Katkera rauha

Presidentti Risto Ryti

Kevään ja kesän 1940 poliittinen kehitys osoitti, että Neuvostoliitolla oli todella täyttymättömiä toiveita Suomen suunnalla. Sen tavoitteena oli – kuten marraskuun neuvotteluissa 1940 Molotovin ja Hitlerin välillä selvästi ilmeni – Suomen itsenäisyyden tuhoaminen ja maan liittäminen ”neuvostokansojen velejsperheeseen”, kuten sanonta kuului Baltian maidn pakkoliitoksen yhteydessä elokuussa 1940. Suomalaiset joutuivat elämään Moskovan rauhasta aina talveen 1941 kuin veitsi kurkulla.

Talvisodan lopputulos oli pettymys myös Neuvostoliitolle, varsinkin kun tulos rinnastetaan Baltian maissa ilman sotaa ja verettömästi saavutetuihin loistaviin strategisiin etuihin. Baltiassa Neuvostoliitto oli miekan iskutta ja laukaustakaan ampumatta edennyt Itämeren rannikolle. Neuvostoliiton sotilaallinen suojavyöhyke Suomen suunnalla oli kyllä syventynyt, mutta verrattaessa saavutettuja etuja sen omiin uhrauksiin sodassa ja suurvallan muun maailman silmissä kokemaan arvovaltatappioon olivat tulokset vähintäänkin laihoja.

Ulkoasiain kansankomissaarin Molotovin käyttäytyminen maaliskuun 1940 rauhanneuvotteluissa osoitti, että Suomen-kysymys oli hänelle henkilökohtainen arvovaltatappio jolle oli saatava hyvitys.

Talvisota oli muuttanut Suomen ulkopolitiikan ja puolustuspolitiikan peruslähtökohtia. Kahden edellisen vuosikymmenen ajan maan johto oli etsinyt ulkopuolista apua Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta. Tämä politiikka ei ollut täysin onnistunut, isllä Suomi ei ollut kyennyt sopimuksilla sitomaan Ruotsia tai muita Pohjoismaita alueensa puolustukseen. Ruotsin virallinen kanta oli suomalaisille katkera pettymys.

Sotilaallisesta yhteistoiminnasta Viron kanssa ei tullut mitään Konstantin Pätsin hallituksen taivuttua hetkessä Neuvostoliiton vaatimuksiin. Tämä oli koko Baltian kannalta myös kohtalokasta, sillä Viron taipuminen teki samalla hetkellä tyhjäksi Latvian mahdollisen sotilaallisen puolustuksen.

Moskovassa solmittiin iltamyöhällä 12.3 1940 rauhansopimis periaatteessa ”ikuisiksi ajoiksi”, mutta varsin pian, oikeastaan jo ennen allekirjoitusta, alkoi esiintyä käsityksiä siitä, että niin ankara rauha voi olla vain ”välirauha”.

Suomen puolustuspolitiikka kevään ja alkukesän kuukausina 1940 oli ilmaus kansallisen olemassaolon äärimmäisestä hätätilanteesta. Puolutusvalmiutta ei päästetty hetkeksikään herpaantumaan. Nostoväkeä ja uusia ikäluokkia otettiin koulutettavaksi. Kansantalouden voimavarat suunnattiin maanpuolutustukseen ylläpitämällä poikkeuksellisen suurta armeijaa. Tähän liittyi voimakas materiaalinen varautuminen ja laajamittaiset linnoitustyöt.

Rauhansopimuksen yhtenä raskaimpana ehtona oli koko Hankoniemen vuokraaminen Neuvostoliitolle kolmeksikymmeneksi vuodeksi merisotilaalliseksi tukikohdaksi. Alueen evakuoinitiin annettiin aikaa vain kymmenen päivää. Evakuointitoimiston ensimmäinen tehtävä oli hankkia Hankoon nopeasti kulljetuskalustoa, joolla evakuoitava omaisuus saataisiin kuljetetuksi pois.

Yleistä arvonatoa nauttinut Risto Ryti suorastaan pakotettiin talvisodan sytyttyä ottamaan vastaan pääministeri tehtävät. Hän joutui päättämän länsimaiden avun torjumisesta ja allekirjoittamaan Moskovan rauhansopimuksen. Kallion sairastuttua elokuussa 1940 Ryti joutui vastaamaan valtakunnan politiikasta, ja kun Kallio erosi sairautensa vuoksi 19.joulukuuta 1940 Ryti valittiin lähes yksimielisesti presidentiksi Kallion kauden jäljellä olevaksi ajaksi.

Presidentti Ryti joutui hyväksymään päätökset, joilla Suomi kytkettiin Saksan myötäsotijaksi. Vuoden 1940 kuluessa selvisi, että Suomi ei halunnut yksin kohdata Neuvostoliiton uhkaa, ainoa mahdollinen tuki oli Saksa.Sen suhtautuminen Suomeen oli kuitenkin viileää talvisodan rauhan jälkeekin. Saksa oli laajentamassa sotaa lännessä, ja Neuvostoliitton liittolaisuus oli sille tärkeä. Suomi aloitti kauppaneuvottelut Saksan kanssa kesäkuussa 1940. Neuvottelut etenivät suotuisasti. Saksan asenteen kannalta oli ratkaisevaa Hitlerin 31.7.1940 ylimmälle sodanjohdolleen antama salainen käsky ryhtyä valmistelemaan hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan. Tämä suurvallan päätös – Suomen kannalta tietysti sattuma – ratkaisi Suomen kohtalon toisessa maailmansodan loppuajaksi.

Saksa alkoi myydä Suomeen aseita syksyllä 1940, ja Suomi salli Saksan kuljettaa sotilaita alueensa kautta Norjan ja Saksan välillä, samanlaisen kauttakulkusopimuksen oli Ruotsi tehnyt aikaisemmin. Kauttakulkusopimksen teki Suomen puolelta lähinnä luja ja määrätietoinen pääministeri Ryti, sillä presidentti Kallio oli sairalloisuutensa vuoksi syrjässä, mutta päätöksen takana oli yksimielisesti koko hallituksen sisärengas, ja erityisesti marsalkka Mannerheim.

Rauhan tultua voitiin yhteiskunnassa ryhtyä purkamaan monia sodan vaatimia poikkeusjärjestelyjä ja palaamaan normaaliin päiväjärjestykseen. Kymmenettuhannet itärajan sotatoimialueen evakot, sotapakolaiset, saattoivat palata kotiseuduilleen. Tuhansilla oli edessään jälleenrakennus tuhotuissa kylissä. Hyvänä apuna siinä olivat Ruotsin lahjoittamt elementtitalot. Pysyväksi evakko tuli 420 000 ihmiselle. Venäjälle luovutettujen alueiden asukkaille, joist suurin osa oli karjalaisia ja jotka siirtoväkenä joutuivat etsimään sijansa vanhan Suomen alueelta. Heidän huoltoaan varten valtio perusti Siirtoväen Huollon Keskuksen, jonka johtajaksi tuli Urho Kekkonen. Suuri osa saattoi hakeutua kaupunkeihin ja keskuksiin palkkatöihin, mutta noin 230 000 oli maatalousväkeä, jonka maanhankintaan ja sijoittamiseen tarvittiin yhteiskunnan apua.

Keskeinen rauhan toimi oli tietenkin armeijan kotiuttaminen. Pelko hyökkäyksen uusiutumisesta sai sen toteutumaan varsin hitaasti, pääosin huhti-toukokuussa 1940. Kun armeijan vahvuus sodan päättyessä oli 364 500 sotilasta, oli se kesällä 1940 vielä 195 000 miesta ja tammikuussa 1941 yhä 110 000 miestä.

Myös poliittisesti Suomea hallittiin välirauhan aikana keskitetysti ja johdon suurila valtuuksilla, varsinkin vuonna 1941, kun uusi sota nousi näköpiiriin.

Kun Molotov vierailullaan Berliinissä 12.-13.11.1940 vaati oikeutta tehdä maansa välit selväksi Suomen kanssa Baltian tapaan, Hitler ei tähän enää suostunut. Tämä saatettiin heti Suomen tietoon. Hitler allekirjoitti 18.12.1940 salaisen Barbadossa-suunnitelman Neuvostoliiton lyömiseksi nopealla hyökkäyksellä. Siinä oli jo Suomellekin varattu aktiivinen osanotto sotaretkeen: Pohjois-Suomen käyttö hyökkäykseen Muurmannin radale ja neuvostojoukkojen sitominen Suomen hyökkäyksellä Laatokan pohjoispuolitse. Etenkin korkea sotilasjohto, Mannerheimin ohella erityisesti jääkärikenraalit Paavo Talvela, Erik Heinrichs ja Hugo Österman , vaikuttivat aktiivisesti Suomen ja Saksan sotilaalliseen lähetymiseen ja Suomen panoksen liittämiseen Saksan suunnitelmiin. Suomi oli vamis siihen omine tavoitteineen ennen muuta Karjalan palauttamiseksi. Suomen sitoutumista Saksaan vahvisti kevättalvella 1941 Suomen johdolle vastenmielisen SS-pataljoonan värväys Suomesta.

Lähdeaineisto Jari Leskinen, Antti Juutilainen Talvisodan historia ISBN 951-0-23536-9, Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X, Jouko Vahtola Suomen historia ISBN 951-1-17397-9