Vaikka Viipurin vanha
kaupunki on lähes raunioina, Suomen lippu liehuu vanhan linnan
tornissa 7.3.1940.
Jouluaattona alkoi
Viipuria tulittaa Perkjärven suunnasta ampuva kaukotykki, joka
tunnettiin pian aavetykin nimellä. Sen ampumat kranaatit
vaurioittivat useita rakennuksia, ja osa siviiliasukkaista pakeni
kauhuissaan pois sodan jaloista. Viipuri oli koko talvisodan ajan
yksi neuvostolentäjien keskeisistä pommituskohteista. Kaupunkiin
hyökättiin kaikkiaan 64 kertaa 1400 koneella, ja pommituksissa sai
surmansa 38 siviiliä.
Kovempien pommitusten
kohteeksi Viipuri joutui ”tuhosunnuntaina” 18.2.1940. Silloin
kaupungin yllä oli päivän aikana kaikkiaan yli 200 konetta.
Vanhassa kaupungissa tuho oli pahin, lukuisat keskiaikaiset
rakennukset kuten vanha Varuskunnan kirkko (entinen Viiåurin
tuomiokirkko), jota pidetään Mikael Agricolan hautapaikkana,
raunioitui. Myös muissa kaupungeissa tuhot olivat suuret.
Sähkönjakelu katkesi kun kaksi muuntaja-asemaa sai osuman,
vedentulo lakkasi pummpuasemien ja putkien tuhoutuduttua. Kahden
viipurilaisen sanomalehden, Karjalan ja Maakansan, talot paloivat –
molemmat lehdet aloittivat ilmestymisensä vasta sodan päätyttyä
Helsingissä. Viimeisetkin siviilit alkoivat poistua kaupungista –
sodan loppuviikkoina kaduilla näkyi vain sotilaita.
Suomi ei varsinaisesti
menettänyt Viipuria talvisodassa. Viipurinlahdella taisteltiin
ankarasti helmikuun lopussa ja maaliskuun alussa, tilanne huononi
nopeasti ja oli koko ajan kriittinen. Pääpuolustusaseman
mentettyään joukot joutuivat taistelemaan avomaastossa, eikä
kaikille riittänyt lumipukuja. Täydennysjoukot olivat sotaan
tottumattomia, alueen puolustajat väsymyksestä puolikuolleita.
Neuvostojoukot pääsivät etenemään esikaupunkeihin asti
11.3.1940, mutta varsinainen kaupunkialue onnistuttiin sitli pitämään
halussa.
Kun sotatoimet päättyivät,
jokot alkoivat saamansa käskyn mukaisesti vetäytyä
taaksepäin.Keskiviikkona 13.3. suoritettiin Viipurin linnassa
lipunlasku. Paikalla oli pieni kunniakomppania ja muutamia
upseereita, korka-arvoisimpia II AK:n komentaja kenraaliluutnantti
Harald Öhquist, joka oli ennen sotaa toiminut Viipurissa ja ollut
mukana jo sisällissodassa kaupunkia valtaamassa. Öhquistin
määräyksestä Suomen lippu oli liehunut linnan tornissa talvisodan
ensimmäisen päivän aamusta lähtien yötä päivää, nyt se
vedettiin puolisalkoon, nostettiin uudelleen ylsö ja laskettiin
lopullisesti.
Maaliskuun 13. päivän
aamuna 1940 aurinko paistoi kirkkaasti. Pakkanen oli pureva.
Kenraaliluutnantti Harald Öhquist ja muut II Armeijakunnan esikunnan
miehet seisoivat Rautakorven esikuntatunnelin suulla. Karjalan
Armeijan esikunnasta oli tullut aamulla tieto, että rauhansopimu oli
allekirjoitettu Moskovassa. Vihollisuudet lakkasivat tasan kello 11.
Oli päättymässä sota, joka venäläisen runoilijan Aleksandr
Tvardovskin mukaan ”ei ollut tuonut kunniaa voittajalle eikä
häpeää hävinneelle”.
Tykistötuli oli jylissyt
vielä koko aamun, mutta kello 11 jälkeen kuului enää vain
hajanaisia laukauksia. Sitten tuli täysi hiljaisuus.
Hieman ennen puoltapäivää
yleisradion kuuluttaja Kaisu Puuska-Joki ilmoitti lyhyesti:”Nyt
saamme kuulla ulkoministeri Tannerin puhuvan.” Väinö Tanner
kertoi rauhan tulosta ja rauhan ehdoista ja päätti puheensä
näin:”Emme halunneet vapaaehtoisesti luopua demokraattisista
oikeuksistamme. Toisin kuin eräät muut aikaisemmin, me rohkenimme
asettua tämäntapaisia vaatimuksia vastustamaan. Kun maahamme
hyökättiin, ryhdyimme päättäväisesti puolustamaan. Olemme
näyttäneet pienille kansoille tien, jjota diktatuurimaiden
vaatimusten edessä on käytävä. Meidän vikamme ei ole, että
demokraattiset vallat jokoeivät ole halunneet tai voineet auttaa
meitä tässä epätasaisessa taistelussa. Meidän viaksemme jää
ainoastaan se, että olemme liian pieni kansa. Huolimatta
puolustuksemme suuresta menestyksestä emme yksinämme voi viedä
tätä taistelua voittoisan loppuun saakka. Kun apua ei tule, on
taistelun lopputulos selvä. Sodan jatkuessa voidaan maamme
valloittaa ja sen väestö voi joutua epätoivoiseen asemaan.”
Harald Öhquist antoi
käskyn, että Suomen sotalippu Viipurin linnan Olavin tornista on
laskettava alas. Tilaisuutta varten on koottava kunniakomppania
Viipuria loppuun asti puolustaneen 3. Divisoonan miehistä.
Linnan alapihalle
saapuivat Harald Öhquistin seurassa jääkärieversti Yrjö Takkula
ja esikunnan toimintaupseeri K.V.Viisterän johtaman Patterinmäellä
loppuun asti taistelleen Kevyt Osasto 3:n yksiköt. Öhquist puhui:
” Sotilaat, Me olemme
pakoitetut muutaman päivän kuluttua luovuttamaan Viipurin linnan,
pohjolan vapauden ikivanhan vartijan, viholliselle. Niin katkera kuin
tämä tapahtuma onkin, se ei voi tahrata teidän, Viipurin
uskollisten puolustajien kunniaa, sillä te olette täyttäneet
velvollisuutenne sotilaina viimeiseen saakka. Kun valtakunnan
sotalippu nyt laskeutuu Pyhän Olavin tornin salosta, niin se
laskeutuu yhtä puhtaana kuin Suomen armeijan kunnia. Sotilat!
Tehkäämme kunniaa Suomen lipulle ja vanhalle uljaalle Viipurin
linnalle.”
Kolme miestä –
vänrikki, aliupseeri ja sotamies, laskivat kolmikielisen sotalipun
puolisalkoon, nostivat sen uudelleen ylös ja laskivat lopullisesti
alas. Yhdessä he ojensivat kokoon käärityn lipun viimeiset viikot
sitkeästi taistelleen JR 7:n komentajalle eversti Kaarlo Heiskaselle
joka antoi sen puolestaan 3. Divisoonan komentajalle, eversti Auno
Kailalle. ”Viipurin puolustajat luovuttavat lipun siksi, kunnes se
voidaan jälleen asettaa paikoilleen”. Yleensä jääkylmä ja
hillitty eversti Kaila liikkutui voimakkaasti. Hän ojensi
lippukäärön Öhqustille, mutta kykeni liikutukseltaan vain vaivon
sanomaan lyhyen kiitoksensa viimeiset sanat: ”Herra kenraali” 3.
Divisioona on täyttänyt tehtävänsä. Vihollinen ei saanut
valloitettua Viipuria”.
Lähdeaineisto Helena
Pilke ja Olli Kleemola Suomi taisteli – kuvat kertovat ISBN
978-952-220-768-5, Antero Raevuori Hyvästi Viipuri ISBN
978-952-492-809-0
Viipurin menetys oli varmaankin isku koko Suomen kansalle, mutta vihollisen ei onnistunut kuitenkaan saada Suomea hallintaansa.
VastaaPoistaViipuri, vaikkakin nyt venäläinen kaupunki; tullee aina ja ikuisesti olemaan Suomen kansan. Nykyiset vallanpitäjät (Venäjä) eivät vääryydellä saamaansa saalista tule ikuisesti säilyttämään, vaan oikeus tullee vielä voittamaan ja Viipuri kuulumaan osaksi Suomea.
Se miten venäläinen väestönosa sitten menettelee, on asia erikseen, jääkö se alueelle ja suomalaistuu, ns kotiutuu, vai lähteekö osa siitä Venäjälle tahi muualle asumaan.