Aseellinen rauha

Sodassa kaatuneiden muistojuhla 19.3.1940 Helsingissä Senaatintorilla

Yleisen tilanteen kehittyminen kesäkuusta 1940 lähtien ei tietnyt hyvää. Länsivallat, joilta Suomen ulkopolitiikka oli saanut vahvimman tukensa, oli perusteellisesti lyöty. Saksan voimat olivat kiinni mahtavassa valtansa laajentamisessa länttä kohti. Neuvostoliitolla oli siis vapaat kädet jatkaa strategisten asemiensa eteenpäin työntämistä. Baltian tapaukset osoittivat, että tilaisuutta ei tultaisi lyömään laimin. Pahana enteenä olivat ne nootit, jotka 13. ja 28. toukokuuta 1940 oli annettu Liettualle ja jissa sitä syytettiin venäläisvastaisesta toiminnasta. 14. heinäkuutaa tuli sitten uhkavaatimus, ja jo seuraavana päivänä alkoi maan miehittäminen. 19. heinäkuuta saivat Viro ja Latvia osakseen saman kohtalon kuin Liettua. Tiedustelupalvelumme ilmoitti Pietarin piirissä tahtavan suuria sotilaallisia valmistelujta, ja kyseltiin tietenkin levottomina, oliko nyt Suomen vuoro.

2. kesäkuuta – vain muutamia päivä Liettualle annetun ”toisen varoituksen” jälkeen – Suomelle oli esitetty venäläisten vaatimus, jolla ei ollut tukea rauhansopimuksessa: kaikki laitokset, jotka oli kuljetettu pois Karjalasta ja Hankoniemestä, sekä valtion että yksityisten, oli palautettava 23. kesäkuuta, neljä päivää Viron ja Latvian miehityksen jälkeen, tuli uusi vaatimus; Petsamon nikkelikaivoksia koskeva toimilupa oli joko luovutettava Neuvostoliitolle tai siirrettävä englantilaiselta Mond Nickel Companylta yhtiälle, jonka osakepääoma jaettaisiin tasan Suomen ja Neuvostoliiton kesken. Oli tuskin sattumaa, että tämä vaatimus esitettiin sen jälkeen, kun Englannin joukot olivat lähteneet eivät vain Pohjois-Norjasta vaan koko Euroopan mantereelta. Molotovin lausunnon mukaan venäläisiä ”ei niin kiinnostanut malmi kuin itse alue, jossa oli nikkeliä ainaiksi ajoiksi”. 27. kesäkuuta vihdoin vaadittiin,, että Ahvenanmaa oli joko demilitarisoitava tai Suomen ja Neuvostoliiton yhteisesti varustettava.

Vaikka sanomalehdistö hallituksen kehotuksesta pidättäytyi käsittelemästä näitä huomiota herättäviä vaatimuksia, niin ne lähtiväat pian huhuina kiertämään. Kansa oli tässä kiristysten sarjassa näkevinään alun suomalaiselle tapahtumain kehitykselle, joka oli näytelty Suomenlahden eteläpuolella.

Eniten huomiiota kuohuttanut tapaus oli hyökkäys suomalaisen matkustajakoneen Kalevan kimppuun, joka 14. kesäkuuta ammuttiin alas säännölliseltä kulkuvuorollaan Tallinasta Helsinkiin. Voitiin todeta, että Kalevan tuhosi kaksi venäläistä hävittäjää ja että läheisyydessä oleskellut venäläinen sukellusvene otti haltuunsa sen kuljettamat matkatavarat. Matkustajakoneen suomalaisen ohjaajan ja miehistön lisäksi saivat surmansa matkustajat, nämä olivat ulkomaalaisia – heidän joukossaan ranskalainen diplomaattikuriiri, jonka postisäkki kuului talteenotettuun saaliiseen. Suomen silloisessa arkaluoteisessa asemassa hallitus tahtoi mihin hintaan hyvänsä välttää selkkausta ja katsoi sen takia parhaaksi olla esittämättä sen paremmin vastalausetta kuin korvausvaatimuksia. Julkisuuteen tarkoitetussa selonteossa mainittiin lentokoneen syöksyneen alas selvittämättä jääneen onnettomuuden vuoksi, mutta todellinen asiantila tuli silti yleiseen tietoon. Sen vahvisti uuten pari vuotta myähemmin yksi sukellusveneen upseereista, joka joutui sotavangiksemme, hänen ilmoituksensa mukaan kuriirisäkki oli avomerellä siiretty alukseen, joka varta vasten oli lähetetty Kronstadista.

Suomen uhanalainen tilanne kehotti hallitusta koettamaan suostua Neuvostoliiton vaatimuksiin. Niinpä taivuimme luovuttamaan valtin ja yksitysten laitokset, jotka sodan aikana – ja monessa tapauksessa paljon ennen sitä – oli siirretty pois Karjalasta ja Hankoniemeltä. Erityisen tukalaa oli, että siinä yhteydessä rajan taaksen hupeni 75 veturia ja 2000 rautatievaunua. Myönnyimme niinikään Ahvenanmaan demilitarisointiin, jonka oli oltava loppuun suoritettuna ennen helmikuun puoliväliä 1941, ja oikeutimme Neuvostoliiton perustamaan Maarianhaminaan konsulaatin – joka pian oli 38 miehen vahvuinen. Lupasimm neuvotella nikkelikaivostoimintaluvista, kysymyksestä, jossa Englanti valitettavasti ei kyennyt meitä tukemaan. Kun Neuvostoliitto heinäkuussa 1940 vaati oikeutta saada panna venäläisiä junia liikennöimään rajalta Hankoon, suostuimme siihenkin sitkeiden neuvottelujen jälkeen, joissa sentään saimme ajetuksi muutamia helpotuksia.

Erinomaisen ahdistavissa oloissa oloissa siis jouduttiin aloittamaan jälleenrakennustyöt ja siirtämään lähes puolimiljoonainen väestö luovutetuilta alueilta uusille asuinsijoilleen. Uusi puolustussuunnitelma oli laadittava mitä suurimmassa kiiressä ja siitä johtuvia toimenpiteitä toteutettava, rajansiirto aiheutti sitä paitsi lukuisien kasarmien, teiden ja viestityslaitteiden rakentamista. Aluejärjestelmän piirijako oli suurelta osin uusittava.

Pitkääke rajavyöhykkeelle oli pakko rakentaa linnoituslaitteita, jotta eden jotenkuten olisi saatu korvatuksi elävän voiman puutetta. Silloisissa oloissa oli tärkeämpää kuin koskaan ennen näyttää, että Suomen puolustustahto oli murtumaton ja että uusi hyökkäys saisi taas vastaansa kansan yhtyneet voimat. Sodan kovan läksyn jälkeen eduskuntakin nyt tajusi, että sotilasmäärärahoja ei enää sopinut mitata ”apteekkivaaàlla”, ja puolustuslaitoksen kuntoonpanoon tarpeelliset summat myönnettiin napisematta. Miltä kaikelta maamme olisikkaan voinut säästyä, jos tämä vasta nyt saavutettu ymmärrys olisi ajoissa levinnyt eduskunnan jäsenten keskuuteen!

Heinä- ja elokuun vaihde 1940 oli taas kriittista aikaa. Heinäkuussa oli voitu todeta Neuvostoliitossa suoritetun laajoja sotilaallisia valmisteluja. 16. heinäkuuta oli Romanian vuoro saada mahtavalta naapuriltaan uhkavaatimus, ja kaksi päivää myöhemmin miehitettiin Bessarabia ja pohjoisosa Bukovinaa. Elokuun alussa liitettiin Itämeren valtion lopullisesti Neuvostoliittoon. Näinä tapahtumista rikkaina viikkoina oli nikkelitoimilupa neuvottelujen alaisena Moskovassa, jossa Suomen neuvottelijat saivat kestää kovaa painostusta. Samanaikaisesti lavastettiin Helsingissä tuttujen mallien mukaan kommunistimielenosoituksia, joiden tarkoituksena oli provosoida kriisi. Kun joukko metelöitsijöitä oli katukahakoissa pidätetty, eistti Neuvostoliiton lähettiläs vastalauseen pääministeri Rydille. Samalla hän tähdensi olevan välttämätöntä, että ministeri Tanner eroaa hallituksesta. Tähänkin painostukseen hallitus katsoi parhaaksi taipua.

Kuten ennen talvisodankin alkua oli tapahtunut, lentokoneiden suorittamat rajanloukkaukset lisääntyivät huolestuttavasti. Ilmavaara, etenkin laskuvarjojoukkojen taholta uhkaava, aiheutti sen, että pääkaupungin varuskunta katsottiin tarpeelliseksi heti vahventaa.

Saksan ja Suomen kosketukset alkoivat siitä, että minä 17. elokuutta 1940 sain Suomen Berliinin lähettiläältä sähkeen, jossa minua pyydettiin seuraavana aamuna henkilökohtaiseti Malmin lentokentällä vastaanottamaan tärkeä, errän nimeltä mainitun matkustajan mukaan pantu kirje. Tämä sopi minulle hyvin, koska tarkoitukseni oli juuri 18. päivän aamuna lentää Jyväskylään ollakseni läsnä Sotainvaliidien ensimmäisessä vuosikokouksessa.

Lähdeaineisto G. Mannerheim Muistelmat toinen osa