tiistai 30. syyskuuta 2014

Kuilun reunalta sodan kynnykselle


Elokuussa 1940 halvaantunut presidentti Kyösti Kallio pyysi marraskuussa eroa virastaan. Uuden presidentin vaali uskottiin erityislailla vuoden 1937 valitsijamiehille. Vaalin edellä ulkovaltain asiaan osoittama kiinnostus oli ollut suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Molotov kutsui yömyöhällä 6.12. lähettiläs Paasikiven puheilleen ilmoittaakseen neuvostohallituksen seuraavan vaalivalmisteluja: ”On selvä, että jos joku sellainen kuin Tanner, Kivimäki, Mannerheim tai Svinhufvud valitaan presidentiksi, niin teemme sen johtopäätöksen, ettei Suomi halua täyttää Neuvostoliiton kanssa tekemmänsä rauhansopimusta.” Eräät Saksan asamiehet asettuivat tukemaan T.M. Kiviämäen valitsemista, ja kenraalimajuri Paavo Talvel taas onnistui – vaalin kannalta kuitenkin liaan myöhään – saamaan valtakunnanmarsalkka Göringin Mannerheimin valinnan kannalle. Ulkovaltain aktiivisuus vähensi halua äänestää niille epämieluisia jenkilöitä. Samalla se lisäsi haluttomuutta äänestää niiden suosittelemia henkilöitä. Vaalin tuloksena Risto Ryti valittiin 19.12.1940 ensimmäisessä äänestyksessä presidentiksi Kallion toimikauden jäljellä olevaksi ajaksi, helmikuuhun 1943. Kannatus oli lähes yksimielinen. Kyösti Kallio kuoli 19.12.1941 saattajiensa kärsivarsille Helsingin asemalla olessaan lähdössä kotiin Nivalaan.

Presidentti Ryti käytti sekä ulkopolitiikassa että sisäpolitiikassa voimakkaampaa otetta kuin edeltäjänsä. Ulkopolitiikan käytännön johto ja välitön seuraaminen siirtyi presidentille. Kansainvälisen tilanteen vaihtuessa nopeasti ulkopolitiikan merkitys korostui ja presidentin asema vahvistui. Ryti oli enemmän asiantuntija kuin poliitikko. Monissa toimissaan hän sivuutti puoluepolitiikan vakiintuneet kaavat ja nojautui eri alojen ammattimiehiin.

Pankinjohtaja J.W. Rangellin hallitusta nimitettiin jo ennen sen syntymää, joka tapahtui 4. tammikuuta 1941, presidentin hallitukseksi. Kysymys ei kuitenkaan ollut siitä, että vahva presidentti, jolla oli laajat valtaoikeudet, olisi ottamalla ottanut ohjat itselleen. Parlamentaarista hallitusta toki yritettiin. Syntyneen hallituksen taustaaa eduskunnassa oli teoriassa entistä laajempi, kun IKL:kin sai edustajansa valtioneuvostoon. Kaksi kolmasosaa ministereistä oli samalla kansanedustajia, mutta yksi kolmasosa tuli parlamentin ulkopuolelta.

Hallitusneuvotteluissa puolueiden esittämät pääministeriehdokkaat pelattiin pois pelistä yksi toisensa jälkeen. Presidentti Rytin 4.1.1941 nimittämän hallituksen pääministeriksi tuli Rytin oma luottomies, Suomen pankin johtokunan jäsen J.W.Rangell. Rytin ote hallituksen toimintaan säilyi entisellään hänen presidentinä ollessaankin.

Hallituspohjaa laajennettiin ottamalla siihen mukaan myös IKL:n edustaja, päteväski asianntuntijaksi tunnettu tohtori Vilho Annala toiseksi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi. Valinnalla haluttiin lujittaa kansallista yhtenäisyyttä. Lopputulos oli sinänsä toimiva ministeriö. Silti sillä ei ollut kannatusta eduskunnassa. Merkittävämpää kuitenkin oli, ettei hallituksella ollut niin paljon vastustajiakaan, että sitä olisi vakavammin edes yritetty saada parlamentaariseen vastuuseen – nurin. Myös olosuhteet, sodanuhka ja sotatila, estivät tavanomaisen politiikanteon halliituskysymyksellä. Kuvaavaa on, että hallitus korvattiin lopulta uudella presidentivaalien jälkeen, vaikkei presidentti vaihtunutkaan.

Rangellinkin hallitus oli pikemminkin Rytin kokoama presidentin hallitus kuin puolueiden kokoomushallitus. Suomen demokraattisen järjestelmän painopiste siirtyi sisäpolitiikassakin jonkin verran eduskunnasta presidentin linnaan päin. Eduskunnan asema päätöksenteossa kaventui käytnnössä, vaikka se valtio-oikeudellisesti säilytti asemansa kansan tahdon ja mielipide-erojen ilmaisijana.

Käytännössä presidentti ja hänen vaikutekssaan ollut hallitus eivät aina onnistuneet taivuttamaan eduskuntaa puolelleen. Jännitystä syntyi jo keväällä 1941. Presidentti yritti – myös pohjoismaista yhteistyötä parantaakseen – muuttaa siirtoväen maanhakintatapaa ruotsinkielisen väestön ajamaan suuntaan kielisuhteiden säilyttämiseksi. Halliituksen enemmistön esitys kärsi toukokuussa 1941 tappion. Ruotsalaisen kansanpuoleen ainoa virallinen edustaja, sisäministeri Ernst von Bron erosi hallituksesta. Aikaa myöten maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien välisissä kiistoissa välittäjäksi ryhtynyt Rangell joutui kummankin puolueen epäsuosioon. Jo kesästä 1942 lähtien hänen asemansa oli horjuva.

Kokemusta ei Rangellin hallitukselta puuttunut, vaikka pääministeri ja hänen lisäkseen kuusi muuta jäsentä olivat ensikertalaisia, mikä oli ministerien kokonaismäärästä vajaa kolmannes. Muutosten ja vaihdosten takia ministerien lukumäärä nousi kolmannelle kymmenelle. Koko kauden istuivat pääministerin ohella ulko-, oikeus-, puolustus- opetus-, maatalous- kulkulaistos- ja sosiaaliministerit sekä toiset maatalous- ja kulkulaitosministerit. Henkilövaihdoksia, - muutoksia tai – lisäyksiä taphtui ulko-, sisä-, valtionvarain- kauppa- ja kansanhuoltoministeriöiden tehtävien hoidossa.

Hallituksen toimintatapa kopioitiin tarpeellisin muutoksin kahdelta edeltäjältä. Eduskuntaa ei turhaan vaivattu ja suurin osa ministereistä toimittivain ”juoksevia asioita”. Valtakunnan politikasta määräsi ja maata johti entistä selvemmin ns. sisärengas, Hallituksesta siihen kuuluivat pääministeri Rangell, puolustusministeri Walden, ulkoministeri Witting ja myöhemmin kauppa- ja teollisuusministerinä mukaan tullus ja valtionvarainministerinä jatkanut Tanner. Sisärenkaan tärkeimmät jäsenet olivat presidentti Ryti ja ylipäällikkö Mannerheim. Kaikista vähänkin tärkeimmistä asioista konsultoitin myös ja nimenomaan sotilasjohtoa.


Lähdeaineisto Ohto Manninen Kauko Rumpunen Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944 ISBN 951-37-4520-1

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti