Presidentti Risto Ryti
Kevään ja kesän 1940
poliittinen kehitys osoitti, että Neuvostoliitolla oli todella
täyttymättömiä toiveita Suomen suunnalla. Sen tavoitteena oli –
kuten marraskuun neuvotteluissa 1940 Molotovin ja Hitlerin välillä
selvästi ilmeni – Suomen itsenäisyyden tuhoaminen ja maan
liittäminen ”neuvostokansojen velejsperheeseen”, kuten sanonta
kuului Baltian maidn pakkoliitoksen yhteydessä elokuussa 1940.
Suomalaiset joutuivat elämään Moskovan rauhasta aina talveen 1941
kuin veitsi kurkulla.
Talvisodan lopputulos oli
pettymys myös Neuvostoliitolle, varsinkin kun tulos rinnastetaan
Baltian maissa ilman sotaa ja verettömästi saavutetuihin loistaviin
strategisiin etuihin. Baltiassa Neuvostoliitto oli miekan iskutta ja
laukaustakaan ampumatta edennyt Itämeren rannikolle. Neuvostoliiton
sotilaallinen suojavyöhyke Suomen suunnalla oli kyllä syventynyt,
mutta verrattaessa saavutettuja etuja sen omiin uhrauksiin sodassa ja
suurvallan muun maailman silmissä kokemaan arvovaltatappioon olivat
tulokset vähintäänkin laihoja.
Ulkoasiain
kansankomissaarin Molotovin käyttäytyminen maaliskuun 1940
rauhanneuvotteluissa osoitti, että Suomen-kysymys oli hänelle
henkilökohtainen arvovaltatappio jolle oli saatava hyvitys.
Talvisota oli muuttanut
Suomen ulkopolitiikan ja puolustuspolitiikan peruslähtökohtia.
Kahden edellisen vuosikymmenen ajan maan johto oli etsinyt
ulkopuolista apua Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta. Tämä
politiikka ei ollut täysin onnistunut, isllä Suomi ei ollut
kyennyt sopimuksilla sitomaan Ruotsia tai muita Pohjoismaita alueensa
puolustukseen. Ruotsin virallinen kanta oli suomalaisille katkera
pettymys.
Sotilaallisesta
yhteistoiminnasta Viron kanssa ei tullut mitään Konstantin Pätsin
hallituksen taivuttua hetkessä Neuvostoliiton vaatimuksiin. Tämä
oli koko Baltian kannalta myös kohtalokasta, sillä Viron taipuminen
teki samalla hetkellä tyhjäksi Latvian mahdollisen sotilaallisen
puolustuksen.
Moskovassa solmittiin
iltamyöhällä 12.3 1940 rauhansopimis periaatteessa ”ikuisiksi
ajoiksi”, mutta varsin pian, oikeastaan jo ennen allekirjoitusta,
alkoi esiintyä käsityksiä siitä, että niin ankara rauha voi olla
vain ”välirauha”.
Suomen puolustuspolitiikka
kevään ja alkukesän kuukausina 1940 oli ilmaus kansallisen
olemassaolon äärimmäisestä hätätilanteesta. Puolutusvalmiutta
ei päästetty hetkeksikään herpaantumaan. Nostoväkeä ja uusia
ikäluokkia otettiin koulutettavaksi. Kansantalouden voimavarat
suunnattiin maanpuolutustukseen ylläpitämällä poikkeuksellisen
suurta armeijaa. Tähän liittyi voimakas materiaalinen varautuminen
ja laajamittaiset linnoitustyöt.
Rauhansopimuksen yhtenä
raskaimpana ehtona oli koko Hankoniemen vuokraaminen Neuvostoliitolle
kolmeksikymmeneksi vuodeksi merisotilaalliseksi tukikohdaksi. Alueen
evakuoinitiin annettiin aikaa vain kymmenen päivää.
Evakuointitoimiston ensimmäinen tehtävä oli hankkia Hankoon
nopeasti kulljetuskalustoa, joolla evakuoitava omaisuus saataisiin
kuljetetuksi pois.
Yleistä arvonatoa
nauttinut Risto Ryti suorastaan pakotettiin talvisodan sytyttyä
ottamaan vastaan pääministeri tehtävät. Hän joutui päättämän
länsimaiden avun torjumisesta ja allekirjoittamaan Moskovan
rauhansopimuksen. Kallion sairastuttua elokuussa 1940 Ryti joutui
vastaamaan valtakunnan politiikasta, ja kun Kallio erosi sairautensa
vuoksi 19.joulukuuta 1940 Ryti valittiin lähes yksimielisesti
presidentiksi Kallion kauden jäljellä olevaksi ajaksi.
Presidentti Ryti joutui
hyväksymään päätökset, joilla Suomi kytkettiin Saksan
myötäsotijaksi. Vuoden 1940 kuluessa selvisi, että Suomi ei
halunnut yksin kohdata Neuvostoliiton uhkaa, ainoa mahdollinen tuki
oli Saksa.Sen suhtautuminen Suomeen oli kuitenkin viileää
talvisodan rauhan jälkeekin. Saksa oli laajentamassa sotaa lännessä,
ja Neuvostoliitton liittolaisuus oli sille tärkeä. Suomi aloitti
kauppaneuvottelut Saksan kanssa kesäkuussa 1940. Neuvottelut
etenivät suotuisasti. Saksan asenteen kannalta oli ratkaisevaa
Hitlerin 31.7.1940 ylimmälle sodanjohdolleen antama salainen käsky
ryhtyä valmistelemaan hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan. Tämä
suurvallan päätös – Suomen kannalta tietysti sattuma –
ratkaisi Suomen kohtalon toisessa maailmansodan loppuajaksi.
Saksa alkoi myydä Suomeen
aseita syksyllä 1940, ja Suomi salli Saksan kuljettaa sotilaita
alueensa kautta Norjan ja Saksan välillä, samanlaisen
kauttakulkusopimuksen oli Ruotsi tehnyt aikaisemmin.
Kauttakulkusopimksen teki Suomen puolelta lähinnä luja ja
määrätietoinen pääministeri Ryti, sillä presidentti Kallio oli
sairalloisuutensa vuoksi syrjässä, mutta päätöksen takana oli
yksimielisesti koko hallituksen sisärengas, ja erityisesti marsalkka
Mannerheim.
Rauhan tultua voitiin
yhteiskunnassa ryhtyä purkamaan monia sodan vaatimia
poikkeusjärjestelyjä ja palaamaan normaaliin päiväjärjestykseen.
Kymmenettuhannet itärajan sotatoimialueen evakot, sotapakolaiset,
saattoivat palata kotiseuduilleen. Tuhansilla oli edessään
jälleenrakennus tuhotuissa kylissä. Hyvänä apuna siinä olivat
Ruotsin lahjoittamt elementtitalot. Pysyväksi evakko tuli 420 000
ihmiselle. Venäjälle luovutettujen alueiden asukkaille, joist
suurin osa oli karjalaisia ja jotka siirtoväkenä joutuivat etsimään
sijansa vanhan Suomen alueelta. Heidän huoltoaan varten valtio
perusti Siirtoväen Huollon Keskuksen, jonka johtajaksi tuli Urho
Kekkonen. Suuri osa saattoi hakeutua kaupunkeihin ja keskuksiin
palkkatöihin, mutta noin 230 000 oli maatalousväkeä, jonka
maanhankintaan ja sijoittamiseen tarvittiin yhteiskunnan apua.
Keskeinen rauhan toimi oli
tietenkin armeijan kotiuttaminen. Pelko hyökkäyksen uusiutumisesta
sai sen toteutumaan varsin hitaasti, pääosin huhti-toukokuussa
1940. Kun armeijan vahvuus sodan päättyessä oli 364 500 sotilasta,
oli se kesällä 1940 vielä 195 000 miesta ja tammikuussa 1941 yhä
110 000 miestä.
Myös poliittisesti Suomea
hallittiin välirauhan aikana keskitetysti ja johdon suurila
valtuuksilla, varsinkin vuonna 1941, kun uusi sota nousi näköpiiriin.
Kun Molotov vierailullaan
Berliinissä 12.-13.11.1940 vaati oikeutta tehdä maansa välit
selväksi Suomen kanssa Baltian tapaan, Hitler ei tähän enää
suostunut. Tämä saatettiin heti Suomen tietoon. Hitler
allekirjoitti 18.12.1940 salaisen Barbadossa-suunnitelman
Neuvostoliiton lyömiseksi nopealla hyökkäyksellä. Siinä oli jo
Suomellekin varattu aktiivinen osanotto sotaretkeen: Pohjois-Suomen
käyttö hyökkäykseen Muurmannin radale ja neuvostojoukkojen
sitominen Suomen hyökkäyksellä Laatokan pohjoispuolitse. Etenkin
korkea sotilasjohto, Mannerheimin ohella erityisesti jääkärikenraalit
Paavo Talvela, Erik Heinrichs ja Hugo Österman , vaikuttivat
aktiivisesti Suomen ja Saksan sotilaalliseen lähetymiseen ja Suomen
panoksen liittämiseen Saksan suunnitelmiin. Suomi oli vamis siihen
omine tavoitteineen ennen muuta Karjalan palauttamiseksi. Suomen
sitoutumista Saksaan vahvisti kevättalvella 1941 Suomen johdolle
vastenmielisen SS-pataljoonan värväys Suomesta.
Lähdeaineisto Jari
Leskinen, Antti Juutilainen Talvisodan historia ISBN 951-0-23536-9,
Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X, Jouko Vahtola Suomen
historia ISBN 951-1-17397-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti