Urho Kekkonen , Siirtoväen
huollon keskuksen johtaja
Useimmille karjalaisille
ja monille pohjoisen itärajan asukkaille evakkotaival alkoi
tosiasiassa syksyllä 1939. Toiveikkaan kotiinpaluun jälkeen
jatkosodan vuosina ja uuden entisen katkeramman lähdön jälkeen
vuosina 1944 taival päättyi pysyvään paikoilleen asettumiseen
vasta 1940-luvun lopulla. Henkinen evakkotaival saattoi jatkua vielä
vuosikymmeniä.
YH:n aikana suoritettiin
Karjalan kannaksella ja eräillä muilla raja-alueilla
väestönsiirtoja uhkaavan sodan varalta. Kun talvisota syttyi,
loputkin siviiliväestöstä evakuoitiin rajaseuduilla välittömästi
sodan jaloista. Rintamalinjan siirtyessä lännemmäksi jatkuivat
siirrot edelleen. Rauhansolmimispäivänä oli uusien rajojen
ulkopuolella kuitenkin vielä yli 100 000 asukasta, joista suurin osa
oli karjalaisia ja loput pääasiassa Hangon tulevalta
vuokra-alueelta. Rauhansopimukseen liittyvän erittäin nopean
vetäytymisaikataulun mukaisesti tämä evakuoinnin viimeinen vaihe
jouduttiin suorittamaan kiireellisesti. Toimenpide kokonaisuudessaan
onnistui olosuhteet huomioon ottaen hyvin, vaikka huomattava määrä
erilaisia tarvikkeita jouduttiinkin jättämään ajan puuttuessa
uusille isännille. Vain noin 1900 henkeä oli sodan alkuvaiheessa
jäänyt sotavangeiksi puutteellisten evakuointitoimenpiteiden
seurauksena. Heistä pääosa oli Suojärven niin sanotun Hyrsylän
mutkan asukkaita.
Talvisodan lopputuloksena
kymmenen prosenttia Suomen väestöstä, eli noin 430 000
luovutettujen alueiden asukasta, joutui jättämään entisen
kotiseutunsa. Heistä suurin osa oli karjalaista maatalousväestöä.
Evakuoinnit talvisodan
aikana tapahtuivat puhtaasti väestönsuojelullisista syistä. Tästä
syystä tuolloin ei tehty vielä selvää eroa itärajan evakoiden ja
asutuskeskusten ilmapommitusten varalta maaseudun rauhaan
siirtyneiden välillä. Useimmille karjalaisille evakkoretken
todellinen merkitys paljastui kaikessa karkeudessaan vasta maaliskuun
13. päivänä.
Sodan päättyessä evakot
olivat yleensä majoittuneina maaseudun ykistyiskoteihin. Samaan
ratkaisuun perustui myös välittömästi rauhanteon jälkeen
evakuoitujen ensimmäinen sijoittaminen supistuneeseen Suomeen.
Sirtoväen majoittaminen hajautetusti on ollut suomalaisten
onnistuneen siirtoväenpolitiikan perusedellytyksiä. Se on ollut
kaikissa suhteissa parempi vaihtoehto kuin pakolaisleirit.
Vaikka Suomessa pystyttiin
hoitamaan siirtoväen ensivaiheen sopeuttaminen uusiin olosuhteisiin
kivuttomammin kuin yleensä muualla maailmassa, löytyi täältäkin
riittämiin ongelmia. Perusongelmat muodostuivat siirtoväen ja
heidän väliaikaisen isäntäväen keskeisiin suhteisiin. Kun kahden
varsin erilaisen kulttuuripiirin – länsisuomalaisen ja
itäsuomalaisen – edustajat joutuivat saman katon alle asumaan,
syntyi kitkaa jo sotakuukausina. Tilanne kärjisty rauhansopimuksen
jälkeen jopa niin, että evakoiden huollosta vastanneen Siirtoväen
huollon keskuksen johtajan Urho Kekkosen oli puututtava asiaan
jyrkkäsanaisesti huhtikuun alussa pitämässään radiopuheessa.
Kekkosen mukaan juuri yhteiskunnan parempiosaiset olivat usein
haluttomia ottamaan vastaan karjalaisia ilman viranomaisten
pakkotoimia.
Toinen keskeinen ongelma
siirtoväen evakkotaipaleen ensikuukausina oli väestön
työllistäminen. Yhteiskunta vastasi tarvittaessa evakoiden
elättämisestä, mutta toisaalta vaati heitä osallistuaan
työntekoon majoitusalueilla. Painetta siirtoväen nopeaan
työllistämiseen lisäsi erityisesti maassa vallinnut työvooimapula
energiahuollon kannalta tärkeissä halonhakkuissa. Vasta vähitelleen
eslkeityivät periaatteet siirtoväen ja heidän huoltajiensa välillä
työllistämiskysymyksessä kevään 1940 aikana. Tästä huolimatta
suurin osa maataloussiirtoväestä eli vuoden 1940 ajan yhteiskunnan
taloudellisen tuen turvin.
Varsin suurta
turvatomuutta evakoiden keskuudessa aiheuttivat monet niin sanotut
tasoitussiirrot, joita kesän 1940 aikan suoritettiin. Siirrot olivat
välttämättömiä, jotta siirtoväen majoitusvastuu olisi saatu
jaetuksi tasaisesti ympäri maata tässä suhteessa
suunnittelemattomien ensivaiheiden evakuoitien jäljiltä. Siirtoväen
osalta tilannetta synkensi vielä tieto siitä, että lopullinen
asuinkunta tulisi selviämään vasta pika-asutuslakiin liittyvän
sijoitussuunnitelman valmistuttua.
Suurin osa karjalaisesta
siirtoväestä oli saanut leipänäs maataloudesta ja sen
sivuelinkeinoista. Näin ollen siirtoväen asuttamisen perusongelmana
oli uusien viljelmien luominen menetettyjen tilalle, jotta evakot
voisivat uusissakin olosuhteissa jatkaa entistä ammattiaan ja
elämänmuotoaan. Vilejlyalaltaan supistuneessa Suomessa tätä vaati
erityisesti maan elintarviketilanne, mutta taustana olivat lisäksi
huomattavasti syvällisemmät yhteiskunnalliset tekijät.
Ennen siirtoväen
asustuslain – pika-asutuslain – säätämistä karjalaisen
väestön tulevaisuudesta oli käyty jo ensimmäinen ja varsin
ratkaiseva koitos julkisuudelta salassa Moskovassa.
Rauhanneuvotteluissa ja myöhemmin maaliskuun lopulla käydyissä
neuvotteluissa rauhansopimukseen liittyvistä yksityiskohdista
suomalaiset vaativat ministeri J.K. Paasikiven johdolla
karjalaisialle niin sanottua optio-oikeutta. Sen mukaan siirtoväki
olisi yhden vuoden aikana saanut valita lopullisesti tulevan
kotimaansa. Neuvostoliiton neuvottelijat ulkoministeri V.M. Molotovin
johdolla eivät tätä kuitenkaan hyväksyneet. Käytännössähän
luovuttettujen alueiden asukkaat olivat kaikki Suomen uusien rajojen
sisäpuolella, mutta yhden vuoden pituinen valintaoikeus olisi
todennäköisesti merkinnyt sitä, että Suomessa ei olisi ryhdytty
heit laajamittaisiin lainsäädänöllisiin toimiin siirtoväen
lopulliseksi sijottamiseksi, vaan tilanne olisi jäänyt avoimeksi.
Siirtoväen
pika-asutuslaki säädettiin kesäkuun lopussa 1940. Lain mukaan
evakuoiduille oli tarkoitus muodostaa noin 55 000 uutta viljelmää.
Hyvän asutuslainsäädännöllisen valmiuden ohella toinen keskeinen
elementti oli karjalaisen siirtoväen poliittis-yhteiskunnallinen
omatoimisuus. Luovutettu Karjala oli mitä tyypillisintä
pienviljelysaluetta, jossa sosiaaliset erot olivat koko maan
mittapuun mukaan lähes olemattomat.
Suomen asuttamiseksi
säädetyn pika-asutuslain toimeenpano pääsi hyvään vauhtiin
syksyllä 1940 ja jatkui myönteisissä merkeissä talven aiheuttaman
luonnollisen keskeytyksen jälkeen keväällä 1941. Toimeenpano
raukeis kuitenkin uuden sodan alettua. Kaikkiaan ehdittiin muodostaa
noin 8500 uutta tilaa. Maakysymyksen ratkaisemisen rinnalla myös
siirtoväen menetetyn omaisuuden korvaamista säätelevä korvauslaki
oli tärkeä evakoiden tulevaisuuden kannalta. Pääministeri Rytin
harkitsematon eduskuntapuhe korvausasiassa ja hallituksen lakiesitys,
jossa täyden korvauksen markkamääräinen raja oli varsin alhainen,
aiheuttivat kroonisen luottamuspulan siirtoväen ja tulevan
presidentin välille. Korvauslaki säädettiin elokuussa 1940.
Eduskunnassa hallitus joutui kuitenkin perääntymään melkoisesti
siirtoväen näkemysten suuntaan täyden korvauksen kohdalla.
Lähdeaineisto Suomi
sodassa – talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN
951-9078-94-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti