohjoismaista yhteistyötä parantaakseen – muuttaa siirtoväen maanhakintatapaa ruotsinkielisen väestön ajamaan suuntaan kielisuhteiden säilyttämiseksi. Halliituksen enemmistön esitys kärsi toukokuussa 1941 tappion. Ruotsalaisen kansanpuoleen ainoa virallinen edustaja, sisäministeri Ernst von Bron erosi hallituksesta. Aikaa myöten maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien välisissä kiistoissa välittäjäksi ryhtynyt Rangell joutui kummankin puolueen epäsuosioon. Jo kesästä 1942 lähtien hänen asemansa oli horjuva.

Kokemusta ei Rangellin hallitukselta puuttunut, vaikka pääministeri ja hänen lisäkseen kuusi muuta jäsentä olivat ensikertalaisia, mikä oli ministerien kokonaismäärästä vajaa kolmannes. Muutosten ja vaihdosten takia ministerien lukumäärä nousi kolmannelle kymmenelle. Koko kauden istuivat pääministerin ohella ulko-, oikeus-, puolustus- opetus-, maatalous- kulkulaistos- ja sosiaaliministerit sekä toiset maatalous- ja kulkulaitosministerit. Henkilövaihdoksia, - muutoksia tai – lisäyksiä taphtui ulko-, sisä-, valtionvarain- kauppa- ja kansanhuoltoministeriöiden tehtävien hoidossa.

Hallituksen toimintatapa kopioitiin tarpeellisin muutoksin kahdelta edeltäjältä. Eduskuntaa ei turhaan vaivattu ja suurin osa ministereistä toimittivain ”juoksevia asioita”. Valtakunnan politikasta määräsi ja maata johti entistä selvemmin ns. sisärengas, Hallituksesta siihen kuuluivat pääministeri Rangell, puolustusministeri Walden, ulkoministeri Witting ja myöhemmin kauppa- ja teollisuusministerinä mukaan tullus ja valtionvarainministerinä jatkanut Tanner. Sisärenkaan tärkeimmät jäsenet olivat presidentti Ryti ja ylipäällikkö Mannerheim. Kaikista vähänkin tärkeimmistä asioista konsultoitin myös ja nimenomaan sotilasjohtoa.

Lähdeaineisto Ohto Manninen Kauko Rumpunen Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944 ISBN 951-37-4520-1

Saksalaisten kauttakulkusopimus

Presidentti Kyösti Kallio hetki ennen kuolemaansa Helsingin rautatieasemalla

Kun saavuin lentokentälle yhdessä puolustusministeri Waldenin ja kenraaliluutnantti Heinrichsin kanssa, totesin, että myös ulkoministeri Witting oli pyydetty saapuville. Luettuani kirjeen kerroin molemmille ministereille sen sisällyksen: minua pyydettiin samana päivänä ottamaan vastaan saksalainen everstiluutnantti Veltjens, joka oli saanut tehtäväkseen esittää valtakunnanmarsalkka Göringin tiedonannon. Ennen lähtöni lähetin kotiin sanan, että oli tavattavissa illalla.

Everstiluutnantti Veltjens ilmoittautukn minulle kotonani samana iltana ja toi Göringin tervehdyksen. Tämä tieudsti, tahtoisiko Suomi Ruotsin tavoin sallia alueensa kautta saksalaisten huoltokuljetusta sekä lomalaisten ja sairaiden siirtoa Kirkkoniemeen ja sieltä pois. Lisäksi Veltjens tiedotti, että meidän oli nyt mahdollista saada sotakalustoa Saksasta.

Lausuin tyydytykseni siitä, että oli toiveita saada puolutusvoimille kalustotäydennystä, mutta huomautin vieraalleni, että en voinut aastaa vastausta Suomen alueen kautta tapahtuvia kuljetuksia koskevaan kysymykseen, koska sellaiset asia eivät kuuluneet valtuukisieni piiriin. Kehotin häntä sen vuokksi esittämään tämän kysymyksen ulkoministerille ja sanoin voivani välittää hänen puheillepääsynsä. Veltjens vastasi tähän, että hänen ei ollut lupa keskustella asiasta kenenkään muun kuin minun kanssani ja että häntä nimenomaan oli käsketty välttämään valtakunnan johtomiesten ja huomattavien poliitikkojen tapaamista.

Vaikka kietäydyinkn ottamasta kysymystä käsiteltäväkseni, Veltjens pyysi saada palata luokseni seuraavana päivänä kuulemaan, kuten hän sanoi, periaatteellisen vastauksen, joksi valtakunnanmarsalkka odotti yhtä ainoaa sanaa – kyllä tai ei. Selitin suostuvani tosin ottamaan hänet vastaan, mutta lisäsin, että vastukaiseni tulisi olemaan sama. Toivomukseen, että en keskustelisi asiasta ulkoasiaimme johdon kanssa, saatoin huomauttaa vain, että velvollisuuteni oli selostaa keskustelumme pääministeri Rydille, joka presidentti Kallion sairauden aikana hoiti valtion päämiehen tehtäviä. Kun sen samanan iltana tein, sain virkaatoimittavalta presidentiltä tehtäväkseni antaa valtakunnanmarsalkalle hänen lähettinsä välityksellä myöntävän vastauksen kauttakuljetuksia koskevaan kysymykseen. Vastauksen esitin everstiluutnantti Veltjensille hänen käydessään luonani seuraavana päivänä.

Puolutusministeri lähetti viipymättä edustajia Saksaan ostamaan kalustoa. Neuvotteluissa saksalaiset lupasivat myös vapauttaa osan niitä Suomeen tarkoitettuja aseita, jotka oli purettu Norjan satamiin talvisodan aikana ja jotka saksalaiset joukot sitten olivat takavarikoineet, sekä antaa korvausta niistä mitkä oli ehditty ottaa käyttöön.

Kauttakulkuliikenteen yksityiskohtia käsittelivät molempien maiden sotilasviranomaiset, ja nämä keskustelut päättyivät teknilliseen sopimukseen 12. syyskuuta, Kun ulmoinisteriöiden edustajat olivat neuvotelleet asiasta, allekirjoitettiin varsinainen sopimus 22:nentenä samaa kuuta. Se muovattiin lopulliseen asuunsa suomalaisia sotilasviranomaisia kuulematta, eikä se johtanut mihinkään lähempään kosketukseen Suomen ja Saksan yleisesikuntien kesken.

Kauttakulkusopimusta on myöhemmin ankarasti arvosteltu, mutta syntyessään se aiheutti hepotuksen huokauksen koko maassa. Jokainen tajusi, että Saksan mielenkiinto Suomea kohtaan oli silloisessa tilanteessa ainoa oljenkortemme, vaikka sen kestävyydestä ei kukaan tietänytkään mitään. Syyskuun puolivälissä eivät näe vielä mitkään merkit viitanneet Saksan ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen purkautumiseen, eikä myöskään olut selvillä siitä, mitä nuo kaksi diktatuuria ehkä olivat sopineet keskenään Pohjolan jakamisesta etupireihinsä. Tapahtumain myöhempi kulku ja eteenkin se, mitä on tullut tietoon Molotovini marraskuussa 1940 tapahtuneesta Berliinissä käynnistä, on kuitenkin saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että illan kauttakulkusopimuksen ilmi tuoaa Saksan mielenkiintos Suomi olisi jo syksyllä 1940 joutunut uuden hyökkäyksen uhriksi, hyökkäyksen, jota maamme ei olisi ollut silloin valmis kohtaamaan.

Tuo Saksan aloite soi Suomelle tervetulleen hengähdystilaisuuden sen yhtämittaisen purituksen jälkeen, jota oli jatkunut yli puoli vuotta, vähän aikaa saimme nyt oooa rauhassa venäläisten vaatimuksilta.

Tieto siitä, että ulkoasiainkomissaari Molotov marraskuun alussa vierailisi Berliinissä , herätti Suomessa suurta levottomuutta. Monet merkit viittasivat siihen, että meidän maame taas joutuisi kaupanhieronnoan kohteeksi noiden kahden suurvallan kesken. Englantia ei ollut voitettu. Sodasta näytti tulevan pitkällinen, ja mitä kauemmin se kesti, sitä riippuvaisemmaksi Saksi tuli mahtavasta liittoolaisestaan ja venäläisten tavaratoimituksista. Niiden hinta saattoi käydä kalliiksi.

Marraskuussa 1940 pidetty Berliinin kokous tuli, kuten myöhemmin ilmeni, merkitsemään ratkaisevaa askelta Saksan ja Neuvostoliiton välien lopullista rikkotumista kohti.

19. joulukuuta tapahtui varionvaihto valtakunnan johtopaikalla. Presidentti Kyösti Kallio, joka oli jo ennen sotaa ollut kivulloinen, vetäytyi syrjään, sen jälkeen kun monet ja raskaat velvollisuudet olivat lopullisesti murtaneet hänen terveytensä. Hän oli vakaasti tuntenut vastuunsa valtakunnan päämiehenä. Patriarkaalisena hän oli ottanut hartioilleen koko maan taakan, kun hän täyttäen raskaan velvollisuutensa vahvisti allekirjoituksellaan Moskovan lähetettyjen neuvottelijoiden valtuutuksen sen rauhan tekoon, joka pakotti nin lukuistaa kansalaisemme luopumaan kodistaan ja konnustaan. Hartaan uskonnollinen presidentti ilmaisi tuona hetkenä sielunsa ahdistuksen Raamatun sanoin: ”Voi hullua paimenta, joka lampaat hylkää! Käyköön miekkä hänen käsivarteensa ja oikeaan silmäänstä. Hänen käsivartensa kuivettukoon, ja hänen oikes silmänsä soetkoon.”

Ei kestänyt kauan, ennen kuin nämä sanat kävivät toteen.Jo elokuussa samana vuonna presidentti Kallio sai halvauskohtauksen, joka heikensi hänen puhekykyöön ja herpaannutti hänen oikean käsivärtensa, Kun oli ilmoittanut päättäneensä luovuttaa valtakunnan peräsimen toisiin käsiin, määrättiin uuden presidenti vaali suoritettavaksi 19.joulukuuta. Neuvostoliitto sekaantui tässä yhteydessä huomiota herättävällä tavalla Suomen sisäisiin asioihin antamalla tiedoksi, että jos joku sen nimeltä mainitsemista neljästä henkilöstä valitaan presidentiksi, se tullaan tulkitsemaan Neuvostoliittoa kohtaan epäystävälliseksi teoksi.

Vaalitoimitus oli tapahtunut ja Risto Ryti valittu tasavallan presidentiksi. Samana iltan piti eroavan presidentin matkustaa kotitaloonsa Pohjanmaalle, Pääkaupunki oli valmistanut komeat jäähyväiset suositulle maan isälle ja hänen puolisolleen. Ylioppilaiden muodostamaa soihtukujaa myöten presidentti Kallio ajoi linnasta rautatieasemalle, jossa vastavalittu presidentti valtakunnan korkeimpien arvohenkilöiden ympäröimänä odotti häntä. Presidentti Kallio oli kalpea ja häne otsansa kostea rasituksesta. Hiljaa hän hyvästeli läsnäollijoita, joista monet olivat häntä lähellä hänen toimiessaan yli kolmekymmentä vuotta keskeytymättä eduskunnassa ja hallituksesa.

Lähtöhetki lähestyi, ja presidentti Kallio astui esiin laiturille ottaakseen vastaan puolustusvoimaina kunnianosoituksen. Lippu laskettiin tervehdykseen, ja Porilaisetne marssin sävelten kaikuessa hän ryhtyi astumaan kunniapataljoonan rintaman editse, Ehdittyään rivin keskikohdalle hän horjahti, mtta vahvat käsivarret tarttuivat häneen ja esitivät hänen vaipumasta maahan.

Isänmaan palveluksessa kulunut pitkä elämä oli saanut monumentaalisen lopun, joka oli omiaan liittämään Suomen kansan yhteen järkyttyneenä maan isän poismenosta ja levottamana maan tulevaisuudesta.

Lähdeaineisto G.Mannerheim Muistelmat toinen osa

Moskova painostaa Suomea keväällä 1940

Molotovin ja Skartsehvin yritykset Berliinissä keväällä 1940 Hitlerin kanssa sopimukseen pääsemikseksi Suomen miehittämisestä eivät olleet onnistuneet ( 12.4.1940, 14.4.1940 ja 28.4.1940). Niinpä Moskova aloitti häikäilemättömän poliittisen painostuksen, uhkailun ja suoranaiset provokaatiot Suomea vastaan. Tarkoituksena oli selvästi provosoidan Suomi ryhtymään vastatoimiin, joiden johdosta puna-armeija voisi hyökätä maahan. ( Moskovan rauhan rajakysymykset, Kemijärven-Sallan rata, Petsamon nikkelikonsessio, Suomi-Neuvostoliitto Seuran toiminta, Ahvenanmaan kysymys, raja- ja ilmaloukkaukset, rajavartijoiden sieppaukset, liikennekone Kalevan alasampuminen, Ruotsin ja Suomen liittoutumisen estäminen, kauppasopimusten yksipuolinen irtisanomien ja tavaratoimitusten keskeyttäminen jne. jne.)

Samaan aikaan todettiin Neuvostoliiton omiens jo syksyllä 1939 aloitettujen strategisten tärkeiden rautatiden rakennustöiden Petroskoi-Suojärvi, Louhi-Kiestinki ja Rutsi-Salla jatkuvan kiireisinä ja valmistuvan muutamassa kuukaudessa. Pelkästään viimeksi mainitulle ratatyömaalle oli sijoitettu lähes 100 000 pakkotyövankia. Rautateiden rakentamista Suomen rajalle täydensivät viidentoista strategisesesti merkittävän maantien ja peräti 90 lentokentän rakennustyöt!

Vakoilu ja sotilastiedustelu Neuvostoliitosta lisääntyi myös huolestuttavassa määrin. Näin talvisodassa silvottu, köyhtynyt Suomi joutui käymään ankaraa ”poliittista” sotaa suurvaltaa ja sen häikäilmeätöntä provokaatiota vastaan heti ensi hetkestä rauhanteon jälkeen.

Oliko matkustajakone Kalevan alasampuminen (14.6.1940) vain eräs räikeä esimerkki Neuvostoliiton provokaatioista, joilla se häikäilmeättä painosti Suomea Moskovassa 13.3.1940 solmitusta rauhansopimuksesta huolimatta?

Tietoisena maansa uhanalaisesti asemasta pyrki Suomen johto nielemään Neuvostoliiton karkeimmatkin provokaatiot, vaatimukset ja nöyryytykset. Myös tapaus Kaleva oli yksi monista. Vaikka tapahtumien kulku oli täysin selvä, eivät Suomen viranomaiset esittäneet minkäänlaista protestia tai turkimuspyyntöä.

Myöskin suomalaisten uhrien (lentokapteeni Bo von Willebrand, sähköttäjä Tauno Launis) omaisia pyydettiin vaikenemaan asioista ja sitoutumaan virallisen tahon selvityksiin, joiden mukaan Kalevan tuhossa oli kysymys ”selvittämättömästä onnettomuudesta”.

Lähes 50 vuotta ennätti kulua, ennenkuin asiaa tutkinut Carl-Fredrik Geust ja Kalevan päälentäjän poika Bosse3 von Willebrand paljastavat dokumentoidut tutkimuksensa Finlands Svenska TV:n ohjelmassa 28.10.1991.

Heinäkuun 24. päivänä kenraali Lauri Malmberg ilmoittaa tuttuun tapaansa Mannerheimille ”Läntistä posita on vastaanottajan postilaatikossa”. Tämä ilmoitus merkitsi, että Mannerheimin salainen asiamies oli saapunut Ruotsista ja odotti sovitussa paikassa marsalkkaa. Asiamiehellä oli Saksasta saapunut kirje Mannerheimille. Mannereheim tapaa jo kirjeen saapumispäivänä presidentti Kallion ja ja pääministeri Rytin. Molemmat olivat marsalkan kanssa samaa mieltä, että joitakin kenraaleita kannattaisi lähettää Saksaan kuulemaan, mitä näillä olisi kerrottavana. Ehdottomana vaatimuksena lähtijöille oli kuitenkin olis kielto olla sitomasta maatamme mihinkään toimiin tai lupauksiin Saksan suhteen.

Syyskuussa 1940 saapui sanoma, jota Mannerheim ei jättänyt myöhemminkään jäljennettäväksi. Sanoman sisältö oli seuraava:

• Neuvostojoukot aikovat miehittää Suomen vielä ennen pakkaskauden tuloa.
• Operaatio tapahtuisi kahtena voimakaana hyökkäyskiilana siten, että Murmanskin radalta tunkeutuisi yksi ryhmittymä maanteiden ja rautateidn suunnasta suoraan Ouluun ja Tornioon ja edellen saksalaisia vastaan yli Pohjois-Ruotsiin. Toinen voimaksa hyökkäyskiila eteneis Karjalan kannaksen kautta Suomen etelärannikkoa Helsinkiin ja Turkuun ja ottaisi yhdessä Hangon tukikohdan joukkojen kanssa haltuunsa Ahvenanmaan. Samanaikaisesti olisi lähtevä vielä kolmas hyökkäyskilla Latvian alueelta tavoitteenaan Ruotsin Gotlanti ja Tanskan Bornholm.
• Joukot olivat valmiina, vain operaation päivämäärä oli auki.

Mannerheim tutki sanomaa useaan kertaan, mutta totesi lopuksi sen voivan olla hämäystä ja pelottelua sekä kokeilua siitä, meinisivätkö suomalaiset paljastamaan asian saksalaisille. Sanomaan ei vastattu, eiksä sitä oltu pyydettykään.

Lähdeaineisti Erkki Hautamäki Suomi myrskyn silmässä ISBN 952-91-8985-0

Aseellinen rauha

Sodassa kaatuneiden muistojuhla 19.3.1940 Helsingissä Senaatintorilla

Yleisen tilanteen kehittyminen kesäkuusta 1940 lähtien ei tietnyt hyvää. Länsivallat, joilta Suomen ulkopolitiikka oli saanut vahvimman tukensa, oli perusteellisesti lyöty. Saksan voimat olivat kiinni mahtavassa valtansa laajentamisessa länttä kohti. Neuvostoliitolla oli siis vapaat kädet jatkaa strategisten asemiensa eteenpäin työntämistä. Baltian tapaukset osoittivat, että tilaisuutta ei tultaisi lyömään laimin. Pahana enteenä olivat ne nootit, jotka 13. ja 28. toukokuuta 1940 oli annettu Liettualle ja jissa sitä syytettiin venäläisvastaisesta toiminnasta. 14. heinäkuutaa tuli sitten uhkavaatimus, ja jo seuraavana päivänä alkoi maan miehittäminen. 19. heinäkuuta saivat Viro ja Latvia osakseen saman kohtalon kuin Liettua. Tiedustelupalvelumme ilmoitti Pietarin piirissä tahtavan suuria sotilaallisia valmistelujta, ja kyseltiin tietenkin levottomina, oliko nyt Suomen vuoro.

2. kesäkuuta – vain muutamia päivä Liettualle annetun ”toisen varoituksen” jälkeen – Suomelle oli esitetty venäläisten vaatimus, jolla ei ollut tukea rauhansopimuksessa: kaikki laitokset, jotka oli kuljetettu pois Karjalasta ja Hankoniemestä, sekä valtion että yksityisten, oli palautettava 23. kesäkuuta, neljä päivää Viron ja Latvian miehityksen jälkeen, tuli uusi vaatimus; Petsamon nikkelikaivoksia koskeva toimilupa oli joko luovutettava Neuvostoliitolle tai siirrettävä englantilaiselta Mond Nickel Companylta yhtiälle, jonka osakepääoma jaettaisiin tasan Suomen ja Neuvostoliiton kesken. Oli tuskin sattumaa, että tämä vaatimus esitettiin sen jälkeen, kun Englannin joukot olivat lähteneet eivät vain Pohjois-Norjasta vaan koko Euroopan mantereelta. Molotovin lausunnon mukaan venäläisiä ”ei niin kiinnostanut malmi kuin itse alue, jossa oli nikkeliä ainaiksi ajoiksi”. 27. kesäkuuta vihdoin vaadittiin,, että Ahvenanmaa oli joko demilitarisoitava tai Suomen ja Neuvostoliiton yhteisesti varustettava.

Vaikka sanomalehdistö hallituksen kehotuksesta pidättäytyi käsittelemästä näitä huomiota herättäviä vaatimuksia, niin ne lähtiväat pian huhuina kiertämään. Kansa oli tässä kiristysten sarjassa näkevinään alun suomalaiselle tapahtumain kehitykselle, joka oli näytelty Suomenlahden eteläpuolella.

Eniten huomiiota kuohuttanut tapaus oli hyökkäys suomalaisen matkustajakoneen Kalevan kimppuun, joka 14. kesäkuuta ammuttiin alas säännölliseltä kulkuvuorollaan Tallinasta Helsinkiin. Voitiin todeta, että Kalevan tuhosi kaksi venäläistä hävittäjää ja että läheisyydessä oleskellut venäläinen sukellusvene otti haltuunsa sen kuljettamat matkatavarat. Matkustajakoneen suomalaisen ohjaajan ja miehistön lisäksi saivat surmansa matkustajat, nämä olivat ulkomaalaisia – heidän joukossaan ranskalainen diplomaattikuriiri, jonka postisäkki kuului talteenotettuun saaliiseen. Suomen silloisessa arkaluoteisessa asemassa hallitus tahtoi mihin hintaan hyvänsä välttää selkkausta ja katsoi sen takia parhaaksi olla esittämättä sen paremmin vastalausetta kuin korvausvaatimuksia. Julkisuuteen tarkoitetussa selonteossa mainittiin lentokoneen syöksyneen alas selvittämättä jääneen onnettomuuden vuoksi, mutta todellinen asiantila tuli silti yleiseen tietoon. Sen vahvisti uuten pari vuotta myähemmin yksi sukellusveneen upseereista, joka joutui sotavangiksemme, hänen ilmoituksensa mukaan kuriirisäkki oli avomerellä siiretty alukseen, joka varta vasten oli lähetetty Kronstadista.

Suomen uhanalainen tilanne kehotti hallitusta koettamaan suostua Neuvostoliiton vaatimuksiin. Niinpä taivuimme luovuttamaan valtin ja yksitysten laitokset, jotka sodan aikana – ja monessa tapauksessa paljon ennen sitä – oli siirretty pois Karjalasta ja Hankoniemeltä. Erityisen tukalaa oli, että siinä yhteydessä rajan taaksen hupeni 75 veturia ja 2000 rautatievaunua. Myönnyimme niinikään Ahvenanmaan demilitarisointiin, jonka oli oltava loppuun suoritettuna ennen helmikuun puoliväliä 1941, ja oikeutimme Neuvostoliiton perustamaan Maarianhaminaan konsulaatin – joka pian oli 38 miehen vahvuinen. Lupasimm neuvotella nikkelikaivostoimintaluvista, kysymyksestä, jossa Englanti valitettavasti ei kyennyt meitä tukemaan. Kun Neuvostoliitto heinäkuussa 1940 vaati oikeutta saada panna venäläisiä junia liikennöimään rajalta Hankoon, suostuimme siihenkin sitkeiden neuvottelujen jälkeen, joissa sentään saimme ajetuksi muutamia helpotuksia.

Erinomaisen ahdistavissa oloissa oloissa siis jouduttiin aloittamaan jälleenrakennustyöt ja siirtämään lähes puolimiljoonainen väestö luovutetuilta alueilta uusille asuinsijoilleen. Uusi puolustussuunnitelma oli laadittava mitä suurimmassa kiiressä ja siitä johtuvia toimenpiteitä toteutettava, rajansiirto aiheutti sitä paitsi lukuisien kasarmien, teiden ja viestityslaitteiden rakentamista. Aluejärjestelmän piirijako oli suurelta osin uusittava.

Pitkääke rajavyöhykkeelle oli pakko rakentaa linnoituslaitteita, jotta eden jotenkuten olisi saatu korvatuksi elävän voiman puutetta. Silloisissa oloissa oli tärkeämpää kuin koskaan ennen näyttää, että Suomen puolustustahto oli murtumaton ja että uusi hyökkäys saisi taas vastaansa kansan yhtyneet voimat. Sodan kovan läksyn jälkeen eduskuntakin nyt tajusi, että sotilasmäärärahoja ei enää sopinut mitata ”apteekkivaaàlla”, ja puolustuslaitoksen kuntoonpanoon tarpeelliset summat myönnettiin napisematta. Miltä kaikelta maamme olisikkaan voinut säästyä, jos tämä vasta nyt saavutettu ymmärrys olisi ajoissa levinnyt eduskunnan jäsenten keskuuteen!

Heinä- ja elokuun vaihde 1940 oli taas kriittista aikaa. Heinäkuussa oli voitu todeta Neuvostoliitossa suoritetun laajoja sotilaallisia valmisteluja. 16. heinäkuuta oli Romanian vuoro saada mahtavalta naapuriltaan uhkavaatimus, ja kaksi päivää myöhemmin miehitettiin Bessarabia ja pohjoisosa Bukovinaa. Elokuun alussa liitettiin Itämeren valtion lopullisesti Neuvostoliittoon. Näinä tapahtumista rikkaina viikkoina oli nikkelitoimilupa neuvottelujen alaisena Moskovassa, jossa Suomen neuvottelijat saivat kestää kovaa painostusta. Samanaikaisesti lavastettiin Helsingissä tuttujen mallien mukaan kommunistimielenosoituksia, joiden tarkoituksena oli provosoida kriisi. Kun joukko metelöitsijöitä oli katukahakoissa pidätetty, eistti Neuvostoliiton lähettiläs vastalauseen pääministeri Rydille. Samalla hän tähdensi olevan välttämätöntä, että ministeri Tanner eroaa hallituksesta. Tähänkin painostukseen hallitus katsoi parhaaksi taipua.

Kuten ennen talvisodankin alkua oli tapahtunut, lentokoneiden suorittamat rajanloukkaukset lisääntyivät huolestuttavasti. Ilmavaara, etenkin laskuvarjojoukkojen taholta uhkaava, aiheutti sen, että pääkaupungin varuskunta katsottiin tarpeelliseksi heti vahventaa.

Saksan ja Suomen kosketukset alkoivat siitä, että minä 17. elokuutta 1940 sain Suomen Berliinin lähettiläältä sähkeen, jossa minua pyydettiin seuraavana aamuna henkilökohtaiseti Malmin lentokentällä vastaanottamaan tärkeä, errän nimeltä mainitun matkustajan mukaan pantu kirje. Tämä sopi minulle hyvin, koska tarkoitukseni oli juuri 18. päivän aamuna lentää Jyväskylään ollakseni läsnä Sotainvaliidien ensimmäisessä vuosikokouksessa.

Lähdeaineisto G. Mannerheim Muistelmat toinen osa 

Suomi neuvottelee Saksan kanssa

Suomen sotilasjohdon suunnitellessä sotamateriaalien ostotoimiaan Saksasta siellä puolestaan toimivat Ribbentrop, Göring ja viimeksimainitun luottomies toimivat evl. J. Veltjens aktiivisesti. Suomen Berliinin lähettilä sai mm. Ribbentropilta tiedon, että Saksa vapauttaisi kaikki talvisodan aikana takavarikoimansa, suomalaisten lännestä ostamat aselähetykset, jotka saksalaiset olivat löytäneet varastoituina mm. Norjan satamissa. Muun materiaalin tooimittamisesta Saksa oli valmis lähettämään oman neuvottelijansa Suomeen. Suomen johdon pyrkimys pitää puolustusvoimiensa varustamiseen tähtäävät aseostonsa mahdollisimman salaisina, ettei Neuvostoliitto turhaan provosoituisi, eivät täysin onnistuneet.

Heinäkuun 16. päivänä marsalkan Ruotsissa toimiva asiamies saapuu ja ilmoittaa, että hänellä on mukanaa vieraita Saksasta ja että nämä ovat jo Helsingissä ja haluavat tavata marsalkka Mannerheimin, pääministeri Rytin ja kenraali Heinnrichsin.

Kutsumatta saapuneet vieraat olivat Saksan ulkoministeri von Ribbentrop ja evl. Joseph Vetjens. Presidentti Kallio ei ota vieraita vastaan, sen sijaan Mannerheim ja Ryti keskustellevat Ribbentropin kanssa Kallion suostumuksella.

Ribbentrop ilmoittaa käyntinsä tarkoitukseksi kaksi asiaa:

• Ensiksi informoida Mannerheimiä ja Rytiä Saksan suunnitelmista
• Toiseksi saataa evl. Vetjens yhteyteen kenraali Heinrichsin kassa keskustelua varten asetoimituksista Suomen armeijalle.

Rytin ilmoitettua, etteivät asehankintoja koskevat laskelmat ole vielä valmiina ja niihin Suomi palaa myöhemmin, ehdottaa Ribbentrop, että Veltjens ja marsalkan asiamies siirtyisivät toiseen huoneeseen hänen keskustellessaan Mannerehimin ja Rytin kanssa. Näin tapahtui.

Selvityksensä aluksi Ribbentrop ojentaa Rytille saksalaisten 9. helmikuuta 1940 kaappaamat, Stalinin ja Churchillin salaiseen 15.10.1939 solmittuun sotatoimisopimukseen liittyvät, Skandinaviaa koskevat asiapaperit. Pääministeri Ryti hämmästyy asiakirjoihin tutustuttuaan ja pyytää niistä kopioita itselleen. Ribbebtrop ilmoittaa tällöin, että marsalkka Mannerheimille on toimitettu kopiot asiakirjoista jo 7.2.1940 ja pyydetty Suomea lähettämään edustajansa Saksaan tutustumaan koko asiankirjaan. Koska ketään ei lähtetty Saksaan, on johtaja Hitler katsonut tarpeelliseksi saattaa nämä asiat Suomen johdon tietoon nyt mahdollisimman pian. Rytin ja Mannerheimin välille syntyy nyt kireäsävyinen sananvaihto, jonka yhteydessä Mannerheim huomauttaa aikanaan saaneensa ”pyytämätöntä” postia Saksasta ja vastaavansa siitä. Suomen asemaa ne eivät ainakaan ole tehneet vaikeammaksi ja hän on valmis myöhemmin tekemään sekä presidentille että pääministerille selkoa asioista.

Yli kaksi tuntia kestäneen keskustelun päätteeksi pääministeri Ryti toteaa ulkoministeri Ribbentropille:

• Suomi ei ainakaan toistaiseksi voi ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin Neuvostoliittoa vastaan, ei yksinään eiksä salaistenkaan mukana.
• Jos Neuvostoliitto aikoo ryhtyä miehittämään maatamme, niin Suomi ottaa tarjotun avun vastaan mistä tahansa puolustautuakseen, kuitenkin ilman mitään sitoutumuksia ja vastapalveluksia
• Suomalaiset ovat kiitollisia Saksalle sen asehankintoihin ottaman kannan vuoksi. Marsalkan johtaman yleisesikunan laskettua tarpeemme tulemme ottamaan asiassa yhteyden.
• Keskustelussa käsitellyt asiat saatetaan presidentti Kallion tietoon ja annetaan hänen ratkaistavakseen lopullisesti.

Keskustelu on päättynyt. Seuraavana päivänä (17.7.1940) iltapäivällä ovat marsalkka Mannerheim ja pääministeri Ryti presidentti Kallion luona. Marsalkka lukee Kalliolle Saksasta talvisodan aikana saamansa postin ja myös tiedustelukirjeensä Hitlerille 2.3.1940.

Presidentti Kallio on tavattoman järkyttynyt kuulemastaan. Syvästi kristittynä, totuutta ja rehellisyyttä kunnioittavana hänen on äärettömän vaikea ymmärtää englantilaisten ja ranskalaisten pyrkimystä saattaa koko syytän Pohjola taistelutantereeksi vain voidakseen kukistaa Saksa ja samalla syöstä koko Eurooppa sodan kurimukseen.

Kysymyshan ei lopulta ollut lainkaan Leningradin ja Muurmanskn turvallisuudesta, kuten Molotov perusteli Neuvostoliiton vaatimuksia syksyllä 1939, vaan Suomen oli käytävä verinen talvisota salaisen Stalin/Churchill-sopimuksen ensimmäisenä syyttömänä uhrina estääksen koko maansa ja pohjoisen osan Ruotsia joutumasta puna-armeijan miehittämäksi. Ainoastaan marsalkka Mannerhein tuli yllättäen tietoiseksi 10.2.1940 ( evl. Veltjens) tästä suuren mittakaavan petoksesta, johon liittyi Englannin ja Ranskan johdon Suomelle lupaama sotilaallinen apu.

Lähdeaineisto Erkki Hautamäki Suomi myrskyn silmässä ISBN 952-91-8985-0

Saksa kiinnostuu Suomesta – kauttakulkusopimus

Kesällä 1940 Hitler pani alulle suunnittelutyön, joka tähtäsi hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan vuoden 1941 kevätkesällä. Suomi muuttui nyt Saksan kannalta strategisesti merkittäväksi alueeksi. Siitä tuli osa kaavaillun itärintaman vasenta sivustaa. Petsamon alueella oli suurstrategista merkitystä nikkelikaivostensa takia. Hitlerin käsitys oli se, että suomalaiset tulisivat osallistumaan hänen idänsotaretkeensä, koska Suomen olemassaolo riippui Saksan menestyksestä. Hänen käsitystään vahvistivat suomalaisten pyrkimykset saada tukea Saksasta.

Hitler lähetti heinäkuun lopulla 1940 ulkoministeri Joachim von Ribbentropin yksityiskanslian virkamiehen, tohtori Ludvig Weisssauerin Suomeen kartoittamaan salaa mielialoja. Weismuller sai Mannerheimiltä ja Rytiltä pessimistisen, mjtta päättäväisen kannanoton Suomen mahdollisuuksista: Yllätetty armeija voisi sortua viikossa tai parissa. Kolme kuukautta, hieman talvisotaa lyhyempi aika, olis puolustautumiskyvyn yläraja, mikäli jouduttaisiin taistelemaan yksin. Painostamalla Suomen päättäväisyyttä Suomen johtomiehet pyrkivät torjumaan ajatuksen, että Suomelle annettu tuki menisi hukkaan.

Weissaerin raportti ja ”elokuun kriisin” yhteydessä Suomessa tulleet tiedot saivat Hitlerin tekemään noin 10.8.1940 päätöksen Suomen tukemisesta. Hän päätti sallia valtakunnanmarsalkka Göringin pyynnöstä aseiden myynnin salatietä Suomeen. Suomessa asekauppa-asioissa liikkunut everstiluutnantti Joseph Veltjens sai tehtäväkseen sopia asevinnistä ja pyytää samalla suomalaisilta luvan Suomen alueen käyttämiseen saksalaisten sotilaiden kauttakulkuun Pohjois-Norjaan.

Veltjens tapasi Mannerheimin, Rytin ja eräitä muita henkilöitä. Veltjens kertoi Hitlerin antaneen ohjeen, jonka mukaan Suomea oli tuettava, sillä ”ei voida sallia, että näin urhea ja vapautta rakastava kansa kärsisi häviön”. Tukeminen voisi nykyoloissa kuitenkin tapahtua vain diplomaattisesti. Puolustusministeri Waldenin mukaan Veltjensin ilmoitus oli kuin ”valonsäde pimeyteen”. Veltjens sai suomalaisilta periaatteessa myönteisen vastauksen kumpaankin ehdotukseensa.

Norjan matkalla olleiden saksalaissotilaiden kauttakuljetuksen valmistelut tehtiin suuren salaisuuden vallitessa. Enismmäinen saksalaisia kuljettanut alus saapui Vaasaan 21.9.1940 usempien paikallisten viranomaisten yllätykseksi. Vasta seuraavana päivänä solmittiin Suomen ja Saksan välille virallinen, hyvin lyhytsanainen kauttakulkusopimus ja asia otettiin käsiteltäväksi Suomen hallituksen istunnossa.

Saksalaissotilaiden läsnä Pohjanmaan rannikolla ja Lapissa lisäsivät useimpien suomalaisten mielestä turvallisuutta. Saksan ja Suomen varsin viileiski päässeitä suhteita oli alettu parantaa samaan aikaan järjestämällä Helsingissä progandavaikutukseltaan tehokas yleisurheilun kolmimaaottelu Ruotsi- Saksa- Suomi.

Kauttakulku lisäsi Neuvostoliiton epäluuloja ja tyytymättömyyttä. Väistämistaktiikasta huolimatta Suomen oli annettava neuvotteluissa periksi. Neuvostoliiton kanssa solmittiin sopimus Hangon- kauttakulusta 6.9.1940 – siis ennen saksalaisliikenteen julkituloa. Neuvostoliitto ja Suomi solmisivat 11.10.1940 uuden Ahvenanmaata koskevan demilitarisointisopimuksen. Alueen loputkin miinoitukset ja linnoitukset oli purettava loka-joulukuussa 1940. Saariryhmä jäi pysyvästi neuvostotarkkailijoiden valvontaan. Petsamon nikkelikysymyksessä englantilaiset ja saksalaiset vetäytyivät syrjään, mutta tältä osin viivytystaktiikkaa päätettiin kuitenkin jatkaa.

Tohtori Ludwig Weissaur tapasi Rytin 20.7.22.7. Weissauer totesi jälkeenpäin, että hän tuskin korkaan oli tavannut valtiomiestä, joka käsitti kaiken niin selvästi ja nopeasti ja pystyi suoralta kädeltä antamaan täsmällisiä vastauksia.

Lähdeaineisto Ohto Manninen – Kauko Rumpunen Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944 ISBN 951-37-4520-1

Stalin liittaa Baltian maat Neuvostoliittoon

Stalinille tilanne Ranskan luhistumisen jälkeen oli hyvin vaikea. Puna-armeijan varustaminen ylivoimaiseksi ja iskukykyiseksi oli vielä kesken. Siksi suhteissa Saksaan vaadittiin edelleen pidättäymistä M/R-sopimuksessa ja nerokasta varovaisuutta olla paljastamatta lopullisia päämääriä.

Voimakas pelko Saksan armeijan operointikykyä ja joukkojen keskittämisen nopeutta kohtaan saivat Stalinin kenraalit pidättäytymään hyökkäystoimista saksalaisten selkään Hitlerin lännen sotaretken aikana, vaikka Saksan itäraja oli tuolloin käytännöllisesti katsoen avoin.

Omaa ”intressipiiri”-käsitettään tulkiten ryhtyy Stalin kuitenkin varmistamaan lopullisia tavoitteitaan sekä Baltiassa että Romanian suunnalla. Solmimistaan sopimuksista piittaamatta ja syyttäen tuttuun tapaan Baltian valtioita provokaatioista vyöryttää Stalin nyt puna-armeijan miehitysjoukot 15.6.1940 Liettuaan ja 17.6. sekä Eestiin että Latviaan. Armoa ei annettu eikä tunnettu! Kukaan lännessä ei kysele Stalinin ”bolsevikin kunniasanan” perään, jonka hän oli antanut syksyllä 1939 luvatessaan säilyttää Baltian maiden suvereniteetin. Tämähän on ollut Hitlerin vaatimus, johon Stalinin oli tuolloin ollut suostuttava. Suomen tilanne sen sijaan oli jo marraskuun lopussa 1939 ollut kokonaan toinen. Maa olisi vallattu ”seisovilta jaloiltaan” ja Kuusisen ”kansandemokraattinen” hallituskin oli valmiina julistuksineen heti sodan alkupäivistä alkaen.

Nyt Saksan ollessa joukkoineen kiinni lännessä, oli kuitenkin tullut Baltian maiden lopullisen alistamisen hetki. Puhdistukset ja joukkokarkoitukset Siperiaan alkavat välittömästi. Itsenäisten Baltian maiden johtava älymystö, poliitikot ja armeijoiden johto tuhotaan karikoituspaikoissa ja vankiloissa. Näitä raakuudessaan vertaansa vailla olevia etnisiä puhdistuksia ja joukkomurhia johtamaan Moskova lähetti omat luottomiehensä. Eestin puhdistukset ja maan itsenäisyyden lopullisen tuhoamisen hoiti kenraalieversti A. Zdanov. Muut olivat Dekanosov (Liettua) ja Vyshinski (Latvia). A.Zdanov lähetettiin myöskin aikanaan vahvalla kokemuksellaan ”hoitamaan” Suomen asia uudelleen lokakuussa 1944.

Kun Bukovinan ja Bessarabian kysymykset oli hoidettu Romanian suunnalla, saattoi Stalin jäädä Kremilissä syksyllä 1940 rakentaamaan puna-armeijaansa iskukuntoon, laadituttamaan suunnitelmia offensiiveista Saksaa vastaan ja odottamaan tilanteen kehittymistä suotuisaksi. Sitä ennen kaikki Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon ns. ”vapailla vaaleilla”, joissa sallitiin vain kommunististen ehdokkaiden äänestäminen. Stalin kävi Kominternin ja NKVD:n avulla taitavasti myös poliittisia ja varsin menekstyksellistä sotaa. Tässä vaiheessa ei vaikuttimena kuitenkaan enää ollut Molotov/Ribbentrop-sopimus, vaan salainen Churchill/Stalin-sopimus.

Myös Suomi oli tarkoitus miehittää vielä syksyn 1940 aikana ”ennen pakkaskautta...”

Lännen sotaretken päättyessä Ranskan antautumiseen 22. kesäkuuta 1940 on Saksa sotapoliittisesti eräänlaisessa tienhaarassa. Englanti varautuu saksalaisten maihinnousuun saarelleen. Tultuaan tietoiseksi Stalinin petoksesta ja kolmikantavaltaliittoutuman sotasuunnitelmista Saksan tuhoamiseksi oli Hitler päättänyt myöskin Saksan osalta ”pelata samoilla korteilla” kuin vastapuolikin.

Hitlerin salainen kirje Mannerheimille 29.6.1940 sisältää muun muassa seuraavan tekstin: ” Saksalla ei ole mitään sitä vastaan, että silläkin suunnalla syntyy sotatoimia. Mutta Teille, Herra Marsalkka Mannerheim haluan ilmoittaa harkitsevamme vakavasti sitä, ettei Saksa silläkään suunnalla jää odottamaan kuoliniskua, vaan antaa sen itse sopivaksi katsomallaan hetkellä. Tässä tarkoituksessa Saksan sotavoimien on pakko jo luvallanne tai ilman sitä käyttää Suomen aluetta ylittäessään maanna hyökätessään Muurmanski-Sorokka-Moskovan ja Sorokka-Petrozavodsk-Leningradin rautatielle. Samalla Saksan laivaston on varmistettava Suomenlahti ja Itämeri, mitä ennen se ottaa haltuunsa nyt Neuovostoliiton miehittäminä olevat Baltian maat.

Saksan hallitus varaa Teille, Herra Marsalkka Mannerheim, ja Suomen hallitukselle tilaisuuden tutkia tätä uutta tilannetta maanne osalta. Saksan sotavoimien johto olisi kiitollinen Suomen hallitukselle ja maanne puolustusvoimien johdoolle, jos tarkoituksiamme varten voisitte osoittaa soveliaa liikenneväylät Neuvostoliiton alueelle. Näitä tulisivat käyttämään nyt Norjassa olevat ja sinne vielä siirrettävät Saksan sotavoimat.

Tässä yhteydessä haluan ilmoittaa Teille, että sotavarusteluasioissanne, jos niitä haluatte puolustusvoimienne tarpeiden tyydyttämiseksi lisät sotamateriaalin ostoilla Saksasta, pyydän asiamiestänne kääntymään Marsalkka Göringin tai hänen valtuuttamansa henkilön puoleen.”

Berliinissä kesäkuun 29 päivänä 1940

Adolf Hitler Joachim von Ribbentrop

Saksan valtakunnan Johtaja Ulkoministeri

Lähdeaineisto Erkki Hautamäki Suomi myrskyn silmässä ISBN 952-91-8995-0

Katkera rauha

Presidentti Risto Ryti

Kevään ja kesän 1940 poliittinen kehitys osoitti, että Neuvostoliitolla oli todella täyttymättömiä toiveita Suomen suunnalla. Sen tavoitteena oli – kuten marraskuun neuvotteluissa 1940 Molotovin ja Hitlerin välillä selvästi ilmeni – Suomen itsenäisyyden tuhoaminen ja maan liittäminen ”neuvostokansojen velejsperheeseen”, kuten sanonta kuului Baltian maidn pakkoliitoksen yhteydessä elokuussa 1940. Suomalaiset joutuivat elämään Moskovan rauhasta aina talveen 1941 kuin veitsi kurkulla.

Talvisodan lopputulos oli pettymys myös Neuvostoliitolle, varsinkin kun tulos rinnastetaan Baltian maissa ilman sotaa ja verettömästi saavutetuihin loistaviin strategisiin etuihin. Baltiassa Neuvostoliitto oli miekan iskutta ja laukaustakaan ampumatta edennyt Itämeren rannikolle. Neuvostoliiton sotilaallinen suojavyöhyke Suomen suunnalla oli kyllä syventynyt, mutta verrattaessa saavutettuja etuja sen omiin uhrauksiin sodassa ja suurvallan muun maailman silmissä kokemaan arvovaltatappioon olivat tulokset vähintäänkin laihoja.

Ulkoasiain kansankomissaarin Molotovin käyttäytyminen maaliskuun 1940 rauhanneuvotteluissa osoitti, että Suomen-kysymys oli hänelle henkilökohtainen arvovaltatappio jolle oli saatava hyvitys.

Talvisota oli muuttanut Suomen ulkopolitiikan ja puolustuspolitiikan peruslähtökohtia. Kahden edellisen vuosikymmenen ajan maan johto oli etsinyt ulkopuolista apua Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta. Tämä politiikka ei ollut täysin onnistunut, isllä Suomi ei ollut kyennyt sopimuksilla sitomaan Ruotsia tai muita Pohjoismaita alueensa puolustukseen. Ruotsin virallinen kanta oli suomalaisille katkera pettymys.

Sotilaallisesta yhteistoiminnasta Viron kanssa ei tullut mitään Konstantin Pätsin hallituksen taivuttua hetkessä Neuvostoliiton vaatimuksiin. Tämä oli koko Baltian kannalta myös kohtalokasta, sillä Viron taipuminen teki samalla hetkellä tyhjäksi Latvian mahdollisen sotilaallisen puolustuksen.

Moskovassa solmittiin iltamyöhällä 12.3 1940 rauhansopimis periaatteessa ”ikuisiksi ajoiksi”, mutta varsin pian, oikeastaan jo ennen allekirjoitusta, alkoi esiintyä käsityksiä siitä, että niin ankara rauha voi olla vain ”välirauha”.

Suomen puolustuspolitiikka kevään ja alkukesän kuukausina 1940 oli ilmaus kansallisen olemassaolon äärimmäisestä hätätilanteesta. Puolutusvalmiutta ei päästetty hetkeksikään herpaantumaan. Nostoväkeä ja uusia ikäluokkia otettiin koulutettavaksi. Kansantalouden voimavarat suunnattiin maanpuolutustukseen ylläpitämällä poikkeuksellisen suurta armeijaa. Tähän liittyi voimakas materiaalinen varautuminen ja laajamittaiset linnoitustyöt.

Rauhansopimuksen yhtenä raskaimpana ehtona oli koko Hankoniemen vuokraaminen Neuvostoliitolle kolmeksikymmeneksi vuodeksi merisotilaalliseksi tukikohdaksi. Alueen evakuoinitiin annettiin aikaa vain kymmenen päivää. Evakuointitoimiston ensimmäinen tehtävä oli hankkia Hankoon nopeasti kulljetuskalustoa, joolla evakuoitava omaisuus saataisiin kuljetetuksi pois.

Yleistä arvonatoa nauttinut Risto Ryti suorastaan pakotettiin talvisodan sytyttyä ottamaan vastaan pääministeri tehtävät. Hän joutui päättämän länsimaiden avun torjumisesta ja allekirjoittamaan Moskovan rauhansopimuksen. Kallion sairastuttua elokuussa 1940 Ryti joutui vastaamaan valtakunnan politiikasta, ja kun Kallio erosi sairautensa vuoksi 19.joulukuuta 1940 Ryti valittiin lähes yksimielisesti presidentiksi Kallion kauden jäljellä olevaksi ajaksi.

Presidentti Ryti joutui hyväksymään päätökset, joilla Suomi kytkettiin Saksan myötäsotijaksi. Vuoden 1940 kuluessa selvisi, että Suomi ei halunnut yksin kohdata Neuvostoliiton uhkaa, ainoa mahdollinen tuki oli Saksa.Sen suhtautuminen Suomeen oli kuitenkin viileää talvisodan rauhan jälkeekin. Saksa oli laajentamassa sotaa lännessä, ja Neuvostoliitton liittolaisuus oli sille tärkeä. Suomi aloitti kauppaneuvottelut Saksan kanssa kesäkuussa 1940. Neuvottelut etenivät suotuisasti. Saksan asenteen kannalta oli ratkaisevaa Hitlerin 31.7.1940 ylimmälle sodanjohdolleen antama salainen käsky ryhtyä valmistelemaan hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan. Tämä suurvallan päätös – Suomen kannalta tietysti sattuma – ratkaisi Suomen kohtalon toisessa maailmansodan loppuajaksi.

Saksa alkoi myydä Suomeen aseita syksyllä 1940, ja Suomi salli Saksan kuljettaa sotilaita alueensa kautta Norjan ja Saksan välillä, samanlaisen kauttakulkusopimuksen oli Ruotsi tehnyt aikaisemmin. Kauttakulkusopimksen teki Suomen puolelta lähinnä luja ja määrätietoinen pääministeri Ryti, sillä presidentti Kallio oli sairalloisuutensa vuoksi syrjässä, mutta päätöksen takana oli yksimielisesti koko hallituksen sisärengas, ja erityisesti marsalkka Mannerheim.

Rauhan tultua voitiin yhteiskunnassa ryhtyä purkamaan monia sodan vaatimia poikkeusjärjestelyjä ja palaamaan normaaliin päiväjärjestykseen. Kymmenettuhannet itärajan sotatoimialueen evakot, sotapakolaiset, saattoivat palata kotiseuduilleen. Tuhansilla oli edessään jälleenrakennus tuhotuissa kylissä. Hyvänä apuna siinä olivat Ruotsin lahjoittamt elementtitalot. Pysyväksi evakko tuli 420 000 ihmiselle. Venäjälle luovutettujen alueiden asukkaille, joist suurin osa oli karjalaisia ja jotka siirtoväkenä joutuivat etsimään sijansa vanhan Suomen alueelta. Heidän huoltoaan varten valtio perusti Siirtoväen Huollon Keskuksen, jonka johtajaksi tuli Urho Kekkonen. Suuri osa saattoi hakeutua kaupunkeihin ja keskuksiin palkkatöihin, mutta noin 230 000 oli maatalousväkeä, jonka maanhankintaan ja sijoittamiseen tarvittiin yhteiskunnan apua.

Keskeinen rauhan toimi oli tietenkin armeijan kotiuttaminen. Pelko hyökkäyksen uusiutumisesta sai sen toteutumaan varsin hitaasti, pääosin huhti-toukokuussa 1940. Kun armeijan vahvuus sodan päättyessä oli 364 500 sotilasta, oli se kesällä 1940 vielä 195 000 miesta ja tammikuussa 1941 yhä 110 000 miestä.

Myös poliittisesti Suomea hallittiin välirauhan aikana keskitetysti ja johdon suurila valtuuksilla, varsinkin vuonna 1941, kun uusi sota nousi näköpiiriin.

Kun Molotov vierailullaan Berliinissä 12.-13.11.1940 vaati oikeutta tehdä maansa välit selväksi Suomen kanssa Baltian tapaan, Hitler ei tähän enää suostunut. Tämä saatettiin heti Suomen tietoon. Hitler allekirjoitti 18.12.1940 salaisen Barbadossa-suunnitelman Neuvostoliiton lyömiseksi nopealla hyökkäyksellä. Siinä oli jo Suomellekin varattu aktiivinen osanotto sotaretkeen: Pohjois-Suomen käyttö hyökkäykseen Muurmannin radale ja neuvostojoukkojen sitominen Suomen hyökkäyksellä Laatokan pohjoispuolitse. Etenkin korkea sotilasjohto, Mannerheimin ohella erityisesti jääkärikenraalit Paavo Talvela, Erik Heinrichs ja Hugo Österman , vaikuttivat aktiivisesti Suomen ja Saksan sotilaalliseen lähetymiseen ja Suomen panoksen liittämiseen Saksan suunnitelmiin. Suomi oli vamis siihen omine tavoitteineen ennen muuta Karjalan palauttamiseksi. Suomen sitoutumista Saksaan vahvisti kevättalvella 1941 Suomen johdolle vastenmielisen SS-pataljoonan värväys Suomesta.

Lähdeaineisto Jari Leskinen, Antti Juutilainen Talvisodan historia ISBN 951-0-23536-9, Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X, Jouko Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397-9

Suomen miehitys Stalinin suunnitelmissa

Stalin oli seurannut tarkoin tilanteiden kehitystä. Rauha Suomen kanssa on vain välivaihe, jonka Hitlerin suorasukainen uhkavaatimus on aiheuttanut. Berliinin ja Kremlin suhteet ovat kuitenkin selvästi viilentyneet Suomen tilanteen johdosta. Neuvostojohdolla on edelleen tarpeeksi joukkoja keskitettyinä sekä Suomen ja Baltian että Kiovan suunnille, ja ne voivat tarpeen tullen liittyä sovittuun yhteishyökkäykseen.

Suhteiden selvittämiseksi Berliinissä käydään saksalais-neuvostoliittolaisia neuvotteluja heti huhtikuun alkupäivinä ennen Saksan invaasiota Norjaan ja Tanskaan. Näissä neuvotteluissa Hitler saattaa neuvostojohdon puolustuskannalle asettamalla sen vastattavaksi kiusalliset kysymykset puna-armeijan vahvojen joukkojen sijoittelusta niin Suomen, Puolan (Baltian) kuin Tsekkoslovakian-Romanian (Kiova) suunnille. Molemmat osapuolet korostavat lopuksi, että M/R-sopimus on edelleen voimassa maiden välillä. Tätä voidaan sanoa nyt puolestaan Hitlerin taitavaksi hämäykseksi hänen huomatessaan, ettei neuvostoliittolaisilla ollut tietoa 9. helmikuuta 1940 tapahtuneesta lentokonekaappauksesta.

Moskova aloittaa nyt eräänlaisen ”liennyskampajan” suhteissaan Saksaan jääden samalla odottamaan liittolaistensa Englannin ja Ranskan toimenpiteitä sekä ennen kaikkea tilanteen ratkeamista Norjassa. Moottorisoitujen joukkojen vahvistuksia siirretään Suomessa tapahtuvia operaatioita varten mm. Uhtuan-Kiantajärven ja Kiestinki-Kuusamon suunnille Kuusamon kupeeseen.

Suomen rintama on edelleen pidettävä valmiina hyökkäystä varten. Muun muassa tätä silmälläpitäen on Molotov 29. maaliskuuta 1940 torjunut jyrkästi Suomen ja Ruotsin kaavaillut yhteisestä puolustusliitosta. Tapahtumat saavat kuitenkin varsin pian taas uuden käänteen saksalaisten toteuttaessa sotilaallista ehkäisytoimiaan kolmivaltayhmittymän hyökkäyssuunnitelmia vastaan.

Saksalaisten invaasio Norjaan ja Tanskaan 9.-10. huhtikuuta ennen länsivaltojen siirtoarmeijan maihinnousua ja sitä seuranneet taistelut osoittivat aluksi, että länsivaltojen alkuperäisestä hyökkäysaikataulusta Saksaan ( 15.6.1940) voitaisiin ehkä sittenkin pitää kiinni. Saksalaisten sitkeä vastarinta ennen kaikkea pohjoisessa Norjassa ja lopulta massiivinen hyökkäys lännessaroumuttivat kuitenkin nämä Churchillin ja Stalinin toiveet.

Taistelujen vielä riehuessa Norjassa ryhtyivät Stalin ja Molotov jälleen poliittiseen operaatioon, joka perustuu yhä voimassaolevaan Molotov/Ribbentrop-sopimuksen hyväksikäyttöön. Jo 12. huhtikuuta 1940 esittää Neuvostoliiton Berliinin lähettiläs (Skartshev) M7R-sopimukseen vedoten Saksalle Kremlin pyynnön saada miehittää Suomi!

Hitlerin vastaus on kohteliaan kielteinen. Vain parin päivän kuluttua, 14. huhtikuuta 1940, ottaa Molotov henkilökohtaisesti yhteyden Moskovasta ja esittää saman vaatimuksen Suomen miehittämisestä. Hitlerin vastaus on jälleen selkeän kielteinen. Saksalaisille on ilmennyt etuja valvottavaksi Suomen alueella, joten rauhan säilyminen on tärkeää koko Skandinaviassa. Sitä paitsi länsivaltojen taisteli siirtoarmeijaa vastaan oli yhä käynnissä ja ratkaisematta.

Vielä 28. huhtikuuta 1940 palaa Neuvostoliiton Berliinin lähettiläs Stalinin käskystä asiaan perustelleen Suomen miehittämisen tärkeyttä nyt myös sotilaspoliittisen tasapainon muuttumisella Skandinaviassa. Hitler, joka oli tietoinen Stalinin petoksesta (15.10.1939) ei luonnollisestikaan suostu Kremlin esitykseen. Hän toteaan Neuvostoliiton tehneen rauhan suomalaisten kanssa ja saaneen kaiken sen, mitä oli ennen hyökäystä vaatinut, jopa enemmänkin. Saksa ei halua laajentaa sotatoimia pohjoisessa, koska suomalaiset kuitenkin ryhtyisivät vastustamaan Neuvostoliiton miehitystä aseellisesti ja Saksan tarvitsemat raaka-aineet jäisivät sotatilan vallitessa saamatta.

Näin Hitler on huhtikuun 1940 kuluessa estänyt jo kolme eri kertaa Neuvostoliittoa miehittämästä Suomea. Saksan sodanjohto otti Skandinavian operaatiollaan paitsi sotilaallis-teknisen myös sotilasstrategisen riskin, sillä neuvostojoukkojen samanaikainen hyökkäys Suomeen yli olisi tuonut ne saksalaisten Norjassa olevien vähäisten joukkojen selkään. Tämä olisi saattanut muuttaa tilanteen kokonaan toiseksi englantilais-ranskalaisen siirtoarmeijan mahdollisuuksille. Jatkoseuraamuksena olisi tällöin kuitenkin ollut koko Skandinavian – Suomi mukaanlukien – joutuminen kaikkien suurvaltaosapuolien taistelukentäksi. Ruotsi olisi myös tällöin epäilemättä asettunut vastarintaan.

Unohtamatta Tanskan ja Norjan miehityksen merkitystä ja epäoikeudenmukaisuutta, voimme samalla asiaa kylmän realismin näkökulmasta tarkastellessamme todeta saksalaismiehityksen olleen kuitenkin koko Pohjolan kannalta paljon parempi vaihtoehto kuin alueen joutuminen sotatantereeksi, mikä länsivaltojen siirtoarmeija olisi saanut jalansijaan täällä. Tämä oli myös marsalkka Mannerheimin mielipide.

Toimettomaksi Stalin ei kuitenkaan jäänyt. Tulevia sotilaallisia lähtökohtia varmistaen puna-armeija suorittaa nyt lopullisen Baltian maiden miehityksen ja alistamisen. Painostus myös Suomea kohtaan jatkuu edelleen.

Solmimistaan sopimuksista piittaamatta ja syyttäen tuttuun tapaan Baltian maita provokaatioista vyöryttää Stalin nyt puna-armeijan miehitysjoukot 15.6.1940 Liettuaan ja 17.6. sekä Eestiin että Latviaan.

Lähdeaineisto: Erkki Hautamäki Suomi myrskyn silmässä ISBN 952-91-8985-0

Suomi sitoutuu Saksaan

Pääministeri J.W. Rangell, presidentti Risto Ryti ja marsalkka Mannerheim kuuluivat siihen pieneen sotakabinettiin, joka sitoi Suomen Saksan sodanpäämääriin.

Vuosi 1940 oli Suomen kannalta selvästi puolustuksellinen, ja Suomen suuntautuminen Saksaan oli pitkälti Neuvostoliiton synyttämän uhan sanelema ”tarttumista oljenkorteen”. Viimeistään vuodenvaihteessa 1940-1941 tilanne muuttui: lähentymistä Saksaan ei perustellut enää idän uhka vaan toive revanssista. Suomi alkoi valmistautua hyvityssotaan.

Hitler allekirjoitti 18. joulukuuta 1941 Barbarossa -suunnitelman nimella tunnetun Saksan hyökkäyssuunnitelman Neuvostoliittoa vastaan, ja suomalaiset saivat tietää asiasta tammikuussa 1941. Tuolloin Suomen johto anatoi sotilailleen luvan keskustella Saksan ylimmän sodanjohdon kanssa sotilaallisesta toimintavalmiudesta ja joukkojen ryhmityksistä.

Ratkaiseva askel Saksan suuntaan otettiin helmikuussa 1941. Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat juuri ajautuneet kriisiin Petsamon nikkelikiistan vuoksi, ja Suomessa harkittiin osittaisen liikekannallepanon toteuttamista. Mannerhein ja puolustusministeri Rudolf Walden painostivat tuolloin eroanomuksella Suomen poliittisen johdon liittymään Saksan puolelle. Sovittelevaa idäänpolitiikkaa kannattivat Moskovan-lähettiläs J.K. Paasikivi sai väistyä tehtävästään.

Suomen sitomisesta Saksan sodanpäämääriin vastasi pieni piiri, ns sotakabinetti, johon kuuluivat presidentti Ryti, Mannerheim, pääministeri Rangell, ulkoministeri Witting ja puolustusministeri Walden. Vaikka poliittista eliittiä pidettiin tilanteen tasalla, koko muu hallitus ja eduskunta syrjäytettiin lain hengen vastaisesti tärkeimmästä ulkopoliittisesta päätöksenteosta. Ne saivat yleensä tietää asioista vasta sitten, kun ne olivat muuttuneet tosiasioiksi ja pantu osin toimeen.

Sisäpiirin syntyminen johtuu siitä, että Suomen johtoon kuuluneet miehet halusivat sekä pitää asiat salassa että estää sosiaalidemokraattien vasemmistosiipeä ja muita mahdollisia oppositiovoimia asettumasta vastustaman valittua politiikkaa. Sisäpiirin miehet katsoivat, että kohtalo oli määrännyt heidät kantamaan vastuun Suomen tulevaisuudesta. Kun Saksan avulla näytti olevan mahdollista korjata talvisodassa koettu vääryys, he päättivät ottaa riskin.

Suomen ja Saksan suhteet tiivistyivät kevään 1941 aikana. Maaliskuussa maat allekirjoittivat kauppasopimuksen, ja Suomen hallitus suostui suomalaisten värväykseen SS-joukkoihin. Toukokuussa suomalainen upseerivaltuuskunta lähti Saksaan neuvottelemaan sotavoimien koordinoimisesta Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta. Saksalaiset olivat kutsussaan korostaneet Neuvostoliiton uhkaa saadakseen suomalaiset neuvottelupöytään, ja he olivat oikeammassa kuin itse arvasivatkaan. Stalin oli vain muutamaa päivää aikaisemmin torjunut suunnitelman Saksan sotavoimien tuhoamisesta hyökkäyksellä, koska hän ei luottanut armeijansa iskukykyyn eikä uskonut Hitlerin ryhtyvän vielä kahden rintaman sotaan.

Touko-kesäkuun vaihteessa Suomi ja Saksa neuvottelivat sotaan liittyvistä poliittisista ja sotilaallisista kysymyksistä. Suomalaiset esittivät Saksalle toivomuksiaan sodan varalta ja ilmoittivat, etteivät he aloita sotaa ennen Neuvostoliiton hyökkäystä. Samanaikaisesta maat sopivat saksalaisten joukkojen tulosta Lappiin ja yhteistoiminnasta eri aselajien osalta.

Vasta tässä vaiheessa sotakabinetti raotti salaisuuden verhoa hieman laajemmille piireille. Koko Suomen hallitus sai tietää saksalaisyhteistyöstä 9. kesäkuuta 1941, jolloin presidentti ryti esitti valtioneuvostolle suurpoliittisen tilannekatsauksen. Siinä hän kertoi suojajoukkojen liikekannallepanosta ja saksalaisten joukkojen tulosta Lappiin.

Hallitus e asettunut vastustaamaan sisäpiirin toimenpiteitä, vaikka talvisodan tapaista yksimielisyyttä ei saavutettu. Erityisesti vasemmiston ministerit Mauno Pekkala ja K.A. Fagerholm arvostelivat hallituksen toimia, samoin eräät eduskunnan ulkoasianvaliokunnan jäsenet, kun heille kerrottiin asiasta 13. kesäkuuta. He olivat vihoissaan pääasiassa siitä, että heidät oli syrjäytetty asioiden valmistelussa.

Kesäkuun alun päätösten jäkeen Suomi ja Saksa olivat käytännössä sotaliitossa, vaikka maat eivät olleet solmineet virallista sotilasopimusta. Suomessa oli ennen Saksan sotaretken alkua saksalaisia joukkoja, ja lisäksi suomalaisten ja saksalaisten joukko-osastojen välillä oli ristiinmeneviä komentosuhteita. Siinä mielessä ei ollut kysyymys sotaliitosta, että mailla olisi ollut yhteiset tavoitteet. Suomi korosti käyvänsä erillissotaa omin sodanpäämäärin.

Hakiessaan turvaa Neuvostoliittoa vastaan Suomi oli ajautunut Saksan liittolaiseksi. Suomalaisten toimintaa arvioitaessa on muistettava, että maaillmanhistoriallisissa asoissa suomalaisilla ei ole suunnanvetöjän roolia. Päätös hyökkäyksestä Neuvostoliittoon tehtiin Berliinissä, ja saksalaiset olisivat hyökänneet suomalaisista riippumatta. Sodan ulkopuolelle suomalaiset eivät olisi todennäköisesti kyenneet mitenkään jättäytymään. Hangossa olii neuvostoliittolaisia joukkoja ja Saksa ja Neuvostoliitto halusivat molemmat Petsamon nikkeliä.

Lähdeaineisto: Suomi kautta aikojen ISBN 951-8955-60-X

Pelon kesä

Moskovan rauhan jälkeen Suomella oli ratkaistavanaan suuria ongelmia: 430 000 Karjalan evakkoa oli asutettava ja saatava elämän alkuun, muut sodan aiheuttamat epäkohdat oli korjattava, talous oli nostettava jaloilleen ja uusi raja oli linnoitettava. Jälleenrakennusurakkaa varjosti epäily siitä, mitä aikeita Neuvostoliitolla oli Suomen suhteen.

Ahdinkoa lisäsi suursodassa keväällä 1940 tapahtunut käänne, jonka vuoksi Suomen ulkopoliittinen asema muuttui entistä tukalammaksi: Saksa valloitti Tanskan ja Norjan ja saavutti pian murskavoiton lännessä. Neuvostoliitto siirsi valtapiiriään länteen ja muutti Baltian maat neuvostotasavalloiksi.

Suomi joutui lähes täydelliseen eristykseen. Saksa oli yhä kylmäkiskoisempi, ja länsiliittoutuneiden varaan ei voinut rakentaa mitään. Ruotsi tarjoi vain myötätuntoa.

Saatuaan tavoitteensa täytetyksi Baltian suunnalla Neuvostoliitto lisäsi painetta Suomea kohtaan. Se esitti jatkuvasti uusia rauhansopimukseen perustumattomia vaatimuksia. Se vaati mm. luovutetuilta alueilta poiskuljetetun omaisuuden korvaamista, Väinö Tannerin erottamista hallituksesta, oikeutta Petsamon nikkeliin, Ahvenanmaan demilitarisoimista ja vapaata kauttakulkua rautateitse Hankoon.

Neuvostoliitto puuttui myös Suomen sisäpolitiikkaan tukemalla toukokuussa 1940 perustettua Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraa. Seura kasvatti jäsenmääräänsä ja hyökkäsi hallitusta sekä SDP:n ja SAK:n johtoa vastaan. Sen järjestämät mielenosoitukset synnyttivät levottomuutta, mistä Suomen hallitus sai aiheen pelätä, että Neuvostoliitto pyrki seuran avulla soluttautumaan maahan.

Suomen ahdinkoa kuvasti matkustajakone Kalevan alasampuminen 14. kesäkuuta 1940. Tallinnasta noussut Kaleva oli matkalla Helsinkiin, kun kaksi neuvostoliittolaista pommittajaa ampui sen alas. Kymmenen uhria vaatinut hyökkäys liittyi ilmeisesti jo Viron miehittämisen valmisteluihin tai sitten sen tarkoituksena oli estää kuriirien ja kuuriripostin perillemeno. Suomi ei uskaltanut esittää tapauksen vuoksi vastalausetta, korvausvaatimuksesta puhumattakaan.

Moskovan painostustoimet ja laajentunut neuvostovakoilu lisäsivät Suomessa pelkoa siitä, että maata odotti Baltian maiden tapaan itsenäisyyden menetys. Eivät suomalaiset väärässä olleetkaan. Neuvostoliitto aikoi vuoden 1940 lopulla pyyhkäistä Suomen kartalta.

Kun Suomessa odotettiin idän moukarin iskua, Saksassa tapahtui käänne, joka muutti tilanteen. Hitler teki 31. heinäkuuta 1940 päätöksen valmistautumisesta hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan, minkä vuoksi Suomen alue tuli Saksalle tärkeäksi.

Saksa oli tietoinen Neuvostoliiton aikeista Suomen suhteen, joten se pyrki nopeasti voittamaan Suomen johdon luottamuksen. Tehtävä ei ollut vaikea, sillä suomalaiset odottivat apua kuin kuuta nousevaa. Kun everstiluutantti Joseph Veltjens kertoi elokuun puolivälissä Saksan politiikan tulevista muutoksista, tarjosi Suomelle aseita ja pyysi kauttakulkuoikeutta saksalaisille joukoille, Suomen johto ei epäröinyt tarttua tarjoukseen.

Vaikka Suomessa oli tunnettu Saksaa kohtaan kaunaa sen talvisodan aikana harjoittaman politiikan vuoksi, se nähtiin ainoana mahdollisena pelastajana. Kauttakulkua koskevat neuovttelu vietiin päätökseen syyskuun aikana, jolloin ensimmäiset saksalaiset joukot saapuivat Suomeeen. Aikataulun kiireellisyyttä osoittaa se, että kauemmin valmisteltu neuvostojoukkojen kauttakulku itärajalta Hankoon akoivasta paria päivää myöhemmin.

Kauttakulkusopimuksen allekirjoittaminen ei merkinnyt sitä, että Suomi olisi jo astunut Saksan rinnalle. Ruotsikinin suostui lähes kaikkiin Saksan vaatimuksiin välttääkseen maan valtauksen. Se salli saksalaisten sotilaiden siirron maan läpi ja sakalaisten alusten poikkeamisen maan aluevesille. Ruotsi myi Saksalle myös sen aseteollisuuden tarvitseman rautamalmin.

Kauttakulkusopimus ja asetoimitukset Saksasta merkitsivät suomalaisille aluksi vain tilapäistä hengähdystaukoa, jonka turvin pyrittiin samaan aikaan valtioliitto Ruotsin kanssa. Tältä suunnitelmalta putosi pohja pois vuoden 1940 lopullaa, kun Neuvostoliitto ja Saksa ilmoittivat vastustavansa liittoa.

Suomelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kuin turvautua Saksaan. Yhteistyötä saksalaisten kanssa puolsivat sekä neuvostohyökkäyksen pelko että toive Moskovan rauhan epäoikeudenmukaisuuksien korjaamisesta. Saksalaiset helpottivat ratkaisuntekoa kertomalla, että Hitler on torjunut Neuvostoliiton ulkoministeri Molotovin marraskuussa esittämän vaatimuksen saada likvidoida Suomi lopullisesti.

Matkustajakone Kalevan pudotus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Matkustajakone_Kalevan_pudotus

http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/kalevan_alas_ampuminen.htm

https://www.stry.fi/sivut/index.php/component/attachments/download/125

https://www.stry.fi/sivut/index.php/component/attachments/download/126

http://www.virtualpilots.fi/en/feature/artikkelit/tapauskaleva/

http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=1519

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Evakkojen kohtalo

Urho Kekkonen , Siirtoväen huollon keskuksen johtaja

Useimmille karjalaisille ja monille pohjoisen itärajan asukkaille evakkotaival alkoi tosiasiassa syksyllä 1939. Toiveikkaan kotiinpaluun jälkeen jatkosodan vuosina ja uuden entisen katkeramman lähdön jälkeen vuosina 1944 taival päättyi pysyvään paikoilleen asettumiseen vasta 1940-luvun lopulla. Henkinen evakkotaival saattoi jatkua vielä vuosikymmeniä.

YH:n aikana suoritettiin Karjalan kannaksella ja eräillä muilla raja-alueilla väestönsiirtoja uhkaavan sodan varalta. Kun talvisota syttyi, loputkin siviiliväestöstä evakuoitiin rajaseuduilla välittömästi sodan jaloista. Rintamalinjan siirtyessä lännemmäksi jatkuivat siirrot edelleen. Rauhansolmimispäivänä oli uusien rajojen ulkopuolella kuitenkin vielä yli 100 000 asukasta, joista suurin osa oli karjalaisia ja loput pääasiassa Hangon tulevalta vuokra-alueelta. Rauhansopimukseen liittyvän erittäin nopean vetäytymisaikataulun mukaisesti tämä evakuoinnin viimeinen vaihe jouduttiin suorittamaan kiireellisesti. Toimenpide kokonaisuudessaan onnistui olosuhteet huomioon ottaen hyvin, vaikka huomattava määrä erilaisia tarvikkeita jouduttiinkin jättämään ajan puuttuessa uusille isännille. Vain noin 1900 henkeä oli sodan alkuvaiheessa jäänyt sotavangeiksi puutteellisten evakuointitoimenpiteiden seurauksena. Heistä pääosa oli Suojärven niin sanotun Hyrsylän mutkan asukkaita.

Talvisodan lopputuloksena kymmenen prosenttia Suomen väestöstä, eli noin 430 000 luovutettujen alueiden asukasta, joutui jättämään entisen kotiseutunsa. Heistä suurin osa oli karjalaista maatalousväestöä.

Evakuoinnit talvisodan aikana tapahtuivat puhtaasti väestönsuojelullisista syistä. Tästä syystä tuolloin ei tehty vielä selvää eroa itärajan evakoiden ja asutuskeskusten ilmapommitusten varalta maaseudun rauhaan siirtyneiden välillä. Useimmille karjalaisille evakkoretken todellinen merkitys paljastui kaikessa karkeudessaan vasta maaliskuun 13. päivänä.

Sodan päättyessä evakot olivat yleensä majoittuneina maaseudun ykistyiskoteihin. Samaan ratkaisuun perustui myös välittömästi rauhanteon jälkeen evakuoitujen ensimmäinen sijoittaminen supistuneeseen Suomeen. Sirtoväen majoittaminen hajautetusti on ollut suomalaisten onnistuneen siirtoväenpolitiikan perusedellytyksiä. Se on ollut kaikissa suhteissa parempi vaihtoehto kuin pakolaisleirit.

Vaikka Suomessa pystyttiin hoitamaan siirtoväen ensivaiheen sopeuttaminen uusiin olosuhteisiin kivuttomammin kuin yleensä muualla maailmassa, löytyi täältäkin riittämiin ongelmia. Perusongelmat muodostuivat siirtoväen ja heidän väliaikaisen isäntäväen keskeisiin suhteisiin. Kun kahden varsin erilaisen kulttuuripiirin – länsisuomalaisen ja itäsuomalaisen – edustajat joutuivat saman katon alle asumaan, syntyi kitkaa jo sotakuukausina. Tilanne kärjisty rauhansopimuksen jälkeen jopa niin, että evakoiden huollosta vastanneen Siirtoväen huollon keskuksen johtajan Urho Kekkosen oli puututtava asiaan jyrkkäsanaisesti huhtikuun alussa pitämässään radiopuheessa. Kekkosen mukaan juuri yhteiskunnan parempiosaiset olivat usein haluttomia ottamaan vastaan karjalaisia ilman viranomaisten pakkotoimia.

Toinen keskeinen ongelma siirtoväen evakkotaipaleen ensikuukausina oli väestön työllistäminen. Yhteiskunta vastasi tarvittaessa evakoiden elättämisestä, mutta toisaalta vaati heitä osallistuaan työntekoon majoitusalueilla. Painetta siirtoväen nopeaan työllistämiseen lisäsi erityisesti maassa vallinnut työvooimapula energiahuollon kannalta tärkeissä halonhakkuissa. Vasta vähitelleen eslkeityivät periaatteet siirtoväen ja heidän huoltajiensa välillä työllistämiskysymyksessä kevään 1940 aikana. Tästä huolimatta suurin osa maataloussiirtoväestä eli vuoden 1940 ajan yhteiskunnan taloudellisen tuen turvin.

Varsin suurta turvatomuutta evakoiden keskuudessa aiheuttivat monet niin sanotut tasoitussiirrot, joita kesän 1940 aikan suoritettiin. Siirrot olivat välttämättömiä, jotta siirtoväen majoitusvastuu olisi saatu jaetuksi tasaisesti ympäri maata tässä suhteessa suunnittelemattomien ensivaiheiden evakuoitien jäljiltä. Siirtoväen osalta tilannetta synkensi vielä tieto siitä, että lopullinen asuinkunta tulisi selviämään vasta pika-asutuslakiin liittyvän sijoitussuunnitelman valmistuttua.

Suurin osa karjalaisesta siirtoväestä oli saanut leipänäs maataloudesta ja sen sivuelinkeinoista. Näin ollen siirtoväen asuttamisen perusongelmana oli uusien viljelmien luominen menetettyjen tilalle, jotta evakot voisivat uusissakin olosuhteissa jatkaa entistä ammattiaan ja elämänmuotoaan. Vilejlyalaltaan supistuneessa Suomessa tätä vaati erityisesti maan elintarviketilanne, mutta taustana olivat lisäksi huomattavasti syvällisemmät yhteiskunnalliset tekijät.

Ennen siirtoväen asustuslain – pika-asutuslain – säätämistä karjalaisen väestön tulevaisuudesta oli käyty jo ensimmäinen ja varsin ratkaiseva koitos julkisuudelta salassa Moskovassa. Rauhanneuvotteluissa ja myöhemmin maaliskuun lopulla käydyissä neuvotteluissa rauhansopimukseen liittyvistä yksityiskohdista suomalaiset vaativat ministeri J.K. Paasikiven johdolla karjalaisialle niin sanottua optio-oikeutta. Sen mukaan siirtoväki olisi yhden vuoden aikana saanut valita lopullisesti tulevan kotimaansa. Neuvostoliiton neuvottelijat ulkoministeri V.M. Molotovin johdolla eivät tätä kuitenkaan hyväksyneet. Käytännössähän luovuttettujen alueiden asukkaat olivat kaikki Suomen uusien rajojen sisäpuolella, mutta yhden vuoden pituinen valintaoikeus olisi todennäköisesti merkinnyt sitä, että Suomessa ei olisi ryhdytty heit laajamittaisiin lainsäädänöllisiin toimiin siirtoväen lopulliseksi sijottamiseksi, vaan tilanne olisi jäänyt avoimeksi.

Siirtoväen pika-asutuslaki säädettiin kesäkuun lopussa 1940. Lain mukaan evakuoiduille oli tarkoitus muodostaa noin 55 000 uutta viljelmää. Hyvän asutuslainsäädännöllisen valmiuden ohella toinen keskeinen elementti oli karjalaisen siirtoväen poliittis-yhteiskunnallinen omatoimisuus. Luovutettu Karjala oli mitä tyypillisintä pienviljelysaluetta, jossa sosiaaliset erot olivat koko maan mittapuun mukaan lähes olemattomat.

Suomen asuttamiseksi säädetyn pika-asutuslain toimeenpano pääsi hyvään vauhtiin syksyllä 1940 ja jatkui myönteisissä merkeissä talven aiheuttaman luonnollisen keskeytyksen jälkeen keväällä 1941. Toimeenpano raukeis kuitenkin uuden sodan alettua. Kaikkiaan ehdittiin muodostaa noin 8500 uutta tilaa. Maakysymyksen ratkaisemisen rinnalla myös siirtoväen menetetyn omaisuuden korvaamista säätelevä korvauslaki oli tärkeä evakoiden tulevaisuuden kannalta. Pääministeri Rytin harkitsematon eduskuntapuhe korvausasiassa ja hallituksen lakiesitys, jossa täyden korvauksen markkamääräinen raja oli varsin alhainen, aiheuttivat kroonisen luottamuspulan siirtoväen ja tulevan presidentin välille. Korvauslaki säädettiin elokuussa 1940. Eduskunnassa hallitus joutui kuitenkin perääntymään melkoisesti siirtoväen näkemysten suuntaan täyden korvauksen kohdalla.

Lähdeaineisto Suomi sodassa – talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0

Uudelle rajalle – uusiin oloihin

Moskovan rauhansopimuksen mukaisesti muodostettiin taistelleiden osapuolten väliin epäselvyyksien ja yhteenottojen välttämiseksi puolueeton vyöhyke. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että sen osapuolen joukot, jotka olivat luovutettavaksi määrätyllä alueella, tuli vetää kilometri taaksepäin. Vetäytyminen suoritettiin häiriöittä muualla paitsi Laatokan Karjalassa, missä joukot olivat sekaisin ja taisteluissa keskenään. Täällä vetäytyminen oli suoritettava taistellen, sillä neuvostoliittolaiset eivät kaikialla olleet saaneet tietoa rauhasta joukoilleen.

Puolueettoman vyöhykkeen muodostamisen jälkeen oli aloitettava suomalaisten joukkojen siirtäminen uuden valtakunnanrajan toiselle puolelle. Sopimuksen mukaan oli aloitettava Kannaksella ja Laatokan Karjalassa 15.3.1940 klo 10.00 ja Lieksasta pohjoiseen olleilla rintamilla 16.3. klo 10.00. Marssinopeus oli määrätty vähintään 7 km:ksi vuorokaudessa, ja joukkojen välimatkan tuli olla siirtymisten aikana ainakin 7 km. Vetäytymisen tuli olla suomalaisten osalta loppuunsuoritettu 26.3. klo 20.00, ja vastaavasti neuvostojoukkojen osalta – Hangon vuokra-aluetta lukuunottamatta – 10.4. mennessä. Puna-armeijalla oli siten käytettävissään kaksi viikkoa pitempi aika kuin suomalaisilla joukoilla, joiden rasitteena oli lisäksi siviiliväestön suurisuuntainen evakuointi.

Karjalan kannaksella suomalaisten joukkojen vetäytyminen alkooi 14.3.1940. Siirtymistä suojasivat jälkivarmistusosastot, jotka pysyivät puolustusasemissaan kaiken varalta ja rauhansopimuksen sallimissa rajoissa seuraavaan aamuun asti. Alueen tiestöllä oli ajoittain melkoista ruuhkaa, mm. 23 D:n siirtäminen 5. D:n läpi viivästytti viimeksi mainittua yli vuorokaudella. Myöskin joukkojen vetäytyminen täydessä taisteluvalmiudessa hidastutti jonkin verran liikennettä. Paikalliset erimielisuydet sovittiin jälkivarmistusosastojen mukana olleiden valtuuttujen toimesta neuvostoliittolaisten kanssa.

Neuvostojoukkojen kanssa syntyi joitakin vähäisiä kahnauksia. Ne koskivat yleensä vetäytymisen päivätavoitteita ja myöhemmin rajan kulkua maastossa. Viimeksi mainitut selvitettiin hallituksen toimenpitein, joten puolustusvoimien vastuulla olleen vetäytymisen suoritus sujui olosuhteisiin nähden rauhallisesti ja järjestyneesti.

Laatokan Karjalassa joukkojen vetäytyminen IV AK:n ja sille alistetun Ryhmä Talvelan alueella sujui Sortavalan välikohtausta ja RT:n alueella sattuneita yhteenottoja lukuunottamatta suunnitelmien mukaisesti. Sortavalan välikohtauksen syy oli se, että neuvostoliittolaiset etenivät sovittua nopeammin ja saapuivat kaupungin edustalle 16.3.1940 vaatien kaupungin välitöntä luovuttamista, vaikka sen luovustus olisi tullut tapahtua vasta 19.3. illalla. Etukäteen laaditusta evakuointisuunnitelmasta oli luovuttava, ja Sortavalassa vielä olleelle väestöllle annettiin vain muutama tunti aikaa lähteä kaupungista. Asukkaiden keskuudessa puhkesi paniikki, mikä ilmeni omaisuuteen kohdistuneena hävitysvimmana. Neuvotteluissa neuvostoliittolaiset suostuivat vetäytymään kaupungin alueelta, ja kaupunki luovutettiin sopimuksen mukaisesti 19.3.1940.

Kuhmon ja Petsamon välisellä rintamaosuudella joukkomme joutuivat vetäytymään vain Sallassa. Vetäytyminen sujui täälläkin suunnitelmien mukaan, joskin rajalinjan kulkua koskevissa asioissa syntyi erimielisyyksi, jotka kuitenkin pystyttiin selvittämään.

Hankoniemeltä oli suomalaisten poistettava joukkonsa kymmenessä päivässä eli 23.3.1940 mennessä. Operaatiotn johti merivoimien komentaja. Kun puolustusvoimien yksiköitä oli Hankoniemellä varsin vähän, tyhjentäminen tarkoitti ensisijaisesti siviiliväestön ja sen omaisuuden evakuointia. Alue kyettiin tyhjentämään jo 22.3. aikana, jolloin ensimmäiset neuvostoliittolaiset vastaanottajat saapuivat Hankoon. Nopean evakuoinnin johdosta neuvostoliittolaiset joutuivat pyytämään suomalaisia järjestämään aluuen kaikianisen vartioinnin ylli virallisen luovutusajankohdan, sillä neuvostoliittolaiseten vastaanottohenkilöstön pääosa saapui vasta 23. ja 24.3.1940. Tästä oli seurauksena, että viimeiset suomalaiset jättivät Hangon vasta maaliskuun 25. päivänä.

Siirtolaisten ja evakuoitavan siviiliväestön jatkaessa matkaansa Sisä-Suomeen joukot lopettivat vetäytymisensä uudelle valtakunnanrajalle ryhtyen puolustusvalmisteluihin. Käskyn mukaan maavoimien tuli nopeasti järjestää puolustuksensa pääasemana ylimalkaisen linja Vironlahti- Luumäk-Saimaa- Puruvesi-Orivesi-Pyhäselkä-Pielinen. Siitä pohjoiseen määriteltiin pidettäviksi maastonkohdiksi Kuhmonniemi, Suomussalmi, Kuusamo, Märkäjärvi, Savukoski ja Petsamo. Suojajoukkojen tehtävänä oli ryhmittyä osilla voimistaan mainitun linjan ja vatlakunnanrajan välille varautuneina sitkeään viivytykseen. Saavuttuaan omille kaistoilleen joukot aloittivat välittömästi valmistelutyöt, jotka osoittautuivat tavanomaisia asemanvaihtotoimenpiteitä huomattavasti suurisuuntaisemmiksi. Pian kävikin ilmi, että tavoitteena oli myös laajemmassa mielessä asemien rakentaminen syvyyssuuntaan, jolloin muodostuisi 5-10 km syvä puolustusvyöhyke.

Laatokan Meripuolutuksen osalta vetäytymien oli aiheuttanut vaikeuksia lyhyen valmisteluajan vuoksi, sillä kiinteiden rannokkitykkien siirtämiseen olisi tarvittu enemmän aikaan. Vaikka eräillä linnakkeilla, mm.Kaarnajoella, Järisevässä ja Yllppäässä, tykkien irroitus oli aloitettu jo 12.3., aika ei tahtonut riittää. Mantsinsaaren 152 mm:n tkit oli jätettä neuvostoliittolaisille, mutta muualta tykit endittiin kuljettaa pois. Mainittakoon, että Valamon luostarin kalliit taideaarteet ehdittiin saada turvaan ennen luovuttamista.

Päämajan käskyssä neuvostoliittolaisille luovutettavan alueen tyhjentämisestä määrättiin sen koskemaan myös siviilihenkilöitä ja heidän omaisuuttaan. Tehtävää varten perustettiin Päämajan yhteyteen jo 13.3. evakuointitoimisto ohjaamaan ja avustamaan sotatoimiyhtymiä. Evakuointitoimisto oli kiinteässä yhteistyössä Siirtoväen huollon keskuksen kanssa avustaen siviiliviranomaisia käytännön toimenpiteissä.

Periaatteena oli, että sotilasviranomaiset ohjasivat, suorittivat ja avustivat evankuointia luotettavalta alueelta ja siviiliviranomaiset huolehtivat evakuoidun väestön ja materiaalin vastaanottamisesta uuden rajan takana ja edelleen siirtämisestä ja sijoittamisesta Suomen eri osiin. Evakuoinnin painopiste oli Viipurin läänin alueella, joka tuli tyhjentää kenttäarmeijan vetäytymisaikataulun mukaan. Muualla oli toimenpiteisiin enemmän aikaa.

Karjalan kannaksella oli Kannaksen Armeijan 150 000 miehen vetäyytminen toteutettava samaan aikaan runsaan 200 000 siviilin, heidän omaisuutensa ja ennen kaikkea heidän karjansa kanssa. Ruuhkautumista vältettiin siten, että puolustusvoimien yksiköiden vetäytymisessä määrättiin lepopäivä, joiden aikana tiestö oli lähes yksinomaan evakuointiliikenteen käytössä. Kun lisäksi kaikki saatavissa ollut kuljetuskalusto suunnattiin Kannaksen evakuointiin, alue ehdittiin tyhjentää ajoissa, joskin sillä oli oma merkityksensä puolustusvoimien omien kuljetusten vaikeuksiin. Se osa siviiliväestön kotieläimistä, jota ei ehditty kuljettaa rauteitse vaan marssittamalla uuden rajan yli, muodoti oman haittatekijänsä puolutusvoimien vetäytymiselle. Haittaa pyrittiin pienentämään mm. teurastamalla karjaa ja kuljettamalla ruhot rajan yli.

Suomella oli rauhansopimuspöytäkirjan mukaan oikeus evakuoida tai tuhota luovutettavalla alueella ollut sotamateriaali kiinteitä laitteita lukuun ottamatta. Linnakkeista voitiin siis tkit sekä niiden osat räjäyttää tai evakuoida, mutta tykkialustat, kasematit ja niitä vastaavat rakennelmat oli jätettävä tuhoamatta. Eräitä jo aikaisemmin mainittuja tykkiasemia lukuun ottamatta sotamateriaalin poiskuljettaminen saatiin suoritetuksi. Myös sodan aikana neuvostojoukoilta vallattu sotasaalis ehdittiin kuljettaa kunnostettavaksi Sisä-Suomeen.

Luouvutettaville alueilla jättivät kotinsa miltei kaikki niiden 420 000 asukasta, joista noin puolet oli sodan loppuessa vielä evakuoimatta. Lyhyt määräaika ei suonut edellytyksiä laajamittaisille kuljetusjärjestelyille, joten sotakaluston ja puolustusvoimien kanssa samoja teitä kulkivat tuhannet pakolaiset, heidän karjansa sekä mukaan otettu irtaimistonsa. Tilannetta pahensi vielä maan vähäisen kuljetuskaluston heikko soveltuvuus maaliskuun keleillä rajaseudun huonoille teille. Uuden rajan yli johtavat rauta- ja maantiet olivat vuorokaudet ympäriinsä täysin kormitettuina. Yhteisin ponnistuksin sotilas- ja siviiliviranomaisten onnistui toteuttaa luovuttavien alueiden evakuointi määrätyssä ajassa.

Talvisodan evakuonnit

http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/siviili/talvisota/talvisodan_evakuoinnit.htm

Synkkä pako sodan tieltä

http://www.iltalehti.fi/talvisota/2009120710607359_ts.shtml

Hangon evakuonti talvisodan jälkeen

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/hangon_evakuointi_talvisodan_jalkeen_3541.html#media=3543

Karjalan evakot

http://www.peda.net/verkkolehti/muurame/nisulanmaki/suomensodat8c?m=content&a_id=31

Ilomatsilaisten evakuointi

http://mekri.uef.fi/sotahistoria/evakko.htm

Evakuonti talvisodassa/ kuvat

https://www.google.com/search?q=evakuointi+talvisodassa&espv=2&biw=1366&bih=667&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ei=2e4TVL77Guf4yQOdgoHYDA&ved=0CAYQ_AUoAQ

Lähdeaineisto Suomi sodassa – talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-96-0