Viipurin linnan siltaa miinoitetaan
Viipurinlahdella
neuvostojoukot nousivat maihin 8.3.1940 Suoninsaaressa. Suomalaisten
oli saarrostusuhan vuoksi vetäydyttävä saaresta, minkä jälkeen
venälläiset jatkoivat suoraan Esisaareen. Nyt puolestaan
Ravansaaressa olleet suomalaiset jäivät vaikeaan asemaan ja saivat
luvan irtautua. Saaressa kuitenkin taisteltiin vielä iltaan asti.
Saarten menettäminen
merkitsi pääpuolustuslinjan murtumista Viipurinlahdella. Niillä
taistelleet joukot olivat loppuunkulutettuja. Viipurinlahdelle
tuotiin lisää joukkoja nan niitä järjesteltiin uudelleen, mutta
komento- ja viestisuhteet tuottivat hankaluuksia, mikä näkyi
puolutuksen organisoinnin vaikeuksina.
Talin suunnalla
suomalaiset olivat suuren paineen alla. Joukkoja moukaroi taukoamaton
tykistötuli, ja neuvostopanssarit ahdistelivat. Osa joukoista alkoi
vetäytyä paniikissa kohti Talijokea ja sen yli kulkevia siltoja.
Vetäytyminen tukilinjalle onnistui jotenkuten. Talin aseman
länsipuolella pääsi pieni vihollisosasto joen yli, eikä sitä
onnistuttu karkottamaan oman tykistön tuesta huolimatta.
Neuvostoliiton
valtuuskunnan rauhanneuvotteluissa muodistivat kenraalieversti Andrei
Zdanov, kenraali Vailevski ja sitä johtanut ulkoministeri Molotov.
Noin kaksi tuntia kestäneiden keskustelujen aikana he esittivät
Suomen valtuuskunnalle endot, jotka olivat aiempia kireämmät.
Vaatimuslistalla olivat muun muassa Viipuri, Sortavala, Salla,
Kalastajasaarento ja suomalaisvoimin rakennettava rautatie Sallan ja
Kemijärven välille. Keskinäistä puolustussopimusta ei tuotu
pöydille.
Kun suomalaiset yrittivä
kiinnittää huomiota siihen, että vaatimuksiin sisältyi
miehittiämättömiä alueita, oli Molotovin vastaus: ”Haluatteko,
että joukkomme ottavat ne sitten haltuunsa?”
Kuhmon kolmoismotista oli
vallattu sen esikuntakukkulaksi kutsuttu keskimmäinen motti. Nyt
käytiin valtaamaan motin itäistä osaa. Toimet oli alettu jo paria
päivää aiemmin, mutta osittiaisten menestysten jälkeen
lopulliseen iskuun haluttiin valmistautua kunnolla. Hyökkäystä
edelsi tulivalmistelu, jossa motin asemia tulitettiin jälleen
suorasuuntaustulella. Yöllä vihollisen vastarinta murtui, mutta
korsujen vyörytys kesti tuntitolkulla vihollisen pannessa hanttiin
vahvasti. Noin puolet motin puolustajista pääsi sulkutulesta
huolimatta pakenemaan kommoismotin viimeiseen osaan, läntiseen
Luelahteen.
Taka-asema murtui Talissa
10.3.1940. Neuovostoliitto oli saanut sillanpääaseman Talinjoen
länsirannalta. 9. päivän aamuna kaksi neuvostodivisioonaa
hyökkäsi saavutetun sillanpään turvin, ja Suomen 23. D murtui.
Viholliset etenivät Talin kylään. Kylä yritettiin vallata
takaisin vielä saman päivän aikana, mutta vähäisen
alkumenestyksen jälkeen vastahyökkäsy tyrehtyi. Sisäänmurron
jälkeen suomalaiset ryhmittyivät Leitimojärven-Kärstilänjärven
tasalle. Pakokauhu vallitsi paikoin vetäytyneiden suomalaisten
joukossa, ja karanneita oli niin paljon, että divisiooan esikunta
joutui pyytämään lisää sotilaspoliiseja näiden
kiinnisaamiseksi. Sisäänmurto pystyttiin kaikesta huolimatta
rajoittamaan, ja venäläisten eteneminen pysähtyi.
Neuvostoliiton voimakas
hyökkäys Viipurinlahdella työnsi suomalaisia taaksepäin. Päivän
aikana jouduttiin vetäytymään Hapenensaarelta, Turkinsaarelta,
Piispansaarelta ja Lihaniemestä. Neuvostoliiton joukot ylittivät
myös Viipurin ja Säkkijärven välisen tien, mikä avasi kaupungin
lännestä. Kannaksen armeija pyrk vahvistamaan Viipurinlahden
puolustusta, mutta alun perin liian heikosti miehitetty alue oli jo
luhistumassa.
Neuvostoliiton 163. D:n
joukot syoksyivät päin Suomen asemia Kollaalla. Ne saivat useita
murtoja, ja I/JR 69:n komentaja, kapteeni Suna, pitä tilannetta
toivottomana. Iltapäivällä suomalaiset saivat kuitenkin vallattua
takaisin menettämänsä tukikohdan ja naapuripataljoona lohkolle
murtautunut vihollisosasto saarrettiin.
Tukikohta 4 menetettiin
vielä saman päivän aikana uudelleen, mutta vallattiin jälleen
keskiyöllä omille. Taistelut olivat erittäin kuluttavia, ja
suomalaispataljoonat lähettivät joukkoja vaihtovuoroisesti
toistensa avuksi. Joskus nämä apureservit olivat vain ryhmän
kokoisia, mikä kertoo sekä miespulasta että suomalaisten
taistelioiden arvosta tiukassa paikassa.
Neuvostojoukot pyrkivät
murtatumaan valtaamastaan Vasikkasaaresta Vuoksen pohjoisrannalle.
Taistelut olivat siihen asti kiivaimmat Vuosalmelle käydyt, ja sekä
suomalaiset että neuvostoliittolaiset tykkipatterit tulittivat
jalkaväkeä. Ensimmäisessä aallossa hyökkäsi Neuvostoliiton 8
D:n yksi rykmentti, joka pääsi murtatumaan II/JR 61:n asemiin.
Neuvostojoukot lyötiin takaisin kiivan taistelun jälkeen.
Ne yrittivät päivän
aikana hyökätä vielä kaksi kertaa, mutta molemmilla kerroilla
suomalaiset puolustajat torjuivat yritykset. II/JR 61 menetti päivän
aikana 44 % vahvuudestaan kaatuneina ja haavottuineina. Yöllä sen
tilalle vaihdettiin I/JR 61.
Suomen lentotiedustelu
havaitsi lisää neuvostojoukkoja matkalla alueelle. Jalkaväkeä
kuljettavia kuorma-autoja oli Suvannon eteläpuolella tulossa yli 400
ja panssarivaunuja kymmenittäin.
Hallitus kokoontui
keskustelemaan Moskovasta välitetyistä kiristyneistä
rauhanehdoista. Kesken istunnon Mennerehim soitti ja kertoi
kenraalien terveiset sotilaallisesta tilanteesta rintamalla.
Kannaksen armeijan komentaja Heinrichs arvoi ”eteivät enemmät
sotatoimet voi johtaa muuhun kuin tilanteen jatkuvaan heikkenemiseen
ja uusin alueluovutuksiin.”
Presidentti Kallio oli
vieä aiemmin ollut sitä mieltä, että neuvottelijat olisi
kutsuttava Moskovasta kotiin, mutta nyt tilanne oli sellainen, että
Suomi oli pakkorauhan edessä ja Kallio oli valmis taipumaan
ehtoihin. Suomi kuitenkin edellytti välitötä aselepoa.
Viipurin koillispuolella
taisteltiin 10.3.1940 ankarasti. Neuvostojoukot valtasivat Leitomon
kartanon, eikä niitä saatu peräytymään vastaiskulla. Osa
alueella taistelevista joukoista oli huonossa kunnossa, muun muassa
JR 62:n upseeritappiot olivat suuret ja sen taisteluarvo vähäinen.
Viipurinlahdella
suomalaiset joutuivat vetäytymään Lihaniemestä ja Porkansaarelta.
Nisalahden kylässä neuvostoliittolaiset mursivat Rhmä Bergin
puolustuksen. Murron jälkeen neuvostojoukot etenivät kylästä noin
kolme kilometriä pohjoiseen. Suomalaiset onnistuivat reservien
vastaiskuin rajoittamaan murron.
Rauhan neuvottelijat
tapasivat Neuovstoliiton valtuuskunnan Moskovassa toisen kerran.
Suomalaiset pyrkivät tinkimään ehdoista, mutta Molotov pysyi
tiukkana. Hän halusi allekirjoitukset paperiin ja oli valmis
neuvottelemaan vain luovutettavien alueiden evakuoinnin aikataulusta.
Uuden rajalinjan tarkka vetäminen jäisi myöhemmin tehtäväksi.
Suomen valtuuskunta pyysi
hallitukselta pikaista vastausta. Valtuskunnan tehtävä ei ollut
helppo, sillä yhteydet kotiin hoidettiin Tukholman kautta, ja
sähkäsanoman matka Helsinkiin saattoi kestää puoli vuorokautta.
Niinpä Moskovassa olleet neuvottelijat eivät tienneet viimeisintä
sotatilannetta eikä lopullista hyväksyntää ehdoille voitu kysellä
kotoa nopeasti.
Suurta huomiota herättää
julkisuuteen tullut tieto entisen presidentin P.E.Svinhufvusin
matkasta Saksaan ja Italiaan. Uutinen otetaan huolestuneina vastaan
länsivaltojen taholta, koska matkalla arvellaan olevan yhtymäkohtia
Suomen rauhanneuvotteluihin.
Lähdeaineisto Ilkka
Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7,
Talvisota Kronikka ISBN 951-20-3446-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti