Suomi etsii paikkaansa

Walter ja Ludovika Jakobsson - itsenäisen Suomen ensimmäiset kultamitalistit

Suomi hakee paikkaansa itsenäisten valtioiden joukossa. Vuoden 1920 lopulla Suomi saa vihdoin solmituksi rauhansopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa, ja se hyväksytään myös Kansainliiton jäseneksi.

Erityisesti Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin ajaman Kansainliiton peruskirja hyväksyttiin Pariisin rauhankonverenssissa 28. huhtikuuta 1919. Kansainväliseen turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöön liittyi heti 32 maailmansodan voittajavaltiota ja 13 puolueetonta ja uutta valtiota. Järjetö koke heti alkuun vakavan takaiskun, kun Yhdysvallat jättäytyy sen ulkopuolelle republikaanisen puolueen kannattaman Monroen oppiin nojaavan eritäytymissuuntauksen päästyä voitolle maan ulkopolitiiikassa. Myös Neuvosto-Venäjä jää järjestön ulkopuolelle. Suomessa ryhdytään valmistelemaan liittymistä Kansainliittoon vuoden 1920 alussa, koska järjestön katsotaan antavan turvaa maan itsenäisyydelle ja alueelliselle koskemattomuudelle. Suomi hyväksytään yksimielisesti järjestön jäseneksi 16. joulukuuta.

Suomen itsenäistyminen tulee kalliiksi suomalaisille. Julkisen vallan menot kasvavat merkittävästi, kun nuori tasavalta joutuu vastaamaan itse ulkoasiainhallinnosta ja maan sotilaallisesta puolustamisesta sekä kehittämään maan sisäistä hallintoa. Varsinkin yleisen opetusvelvollisuuden toteuttaminen ja sosiaalihuollon perusteiden luominen vaatii suuria taloudellisia panostuksia. Turvatakseen taloudelliset edellytyksensä valtio joutuu ottamaan lainaa ja aloittamaan verotuksen kiristämisen. 3. elokuuta säädetään laki tulo- ja omaisuusverosta, joka tekee välittömän verotuksen progressiiviseksi ja aikaisempaa huomattavasti ankarammaksi. Progression huippu jäi kuitenkin vielä 20 prosenttiin.

Itsenäinen Suomi saa ensimmäiset olympilaiset kultamitalinsa 26. huhtikuuta, kun Walter ja Ludovika Jakobsson voittavat pariluistelun Antwerpenin olympiakisoissa. Muutenkin kisat ovat Suomelle menestyksekkäät, sillä Suomi nousee viidenneksi parhaaksi maaksi muhkealla voittosaaliilla: 15 kuta-, 10 hopea- ja 10 pronssimitalia. Jakobssonien ja Nurmen ohella samanlaisia olympiavoittajia ovat Hannes Kolehmainen, joka kruunaa juoksu-uransa (4 kultamitalia) maratonin voitolla. Eero Lehtonen (5-ottelu), Ville Pörhölä (kuulantyöntö), Elmer Nikander (kiekonheitto), Ville Tuuloa (kolmiloikka), Jonni Myyrä (keihäänheitto), Heikki Liimatainen ja Teodor Koskenniemi (maastojuoksun joukkuekilpailu) sekä painijat Oskar Friman (kr. Roomalainen paini 60 kg, Emil Väre 67,5 kg, Adolf Lindfors yli 82,5 kg, Kalle Anttila vapaapaini 67,5 kg ja Eino Leino 75 kg. Keihäänheitossa suomalaiset saavuttivat peräti nelosvoiton.

Joel Lehtosen alkuaan 1919-1920 ilmestynyt romaani Putkinotko on saavuttanut niin suuren suosion, että se ilmestyy 15. syyskuuta uutena painoksena. Putkinotko-sarjaksi nimetyn kokonaisuuden muut teokset, romaani Kerran kesällä ja novellikokoelma Kuolleet omenapuut ollivat ilmestyneet jo muutamaa vuotta aikaisemmin, ja Lehtonen oli käynnistänyt Putkinotkon kirjoitustyöt henkisesti raskaana aikana sisällissodan jälkeen. Kirjoitustyö sujui kuitenkin innostuksen vallassa, ja tuloksena oli elävä ja humaani kansanelämän kuvaus.

Vuosi 1920

http://fi.wikipedia.org/wiki/1920

Itsenäisyytemme tie – Itä-Karjalan valtausyrityksistä vaiettu

http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2008/11/itsenisyytemme-tie-it-karjalan.html

Aunuksen retkikunta

http://fi.wikipedia.org/wiki/Aunuksen_retkikunta

Yleiskuvaus Aunuksen retkestä

http://www.kolumbus.fi/leo.mirala/Sota/2-AUNUKSEN%20RETKI/Yleiskuvaus%20retkesta.htm

Viteleen jälkeen

http://www.manssila.net/dokumentit/manssila_kirjallisuudessa/6746_sk_juttu_vitelesta.pdf

Kuolemajärven kotisivut

http://www.kuolemajarvi.fi/verkkolehti.html

Vienan retket

http://fi.wikipedia.org/wiki/Vienan_retket

Musta pääsiäinen

http://www.kolumbus.fi/leo.mirala/Sota/2-AUNUKSEN%20RETKI/Musta%20paasiainen.htm

Suomi kesäolympialaisissa 1920

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomi_kes%C3%A4olympialaisissa_1920

Kesäolympialaiset 1920

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kes%C3%A4olympialaiset_1920

Antwerpenin olympialaiset 1920

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/antwerpenin_olympialaiset_1920_30968.html#media=30972

Antwerpen 1920

http://yle.fi/urheilu/1920_antwerpen/5236418

Väitos Hannes Kolehmaisesta

https://www.jyu.fi/ajankohtaista/arkisto/2003/09/tiedote-2009-10-01-09-53-41-266529

Urheilukuvat Urheilumuseo

http://www.urheilumuseo.fi/Default.aspx?tabid=3390

Paavo Nurmi /elämäkerta
http://paavonurmi.fi/elamakerta/

Walter Jakobsson

http://fi.wikipedia.org/wiki/Walter_Jakobsson

Ludovika Jakobsson

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ludovika_Jakobsson

Joel Lehtonen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Joel_Lehtonen

Lähdeaineisto Kronikka 1900-1999 ISBN 951-35-6529-7

Tasavaltainen hallitusmuoto

K.J.Såhlberg - Suomen ensimmäinen presidentti

Liittoutuneiden tärkein ehto Suomen tunnustamiselle on uuden eduskunnan valitseminen. Ranska katkaisi dipolomaattisuhteet Suomeen, kun monarkistinen suuntaus näytti olevan voitolla. Valtiomuototaistelu on hajottanut vanhasuomalaisen puolueen 1918 kuningasmielisten muodostamaan Kansalliseen kokoomuspuolueeseen ja tasavaltaa kannattaneiden, osin nuorsuomalaisten perustamaan Kansalliseen edistyspuolueeseen. Syksyllä 1918 Väinö Tannerin johtama uudelleen elpynyt sosiaalidemokraattinen puolue sanoutui irti vallankumouslinjasta. Helmikuun lopussa valtionhoitaja C.G.E. Mannerheim hajottaa tynkäeduskunnan. Itsenäisyyden ajan ensimmäisissä eduskuntavaaleissa maaliskuun alussa sosiaalidemokraatit saavat 80 edustajaa, kristillinen työväenpuolue 2 edustajaa, tasavaltalaiset edistyspuolue ja maalaisliitto 26 ja 42 edustajaa, osin monarkistinen RKP 22 paikkaa ja monarkistinen kokoomus 28 paikkaa. Tasavaltalaiset vaativat uuden hallituksen muodostamista ja marraskuussa 1918 istunut professori Lauri Ingmanin johtama hallitus eroaa 17. huhtikuuta, kun Kaarlo Castren muodostaa edistyspuolueen, maalaisliiton ja RKP:n edustajien hallituksen. Ranska on jo helmikuussa palauttanut dipolomaattisuhteet Suomeen, ja toukokuun alussa Engöanti ja Yhdysvallat tunnustavat Suomen itsenäisyyden. 21. kesäkuuta eduskunta hyväksyy tasavaltaisen hallitusmuodon ja valitsee 25. heinäkuuta tasavallan presidentiksi hallitusmuodon pääarkkitehdin K.J.Stählbergin 143 äänellä. Mannerheim sai 50 ääntä. Suomen kansainvälinen asema vakiintuu, ja syksyyn mennessä Suomi solmii diplomaattisuhteet Baltian maiden, Puolan, Italian, Espanjan, Alankomaiden ja Japanin kanssa. Valkoisen Venäjän kanda on, että Suomen kysymyksen ratkaisu kuuluu Venäjän perustuslakia säätävälle kansalliskokoukselle.

Keväällä 1919 Neuvosto-Venäjä on valkoisten kenraalien ja interventiojoukkojen puristuksessa. Aunuksen retki kiristää Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteita. 18. kesäkuuta valtionhoitaja C.G.E. Mannerheim ja venäläinen Helsingissä majaileva valkoinen kenraali Nikolai Judenits tekevät Pietarin valtaamisesta sopimuksen. Suomessa ajatus ei kuitenkaan saa laajempaa kannatusta, sillä länsivallat eivät kesällä kannata inteventiopolitiikkaa. 12. heinäkuuta Suomi ilmoittaa, että se ei tule osallistumaan Pietarin valtaukseen. Asia vaikuttaa myös presidentinvaalin lopputulokseen, sillä vasemmisto ei mitenkään taivu valkoisen Suomen ja inverventiopolitiikan kannattajan taakse. Mannerheimin takana olevan Castrenin hallitus eroaa, ja tilalle tulee Juho Vennolan hallitus. Mannerheim matkustaa Pariisiin ja Lontooseen edistämään Pietarin valloitusta. Judenitsin joukot etenevät lokakuussa Pietarin edustalle ja 28. lokakuuta Mannerheim lähettää presidentti Ståhlbergille avoimen kirjeen, jossa hän pyytää Suomea osallistumaan Pietarin valloitukseen. Presidentti hylkää ajatuksen, sillä liittoutuneet eivät takaa Suomen asemaa Neuvosto-Venäjän kukistumisen jälkeen. Valkoinen Venäjä ei itsenäisyyttä tunnusta. V.I.Leninin mukaan Suomen interventio lokakuun keskivaiheilla olisi riittänyt Neuvosto-Venäjän kukistumiseen, mutta 21. lokakuuta Leo Trotsin johtama puna-armeija lyö Judenitsin.

Aunuksen retkikunta

http://fi.wikipedia.org/wiki/Aunuksen_retkikunta

Vapaussota ja Aunuksen retki

http://www.kirjastovirma.net/kuva-arkisto/kokoelmat/433

Vuosi 1919

http://fi.wikipedia.org/wiki/1919

Ensimmäinen presidentti astuu virkaansa

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/ensimmainen_presidentti_astuu_virkaansa_1919_626.html#media=638

Aktivistit ja Andersson

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/aktivistit_ja_andersson_1919_38895.html#media=38904

Yle Arkisto 1919

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/tapahtuma/1919

Ståhlbergin virkaanastujaispuhe

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/ohjelma/K.%20J.%20St%C3%A5hlbergin%20virkaanastujaispuhe%2026.7.1919

Ståhlberg loi tasavallan muodot

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/toimituksen%20koostama/K.J.%20St%C3%A5hlberg%20loi%20tasavallan%20muodot/kieli/fi

Lähdeaineisto Kronikka 1900-1999 ISBN 951-35-6529-7

Suomesta kuningaskunta

Friedrich Karl - Suomen kuningas

Eduskunta oli itsenäisyysjulistuksessa hyväksynyt periaatteen, jonka mukaan Suomesta tulee riippumaton tasavalta. Kansalaissota ja maan kaoottiset olot alkoivat kevään 1918 aikana kääntää mielipiteitä monarkian puolelle. Katsottiin, että vaaleista riippumaton kuninkuus toisi Suomen poliittisen elämään lujuutta ja jatkuvuutta. Olihan Suomi aina kuulunut monarkiaan, ja Euroopan pikkuvaltiot olivat yleisesti monarkoita.

Monarkian kannattajien asemaa paransi se, että maan poliittiset johtajat, valtionhoitaja P.E.Svinhufvud ja pääministeri J.K.Paasikivi olivat myös johtavia ”kuninkaantekijöitä”. He johtivat kampanjaa senaatista, ja saivat tukea poliittiselta oikeistolta eli vanhasuomalaiselta ja ruotsalaiselta puolueelta sekä nuorsuomalaisen puolueen vähemmistöltä. Monarkiaa kannatti myäs pääosa tiedemiehistä, yritysjohtajista ja taiteilijoista: mm. Jean Sibelius, Eliel Saarinen ja Akseli Gallen-Kallela olivat innokkaita monarkisteja.

Tasavaltalaisia käsityksiä puolustavaa porvarillisa vähemmistöä johtivat K.J.Ståhlberg ja Santeri Alkio. Heidän tukenaan olivat vain maalaisliitto ja nuorsuomalaisen puolueen enemmistö. Myös sosiaalidemokraatit olivat lujasti tasavaltalaisia, mutta he eivät kuuluneet päättäjiin kansalaissodan jälkeisessä Suomessa.

Ratkaisevassa asemassa oli eduskunta, ns. tynkäeduskunta, jossa oli enimmilläänkin vain 111 edustajaa. Sosiaalidemokraateista eduskunnan tyähän saattoi alukis osallistua vain Matti Paasivuori, myöhemmin hän sai mukaansa kaksi aatetoveriaan. Muut SDP:n edustajat olivat kuolleet, paenneet Neuvosto-Venäjälle, vangittu tai muuten poissa kuvioista. Eduskunnassa monarkisteilla oli niukka enemmistö.

Paasikiven senatti antoi kesäkuun alussa esityksen hallitusmuodosta, jonka mukaan Suomesta tulisi kuningaskunta. Senaatin mukaan vain perinnöllisen kuninkuuden turvin voitaisiin saavuttaa riittävä sisäpoliittinen vakavuus ja ulkopoliittinen johdonmukaisuus. Kiivaan väittelyn jälkeen monarkistinen hallitusmuotoesitys sai taakseen eduskunnan enemmistön. Tasvaltalasten rintama oli kuitenkin niin vahva, että valtiosäännön lopullinena hyväksyminen uhkasi määrävähemmistösäännösten nojalla siirtyä vaalien ylitse. Tämä olisi merkinnyt kuningasajatuksen hautaamista, sillä uusi eduskunta olisi täysilukuinen ja siellä tasavaltalaisten rivejä vahvistaisivat todennäköisesti myös sosiaalidemokraatit.

Svinhufvud ja Paasikivi eivät alistuneet muodollisuuksiin. He turvautuivat vuoden 1772 hallitusmuodon 38. pykälään, joka mukaan hallitsijasuvun sammuttua valtiopäivien on valittava valtakunnalle uusi hallitsijasuku. Nyt riitti yksinkertainen enemmistö. Eduskunta valtuutti äänin 58-44 Paasikiven senaatin ryhtymään toimiin kuninkaanvaalia varten.

Senaatti suuntasi katseensa Saksaan. Suomi oli asettanut ulkopolitiikkansa Saksan varaan, joten saksalaisen kuninkaan valitsemisen katsottiin takaavan sen, että Saksa tukisi Suomea myös jatkossa. Mieluisin neljästä sopivasta kuningasehdokkaasta olisi ollut keisari Vilhelm I:n poika prinssi Oskar, mutta keisari kieltäytyi luovuttamasta poikaansa näin epävarmaan hankkeeseen.

Lokakuun 9. päivänä 1918 eduskunta valitsi muodollisesti yksimielisesti Suomen kuninkaaksi Hessenin prinssin Friedrich Karlin. Tasavaltalaiset pidättäytyivät äänestyksestä pitäen sitä laittomana. Suomalaiset kuninkaantekijät eivät toimineet reaaliajassa. Kun Suomessa nostettiin liput salkoon uuden kuninkaan kunniaksi. Saksassa oli alkanut jo Vilhelm I:n lähtölaskenta. Liittoutuneiden elokuussa käynnistämä hyökkäys oli johtanut Saksan tappion tielle, jonka päässä oli Saksan sotilaallinen luhistuminen ja julistaminen tasavallaksi. Saksan romahdettua Friedrich Karl ensin lykkäsi kuninkuuden vastaanottamista ja viimein joulukuussa 1918 luopui siitä kokonaan.

Friedrich Karl

http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Karl

Suomen kuningaskuntahanke

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kuningaskuntahanke

Fredrik Kaarle oli vain tovin Suomen kuninkaana 1918
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/fredrik_kaarle_oli_vain_tovin_suomen_kuninkaana_1918_53450.html#media=53454

Fredrik Kaarle – Suomen kuningas

http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2008/12/fredrik-kaarle-suomen-kuningas.html

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Kallis voitto

Punaisten läntisten joukkojen antautuminen huhtikuun lopulla Lahden seudulla johti tuhansien ihmisten vangitsemiseen.

Valkoisten ja punaisten sota vaati raskaat uhrit. Kaikkiaan sodan aikana ja sen jälkiselvittelyissä kuoli yli 30 000 henkeä. Sisällissodille tyypillisesti suurimmat menetykset koettiin taistelukenttien ulkopuolella. Vihollista kohtaan tunnetun vihan syvyyttä ei säädellyt niinkään järki kuin tunteet.

Varsinaiset taistelutoimet koettelivat molempia osapuolia lähes yhtä ankarasti: valkoiset menettivät 3200 ja punaiset 3600 kaatuneina. Saksalaisia kaatui 300, ja myös venäläisten menetykset nousivat tuntuviksi.

Terrori eli siviilihenkilöiden ja sotavankien surmaaminen joko ilman mitään oikeudenkäyntiä tai täysin kyseenalaisen tuomion nojalla koetteli punaisia huomattavasti ankarammin kuin valkoisia. Punaiset surmasivat pääasiassa sodan alku- ja loppuvaiheessa noin 1650 valkoista, kun taas sotatapahtumien etenemisen myötä yltyneen valkoisen terrorin uhrina kuoli 8400 punaista, joiden joukossa oli 364 naista.

Punaisten uhrien määrän kaksinkertaisti sotaa seurannut vankileirikatastrofi. Sodan aikana ja sen jälkeen hallituksen joukot ottivat n. 80 000 vakia, jotka päätettiin asettaa oikeuden eteen. Vangituista vapautettiin kuulustelujen jälkeen 6000, ja loput asetettiin syytteeseen varta vasten perustetuissa tuomioistuimissa. Kaikkiaan 55 000 vankia tuomittiin. Vankeustuomiot vaihtelivat yhdestä vuodesta elinkautiseen. Kuolemantuomioita langetettiin 555, joista pantiin täytäntöön 265.

Vankileirikatastrofin suurin syy oli elintarvikepula, joka oli pahimmillaan kesällä 1918. Tilannetta pahensi vielä se, että heinäkuussa Suomeen saapui tuhoisa influensaepidemia, espanjantauti. Tämä maailmanlaajuiseen pandemiaan liittynyt tauti levisi kulovalkean tavoin yli koko maan. Suomessa tautiin kuoli seuraavien parin vuoden aikana noin 10000 henkeä, kaikkiaan sen arvioidaan aiheuttaneen noin 20 miljoonan ihmisen kuoleman.

Vaikesta oloista huolimatta huomattava osa punavangeista olisi kyetty pelastamaan, jos siihen todella olisi pyritty. Pelkästään tinkimällä valitusta laillisuusperiaatteesta ja sallimalla omaisten ruokalähetykset vangeille olisi helpotettu tilannetta ratkaisevasti.

Vankileirikatastrofissa oli joitakin samoja piirteitä kuin vuosien 1867-68 suurissa nälkävuosissa. Molemmat koettiin niin suuriksi onnettomuuksiksi, että ne eivät olleet ratkaistavisa julkisen vallan toimenpitein. Luterilaisen opin mukaan kohtaloon on alistuttava. Nälkä, puute, sairaudet ja kuolema olivat koettelemuksia, jotka oli kestettävä. Punavangitkin saivat selvitä, miten parhaiten taisivat.

Punavankikysymys poistui päiväjärjestyksestä vuonna 1927, jolloin viimeiset vangit armahdettiin. Sodan synnyttämät kaunantunteet, epäluuloisuus ja katkeruus osoittautuivat paljon pysyvimmiksi. Kansalaisten jako valkoisiin ja punaisiin oli niin jyrkkä ja usealle elämänalueille ulottuva, että Suomi nöytti kostuvan kahdesta kansakunnasta, joilla ei juuri ollut tekemistä toistensa kanssa.

Valkoiset kokivat sodan yksipuolisesti vapaussodaksi, mikä riisti hävinneeltä osapuolelta lähes kokonaan oikeuden itsenäisyyteen. Punaiset olivat joko rikollisia tai harhaanjohdettuja, joita oli syytä pitäää jatkuvasti silmällä. Eniten pelättiin sellaista asetelmaa, että Suomen kommunistit asettuisivat Suomen kansan selän takana Neuvosto-Venäjän politiikan välikappaleiksi.

Talvisodan alla syntynyt Terijoen hallitus osoitti, että tällainen asetelma ei ollut komministeille vieras. Neuvostoliiotn rinnalle eivät kuitenkaan asettuneet suomalaiset kommunistit, vaan kansalaissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle paenneet suomalaiset emigranttikommunistit. Heillä oli paljon voitettavaa mutta ei juuri hävittävää.

Lähdeaineisto: Suomi kautta aikoja ISBN 951-8933-60-X

Sodan ratkaisu

Saksalaiset valtasivat Helsingin nopeasti

Punaisten hyökkäysten epäonnistuttua helmikuun lopulla ja maaliskuun alussa aloite siirtyi valkoisille. Maaliskuun puolivälissä valkoiset aloittivat suurhyökkäyksen etelään kohti Tamperetta, punaisten tärkeintä tukikohtaa. Se vallattiin veristen taistelujen jälkeen 6. huhtikuuta. Samaan aikaan valkoiset saivat tärkeän voiton Karjalan rintamalla Raudussa.

Mannerheim oli kiirehtinyt Tampereen valloitusta suurten tappioiden uhallakin, sillä hän halusi, että maan oma armeija ratkaisisi sodan voiton. Hänen mielestään oli välttämätöntä, että Suomen itsenäisyys näytti sekä kotimaassa että ulkomailla pääosin Suomen omalta aikaansaannokselta. Jos Suomen itsenäisyys olsi toteutunut vieraan valtion lahjana, se olisi jäänyt maalle pysyväksi sisäiseksi ja ulkoiseksi rasitteeksi.

Tampereen kukistuminen ja tiedot salaisen sotilasretkikunnan saapumisesta romahduttivat punaisten johdon. Kansanvaltuuskunta piti viimeisen kokouksensa Helsingissä 6. huhtikuuta ja päätti siirtyä asteittain Viipuriin. Käytännössä asteittaisuus tarkoitti vain itää kohti pyrkiviä punakaartilaisia omaisineen. Punaisten sotilaallinen ja poliittinen johto suoriutui mahdollisimman nopeasti Viipuriin ja sieltä huhtikuun lopulla laivalla Pietariin. Joukkoja yllytettin kuitenkin taistelemaan loppuun saakka, mistä aiheutui turhia tappioita.

Kenraali Rudiger von der Goltzin johtama noin 9500 miehen vahvuinen saksalaisdivisioona nousi 3. huhtikuuta maihin Hangossa. Punaiset eivät edes yrittäneet estää maihinnousua, vaan pyrkivät katkaisemaan saksalaisten etenemisen Karjaalla. Tässä epäonnistuttiin, ja saksalaiset jatkoivat kohti Helsinkiä. Punaisten asemaa heikensi entisestään 2500 miehen vahvuisen saksalaisprikaatin maihinnousu Loviisassa 7. huhtikuuta.

Punaisten johdon paon jälkeen Helsingin puolustus oli jäänyt paikallisen punakaartin varaan. Kaupungissa oli myös kaksi muuta mahdollista sotilaallista tekijää, satamassa olevat venäläiset sota-alukset ja Viaporin linnoitustykistö, mutta niistä ei ole ollut punaisille apua. Venäläiset laivat poistuivat Helsingistä saksalaisten kanssa tehdyn sopimuksen nojsalla, ja valkoiset olivat puolestaan punaisten tietämttä pooistaneet lukos linnoituksen tykeistä.

Uhkatekijöiden poistuttua saksalaiset valtasivat Helsingin muutamassa päivässä, sillä punaisilta puuttui suunnitelmallinen ja keskitetty johto. Saksalaiset pitivät jo 14. huhtikuuta voitonparatinsa ja luovuttivat kaupungin valkoisille Suomen edustajille.

Helsingin valtauksen jälkeen punaisten vastarinta muuttui paoksi kohti itää. Länsiarmeija yritti huhtikuun lopulla tunkeutua Venäjälle,mutta jäi valkoisten ja saksalaisten vangiksi Etelä-Hämeessä. Karjalasta noin 10 000 punaisen onnistui paeta Neuvosto-Venäjän puolelle. Heistä tuhannet menehtyivät Stalinin vainoissa 1930-luvulla.

Karjalassa valkoisten joukot valtasivat Viipurin 29.huhtikuuta, ja punaisten viimenenkin osasto antautui 5. toukokuuta, jolloin valkoiset miehittivät venäläisten räjäyttämän Inon linnoituksen.

Taistelujen ratkettua senaatti antoi 6. toukokuuta Helsingissä voitonjulistuksen, jossa se korosti suomalaisten ja saksalaisten joukkojen sekä omaa rooliaan, mutta jätti Mannerheimin tyystin vaille huomiota. Mannerheimia tämä loukkasi, minkä vuoksi hän järjesti 16. toukokuuta Helsinkin suuren voitonparaatin. Hän ratsasti joukkojensa kärjessä kaupunkiin ja otti vastaan ohimarssin Runebergin patsaan luona Esplanidilla. Näin Mannerheim halusi jälleen korostaa sitä, että sota oli voitettu omin voimin.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Ryssän vihassa Elmo Kaila

Elmo Edvard Kaila syntyi Jokioisissa 6.2.1888 Edvard ja Märtha Carolina Anna Johanssonin toisena lapsena. Äiti (os. Köhlin) oli ruotsinmaalainen. Isä oli Kokkolan kirkkoherra Edvard Johansson. Elok E. Kaila suoritti ylioppilastutkinnon Kokkolan suomalaisessa yhteiskoulussa. Hän valmistui filosfian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1908.

Venäjän maaliskuun vallankumous muutti hetkessä poliittisen tilanteen. Se tempaisi myös Kailan mukaansa tavalla, josta ei ollut paluuta entiseen.

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Elmo Kaila toimi jääkäriliikkeessä värvärinä ja hänen avustuksellaan muun muassa Paavo Talvela aloitti matkan Saksaan. Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen Kaila liittyi itsenäisyysmielisen Uusi Päivä-lehden toimitukseen sen sihteerinä. Kaila oli myös luomassa salaista aktivistiverkostoa käyttäen sen keskuspaikkana ensin omaa työhuonettaan Otavan kustantamossa ja sitten Yrjönkatu 25:ssa toiminutta Uusi Metsätoimisto -nimistä peiteyritystä. Täältä käsin pidettiin yhteyttä Saksassa oleviin jääkäreihin, johdettiin ympäri maata toiminutta asiamiesverkkoa, väärennettiin passeja, välitettiin vakoilutietoja saksalaisille sekä salakuljetettiin aseita Suomeen. 

Kesällä palosuojeluskunta-aate alkoi kehittyä Kailan johdolla. Kävi välttämättömäksi saada esikunta, jonka tehtävänä oli samalla ohjata ja sijoittaa Saksasta tulleet jääkärit suojeluskuntapiireihin. Miehiä alkoi ilmaantua yksitellen tai pienissä ryhmissä Uuteen Metsätoimistoon, joka osoitti heille ”työmaan”, hankki sarkavaatteet ja järjesti tarpeelliset komennus- ja matkaluvat. Matka-asiamiehistä tehokkaimpia oli urheileva palopuhuja maisteri Lauri Pihkala, jonka toimialueena oli koko maa. Herästyskierroksensa Kaila aloitti Viitasaarelta 23.6.1917. Kuulijoita oli 300-400.

Syksyllä 1917 Kailan verkoston kautta alettiin perustaa ja kouluttaa suojeluskuntia ympäri Suomea. Kaila toivoi, että myös työväestö olisi tullut mukaan suojeluskuntiin samalla tavoin kuin aikanaan jääkärikoulutukseen mutta tämä ei toteutunut. 1918 sisällissodan puhjettua Kaila johti edelleen verkostoaan Helsingistä käsin, kunnes maaliskuussa pakeni Tallinnan kautta Berliiniin, josta hän palasi Suomeen sen jälkeen kun saksalaiset valtasivat Helsingin.

20.syyskuuta Kaila sai ilosaman. Karlsson alias Donner kirjoitti:”Neuvottelut ovat parhaillaan käynnissä suuremmasta lähetyksestä Vaasan tienoille. Toivomme hyviä seurauksia:” Aseita oli tulossa. Puheenalainen laiva Equity toi sitten toivotun lastin Pohjanmaan rannikolle. Kaikki kävi nopeasti. Kaila ja Donner järjestelivät aselähetyksen yksityiskohdat kuin ammattilaiset konsanaan. Aseiden kuljetus ja vastaanotto sujui kellon tarkkuudella. Venäläiset tai punakaartilaiset eivät saaneet mitään kunnon tietoa Equityn käynnistä. Maihin saatiin 6500 saksalaisten sotasaaliiksi saamaa kolmen linjan kivääriä, 6 miljoonaa panosta, 30 konekivääriä ja 800 000 panosta, 200 mauserpistoolia, 4500 käsikranaattia ja muuta sotakalustoa. AK ja Uusi Metsätoimisto hoitivat kaikki järjestelyt.

Joulukuun alku oli Kailalle kiireistä aikaa. Uutta suurta aselähetystä odotettiin Porin seudulle. Tulossa oli Equity toinen lasti: 25000 kivääriä, 50 konekivääriä – 2000 pistoolia – kaikki runsaine patruunoineen – sekä muuta kaivattua sotamateriaalia ”Liettuan komennuskunnan varastosta”.

Tilanne kansalaissodan rintamilla oli helmi-maaliskuun vaihteessa ratkaisevasti muuttunut. Aloite oli alkanut siirtyä valkoisille.Mannerheimi tavoitteena oli punaisen Tampereen valtaaminen. Taistelujen painopiste oli Hämeessä, osin myös Satakunnassa.

Sota ehti tuskin päättyä, kun valkoinen Suomi alkoi jakaantua kahteen kiistelevään osapuoleen: tasavaltalaisiin ja monarkisteihin.

Toukokuussa 1918 Kaila asetti verkostonsa monarkistien käyttöön lähettäen asiamiestensä kautta tasavaltalaisvastaista propagandaa. Kailan mielestä vain Saksan tuki ja saksalainen kuningas Suomessa mahdollistaisivat Itä-Karjalan liittämisen Suomeen. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä marraskuussa 1918 Saksan tappioon Kaila muutti suuntaa ja alkoi suunnitella oikeistolaista vallankaappausta, jolla Mannerheim nostettaisiin Suomen diktaattoriksi ja aloitettaisiin hyökkäys Pietariin. Nämä suunnitelmat epäonnistuivat kuitenkin kesällä 1919 ja Ståhlbergistätuli Suomen presidentti.

Lähdeaineisto: Martti Ahti Ryssänvihassa Elmo Kaila ISBN 951-0-22043-4

Tilanne vuoden 1917 keväästä sotaan

Vuosien 1905-1906 tilanne toistui 1917. Taaskin tsaarinvallan luoma järjestysvalta romahti, ja tyhjiöön syntyi vähitellen kaksi aseellista kansalaisjärjestöä, suojeluskunnat ja järjestys-tai järjestökaartit. Jälkimmäisistä kehittyivät punakaartit, siis vallankumousarmeija. Tälläkin kerralla vastakkaisuutta syvenisvät monimutkaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset tekijät. Työväenliikkeessa suojelukuntia nimitettiin samoin kuin suurlakon jälkeen ”lahtarikaarteiksi”, ja niihin suhtatuduttiin sekä vihamielisesti että pelokkaasti. Nytkin oli yrityksiä yhteiskunnalliset rajat ylittävien kaartien luomiseksi, mutta niissä ei onnistuttu.

Suojeluskuntia perusti kaksi eri tahoa, ja samoissakin suojeluskunnissa oli eri elementtejä. Maanviljelijäväestö oli tyytymätön elintarvikkeiden luovutukseen, ja maatalouslakot herättivät huomiota koko maassa. Suojeluskuntia oli perustettu runsaasti toisaalta Pohjanmaalle ja Karjalaan ja toisaalta Lounais-Suomeen. Pohjanmaalla ja Karjalassa perustamiseen vaikutti paitsi talonpoikien tyytymättömyys elintarvikelakien määräyksiin” myös järjestyksenpitotarve ja aktivistien venäläisvastainen ja kansallismielinen asennoituminen. Aseistautumista vaativan uhkan nähtiin yleensä tulevan alueen ulkopuolelta.

Paljon yksiviivaisempi oli suojeluskuntien lähtökohta Lounais-Suomessa. Siellä perustaminen johtui maaomistajien ja työväestön ristiriidoista. Uhkaa koettiin alueen sisältä, ja siksi tavoitteina olivat kotimainen järjestyksenpito ja omaisuuden suojelu. Maatalouslakoissa uhkakuva konkretisoitui. Ensimmäisen kerran ampuma-aseita käytettiin Huittisten meijerillä kesällä 1917. Silloin lähinnä paikkakunnan virkamiehistä koostunut suojeluskunnan alkio turvautui aseisiin ja haavoitti puolta tusinaa kiviä heittelevää maatalouslakkolaista. Risto Alapuro on osoittanut, että yhteenoton sai aikaan monimutkainen tapahtumasarja ja että välikohtauksen jälkeen lakkoon johtaneesta kiistasta sovittiin yllättävän vaivattomasti. Tietysti työväenlehdistö ja paikalliset työväenliikkeen aktiivit käyttivät kovaa kieltä ”Huittisten verihurtista”, eikä ole ihme, että kahakka kytki viholliskuvan suojeluskuntiin entistä kiinteämmin. Silti Huittisissakin järjestökaarti, kuten sitä siellä nimitettiin, perustettiin vasta sen jälkeen, kun Ammattijärjestön valtuusto oli 20 lokakuuta antanut kehotuksen kaartien perustamiseen. Ainakaan tällä paikallisella tasolla suojeluskunnan perustaminen tai edes kahakka eivät siis välittömästi synnyttäneet aseellista vastavoimaa.

Tilanteen kiristyessä myöhäissyksyllä suojeluskunnat hahmottuivat yhä selvemmin yhteenotoissa vastustajiksi. Marraskuun suurlakon aikana kaartit kävivät takavarikoimassa aseita ja elintarvikkeita sekä pidättivät suojeluskuntiin kuuluvia. Lakon aikana ja viikon kuluessa sen jälkeen tehtiin kaikkiaan 18 murhaa. Tapahtumat aiheutti työväenjärjestössä pelkoa rangaistuksista ja kostosta, ja kun suojeluskunnat sitten julistettiin hallituksen joukoiksi, ne nähtiin hyökkääjiksi paitsi työväenliikkeen progandassa myös aivan aidosti sen keskuudessa.

Poliittisesti aktiivisen vasemmiston piirissä kuvaa suojeluskunnista muovasivat sodan jälkiselvitellyt. Työväenjärjestöiltä kerätyssä terroritilastossa pahimpia väkivallan harjoittajina pidettiin suojeluskuntiena esikuntia ja yleensä paikallisia henkilöitä. Samoin Jaakko Paavolainen on päätynyt siihen, että suojeluskuntien esikunnilla oli erittäin merkittävä osuus valkoisessa terrorissa.

Suojeluskunnat heräsivät uudelleen toimintaan sitä mukaa kun punaisen Suomen alueet joutuivat valkoisten haltuun. Mukaan tuli usein sellaisia, jotka olivat kuuluneet suojeluskuntaan jo ennen sodan puhkeamista ja joiden henki oli siksi ollut punaisen vallan aikanauhattuna. Suojeluskuntien tehtäväksi lankesi luonnostaan turvaamistoiminta ja ”uuden kapinan” estäminen. Samalla ne paikallisten olosuhteiden tuntijoina saivat että ottivat kansantuomioistuimen luonteen. Niiden antamissa lausunnoissa vaadittiin rangaistuksia, vaikka kysymyksessä piti olla tietojen antamisen, näin suojeluskuntien esikunnat saivat tuomioistuimen roolin. Siihen rohkaisivat toki kysymykset, joilla haettiin vastausta esimerkiksi siihen, oliko vangin luota läydetty ryöstettyä tavaraa. Jaakko Paavolaisen lausunnoista kokoaman otoksen perusteella 13 prosenttia eli arviolta 3500 lausuntoa oli sellaisia, joissa vaadittiin kuolemantuomiota – suunnilleen sanoilla, että ”ei toivota koskaan takaisin”. Näitä lausuntoja annettiin kesä-heinäkuussa, jolloin tilanne oli rauhoittunut, joten vielä tuolloinkin purkautui rankaisemisen halu. Pääosa valkoisesta terrorista taphtui kuitenkin välittömästi taistelujen yhteydessä ja/tai sitten pikaisesti asetettujen rintama- ja kenttätuomioistuinten summittaisina tuomioina, kuten Heikki Ylikangas ja myös Paavolainen ovat osoittaneet. Mutta tässäkin vaiheessa juuri suojeluskuntien esikunnat olivat keskeisiä valkoisen terrorin toteuttajia. Samoin Alapuro ja Jukka Rislakki korostavat, että Huittisissa ja Jämsässä esikunta ei muut suojeluskuntalaiset vaikuttivat ratkaisevasti siihen keitä tuomittiin.

Lähdeineisto:Risto Alapuro Raja Railona ISBN 951-0-23032-4

”Lyhytaikainen pelottelu”

Kaikki pohjalaiset eivät aluksi ehkä tajunneet taistelevansa Etelä-Suomessa tehtaantyöläisiä ja maalaiskurjalistoa vastaan vaan uskoivat kohtaavansa Tampereen pohjoispuolella ryssiä. Tätä historioitsija Heikki Ylikankaan aivan kelvollisiin lähteisiin pohjautuvaa väitteisiin pohjautuvaa väitettä ei tarvitse punnita Kannaksella, ainakaan mies mieheltä. Karjalaisille asetelma selkeni heti. Sotaan ei tarvinnut varsinaisesti mennä.S ealkoi kotiseudulla heimolaisten kesken, eivätkä venäläisetkään olleet progandan piirustamia taruolentoja. Viipurin valkoiset ja punaiset tunsivat vihollisensa hyvissa ajoin ennen tammisunnuntaita. Tietämys ei pidätellyt kumpaakaan.

Sotiminen ei ollut Viipurissa velvollisuus vaan mahdollisuus osallistua huomattavasti omaa elämää suurempaan tapahtumaan. Upseerikadulla asuneessa Vaittisen perheessä teki lähtöä kolme punaista poikaa. Yksi heistä oli noussut päälliköksi, mutta äiti ei ylpistynyt. ”Minult männöö paras poika”, hän aavisteli. Päällikköpoikaa heilautti kättään: ”Jos mie kaavun, niin pankaa lehtee, et ilolla muistelevat”.

Vanhempien varoitukset unotuivat siitäkin syystä, että ihalijatytöt ojensivat punaisia tulppaaneja. Kaikkein lähtövalmiimpiin lukeutui 16-vuotias Edvard Henttonen. Hänen kotinsa oli köyhä, mutteo politiikkaan valveutunut. Punakaarti toppuutteli joskus alaikäisiä, mutta Edward pääsi mukaan isäpuolen muassa. Kovasta pakkapäivästä 10.helmikuuta 1918 tuli hänen elämänsä kohokohta.

Muodollisuudet hoituivat Punaisenlähteenkadun työväentalolla. Vaikka asui likellä, Edvard majoittui Papulaan, venäläiselle keskuskasarmille ja varasi petinsä. Vanhan sotaväen käynyt kouluttaja selitti kiväärin mekanismin, joka vaikutti yksinkertaiselta. Vahingonlaukauksia sattui ”tuhkatiheään”, mutta ne eivät pilanneet pääasiaa. ”Sitä innostusta, jolla otimme koulutuksen vastaan, ei voi kuvata”, Edvard muisteli vuosikymmenien päästä.

Aluksi piti vahtia yhdentekeviä paikkoja ja vankeja, joista jotkut olivat ikätovereita. Punakaarti makstooi Edvardille mukavat 15 markkaa päivässä. Hän sai ”polseviikeiksi” sanotut venäläiset sotilassaappaat ja säärystimet sekä toppahousut ja -takin. Päälle hän vetäisi harmaan sarkapomppansa. Sotilaspoia tuli valmiiksi mustasta leveälierisestä hatusta, jota sievisti koulutytön lettinauhasta solmittu punainen rusetti. ”Käytä poika asetta miehen tavalla”, evästettiin Viipurin rautatieasemalla Toimeenpanevassa Esikunnassa. ”Koetan parhaani”, Edvard vastasi.

Kumpaahan väriä nuorukaiset hehkuivat innokkaampina? Edvardin kanssa samalle rintamalle valkoisen pyrkinyt, juuri 18 täyttänyt Elis Rossander lausui, että tilanne vaaatii jokaista tosisuomalaista vuodattamaan verensä. Elis pyysi ja sai siunauksen isältään Rautjärven kirkkoherralta. Valkoiset empivät aluksi alaikäisten päästämistä taisteluihin ja edellyttivät vanhempien lupaa. ”Isä”, kirjoitti 17-vuotias joensuulainen Erkki Leväinen, ”sinä tiedät innostuksemme. Et suinkaan soisi näkeväsi poikasi syrjään jäävän”. Erkki oli intohimoinen viulun ja pianon soittaja, joka tunsi ”taitlijan rajatonta rakkautta vapauteen”. Häntä oli käytännöllisemmin valmistautunut sotaan partiojärjestön jäsenyys. Erkki Leväsen toive täyttyi. ”Ole rohkea, poikani, tähtää tarkasti, Jumalan haltuun”, isä vastasi. Äiti murehti enemmän, koska Erkki oli veljessarjan nuorin ja viimeinen kotona pysynyt.

Läheskään kaikki eivät olleet huolettomia nuorukaisia. Kolikkoinmäen esikaupungissa eläneen Leanderin perheen 58-vuotias isä lähti punainen nauha lakissaan, mutta muuten ikäisensä näköisenä olematta läheistensä silmissä ”mikään hehkuva työväenluokan sankari”. Miksi tällaiset hahmot olivat valmiit vaarantamaan elämänsä ja myös elätettäviensä aseman?

Uhri ei ensi alkuun tuntunut peruuttamattomalta ja todennäköiseltä. ”Luultiin, että se on vain sellainen lyhytaikainen pelottelu”, muisteli eräs hovinmaalainen punakaartiin liittyneistä, josta kellään ei ollut käsitystä, että ”se tulee muodostumaan niin valtavaksi sotatoimeksi”.

Lähdeaineisto: Teemu Keskisarja Viipuri 1918 ISBN 978-952-234-187-7

Valkoinen terrori osapuolien sodantulkinnassa

Epävirallisten kenttäoikeuksien langettamien kuolemantuomioiden ja yksittäisten upseerien ja sotilaiden päätösten perusteella teloitettiin muutaman kuukauden aikana yli 8000 punaista. Jos lukuun lasketaan myös ne punaiset, jotka ammuttiin taisteluiden yhteydessä, mutta jotka on merkitty kaatuneiksi, luku lähenee 10 000:ta. Kun ottaa huomioon punakaartin koon, joka oli alle satatuhatta miestä, teloitusten määrä oli huikea. Vaikka kaikki teloitetuista eivät kuuluneetkaan punakaartiin, voidaan todeta, että lähes kymmenesosa punakaartin miesvoimasta teloitettiin. Luku on karmaiseva ja hakee vertaistaan uuden ajan sotahistoriassa. Koska teloitukset olivat epävirallisia eikä niitä dokumentoitu kuin sattumanvaraisesti, on hyvin vaikeaa arvioida, kuinka suuri osa valkoisen puolen sotilaista osallistui teloituksien toimeenpanoon. Arviointia vaikeuttaa lisäksi teloitustilanteiden erilaisuus. Siinä missä toiset ammuttiin yhden miehen toimesta syrjäisellä metsätiellä, toiset ammuttiin usean kymmenen henkilön toimesta vankileirien teloituspaikoilla tai taistelukentällä. Terroritilaston pohjalta on mahdolista tehdä arvio, jonka mukaan valkoisella puolella teloituksiin osallistui ainakin sama määrä henkilöitä kuin oli teloitettavia eli noin 8000. Tätä määrää voidaan pitää teloituksiin osallistuneiden minimimääränä. Koska valkoinen armeija oli sodan loppuvaiheessa toukokuussa noin 90 000 miehen, tarkoittaa tämä, että noin joka kymmenes valkoinen sotilas osallistui teloituksiin.

Kuten Jukka Kekkonen on todennut, ei valkoisten toimeenpanemia teloituksia voinut oikeuttaa juridisesti eikä menetelmää voida nimittää edes valkoisten oikeudenkäytöksi. Kenttäoikeudet ja niiden langettamat kuolemantuomiot sekä yksittäisten henkilöiden suorittamat tapot rikkoivat niin kotimaista kuin kansainvälistä oikeustajua. Niin aikalaisille, sekä punaisille että valkoisille, kuin myöhemmille sukupolville on ollut ilmeisen selvää, ettei teloituksia ole voitu perustella oikeudellisesti. Teot ja päätökset perustuivat pikemmin uskoon moraalisesta oikeutuksesta: maanpetturia ja isänmaan vihollista oli rangaistava nopeasti ja ankarasti ja varmistettava näin sodan voitto ja estettävä mahdollinen uusi kapina. Vihollisen aseellisen voiman tuhoamisen lisäksi piti eliminoida myös kaoinan taustavoimat ja kannattajat. Teloituksia pidettiin tapahtumien aikana vallkoisen väestön keskuudessa oikeutettuina ja välttämättömänä osana kapinan kukistamista. Tuhannet teloitukset eivät olisi olleet mahdollisia, jos suuri osa paikkakuntien valtaapitävistä ja asukkaista olisi niitä vastustanut.

Monet valkoisen armeijan joukko-osastoista eivät ehtineet mukaan itse taisteluihin vaan saivat sodan jälkeen tehtäväkseen puhdistaa suuria alueita piileskelevistä punaisista, Tämä toiminta, johon teloitukset oli hyvin läheisesti kytketty, on monelle ollut ainoa kosketus sotatoimiin, ja on vaikea kuvitella, että teloitukset eivät olisi jättäneet voimakasta ja lähtemätöntä muistoa tekijöidensä mieleen. Tätä muistoa ei kuitenkaan ole haluttu tuoda julki muistelmissa tai muissa kirjoituksissa. Syy on selvä: valkoisella puolella ymmärrettiin varsin pian sodan jälkeen, että järjestyksen palautuksessa on menty liian pitkälle, eikä massateloituksia voida puolustaa. Tällöin oli parempi pitää suunsa supussa ja keskittyä toisentyyppiseen muisteluun ja historiankirjoitukseen.

Sen sijaan, että olisi ryhdytty selvittämään, miten lähes 30 000 punaista menetti henkensä, nostettiin esiin omat noin 5000 hengen tappiot ja rakennettiin niiden ympärille mittavat muistotraditiot. Valkoisten kaatuneiden palvomisen,Valkoinen terrori osapuolien sodantulkinnassa

Epävirallisten kenttäoikeuksien langettamien kuolemantuomioiden ja yksittäisten upseerien ja sotilaiden päätösten perusteella teloitettiin muutaman kuukauden aikana yli 8000 punaista. Jos lukuun lasketaan myös ne punaiset, jotka ammuttiin taisteluiden yhteydessä, mutta jotka on merkitty kaatuneiksi, luku lähenee 10 000:ta. Kun ottaa huomioon punakaartin koon, joka oli alle satatuhatta miestä, teloitusten määrä oli huikea. Vaikka kaikki teloitetuista eivät kuuluneetkaan punakaartiin, voidaan todeta, että lähes kymmenesosa punakaartin miesvoimasta teloitettiin. Luku on karmaiseva ja hakee vertaistaan uuden ajan sotahistoriassa. Koska teloitukset olivat epävirallisia eikä niitä dokumentoitu kuin sattumanvaraisesti, on hyvin vaikeaa arvioida, kuinka suuri osa valkoisen puolen sotilaista osallistui teloituksien toimeenpanoon. Arviointia vaikeuttaa lisäksi teloitustilanteiden erilaisuus. Siinä missä toiset ammuttiin yhden miehen toimesta syrjäisellä metsätiellä, toiset ammuttiin usean kymmenen henkilön toimesta vankileirien teloituspaikoilla tai taistelukentällä. Terroritilaston pohjalta on mahdolista tehdä arvio, jonka mukaan valkoisella puolella teloituksiin osallistui ainakin sama määrä henkilöitä kuin oli teloitettavia eli noin 8000. Tätä määrää voidaan pitää teloituksiin osallistuneiden minimimääränä. Koska valkoinen armeija oli sodan loppuvaiheessa toukokuussa noin 90 000 miehen, tarkoittaa tämä, että noin joka kymmenes valkoinen sotilas osallistui teloituksiin.

Kuten Jukka Kekkonen on todennut, ei valkoisten toimeenpanemia teloituksia voinut oikeuttaa juridisesti eikä menetelmää voida nimittää edes valkoisten oikeudenkäytöksi. Kenttäoikeudet ja niiden langettamat kuolemantuomiot sekä yksittäisten henkilöiden suorittamat tapot rikkoivat niin kotimaista kuin kansainvälistä oikeustajua. Niin aikalaisille, sekä punaisille että valkoisille, kuin myöhemmille sukupolville on ollut ilmeisen selvää, ettei teloituksia ole voitu perustella oikeudellisesti. Teot ja päätökset perustuivat pikemmin uskoon moraalisesta oikeutuksesta: maanpetturia ja isänmaan vihollista oli rangaistava nopeasti ja ankarasti ja varmistettava näin sodan voitto ja estettävä mahdollinen uusi kapina. Vihollisen aseellisen voiman tuhoamisen lisäksi piti eliminoida myös kaoinan taustavoimat ja kannattajat. Teloituksia pidettiin tapahtumien aikana vallkoisen väestön keskuudessa oikeutettuina ja välttämättömänä osana kapinan kukistamista. Tuhannet teloitukset eivät olisi olleet mahdollisia, jos suuri osa paikkakuntien valtaapitävistä ja asukkaista olisi niitä vastustanut.

Monet valkoisen armeijan joukko-osastoista eivät ehtineet mukaan itse taisteluihin vaan saivat sodan jälkeen tehtäväkseen puhdistaa suuria alueita piileskelevistä punaisista, Tämä toiminta, johon teloitukset oli hyvin läheisesti kytketty, on monelle ollut ainoa kosketus sotatoimiin, ja on vaikea kuvitella, että teloitukset eivät olisi jättäneet voimakasta ja lähtemätöntä muistoa tekijöidensä mieleen. Tätä muistoa ei kuitenkaan ole haluttu tuoda julki muistelmissa tai muissa kirjoituksissa. Syy on selvä: valkoisella puolella ymmärrettiin varsin pian sodan jälkeen, että järjestyksen palautuksessa on menty liian pitkälle, eikä massateloituksia voida puolustaa. Tällöin oli parempi pitää suunsa supussa ja keskittyä toisentyyppiseen muisteluun ja historiankirjoitukseen.

Sen sijaan, että olisi ryhdytty selvittämään, miten lähes 30 000 punaista menetti henkensä, nostettiin esiin omat noin 5000 hengen tappiot ja rakennettiin niiden ympärille mittavat muistotraditiot. Valkoisten kaatuneiden palvomisen, sankaripatsaiden pystyttämisen, sankarymyyttien luomisen ja alituisen punaisen terrorin raakuudesta muistuttamisen tuli osoittaa, ketkä olivat isänmaan todellisen uhrit. Keskeisiksi teemoiksi valkoisen puolen sodantulkinnassa nousivat 1920- ja 30-luvulla isänmaan pelastuminen ja yksittäisen valkoisen sotilaan urheus ja uhrialttius.

Virallisen Suomen valkoiselle tulkinnalle syntyi vastavetona punaisella puolella taistelleiden ylläpitämä, työväentalojen seinien sisäpuolella pysyvä tulkinta vuoden 1918 sisällissodasta.

Lähdeaineisto: Alpo Roselius Teloittajien jäljillä ISBN 13: 978-953-31-3840-7 

Terrorin aika

Sisällissota alkoi 27.tammikuuta 1918 ja päättyi 16.toukokuuta 1918. Historian päivämäärät ovatkin aina kompromisseja, sovittuja tulkintoja sille, mitä jonakin ajanjaksona tapahtui. Sodan päättymsipäivänä on pidetty toukokuun 16. päivää, jolloin Helsingissä järjestettiin valkoisten voitonparaati. Toukokuun kuudentenatoista vuonna 1918 moni valkoinen vietti vartiomassa vankeja, laatimassa kuulustelupöytäkirjoja, etsimässä piileskeleviä punakaartilaisia, jotkut jopa osana teloitusjoukkuetta. Samana päivänä ammuttiin eri puolella Suomea yhteensä toistasataa punaista ja pari valkoistakin. Sisällisodan levottoman ajan päättyminen voidaan sijoitta kesäkuun alkuun 1919, jolloin poikekusoloja varten annetut kansalaisvapauksien rajoitukset purettiin. Tuolloin maasta poistuivat myös Suomea siihen saakka miehittäneet saksalaisjoukot.


Sisällissodassa kuoli yli 36 000 suomalaista. Sotatoimissa sai surmansa yhteensä yli yhdeksän tuhatta, yli 11 000 ammuttiin taistelujen ulkopuolella, yli 12 000 kuoli vankileireillä, yli 3000 tuhatta sai muulla tavoin surmansa taistelujen yhteydessä tai katosi. Yli 27 000 surmansa saaneista kuului punaisiin. Valkoisiin sekä niihin, jotka eivät selkeästi kuuluneet kumpiinkaan lukeutui yhteensä noin 9 000.


Sisällissodasta aiheuti myös epidemiologinen katastrofi. Tämä seikka on usein sivuutettu sisällissodan historian yhteydessä kokonaan, vaikka se aiheutti vuosina 1918-1920 suoranaisia sotakuolemia suuremmat väestönmenetykset. Sisällissota synnytti tilanteen, joka ensi kertaa massiivisesti sekoitti suomalaisen bakteerikannan tuhansien miesten kulkiessa sotajoukkkona pohjoisesta etelään ja lännestä itään. Vanhastaan Suomessa oli vallinnut tilanne, jossa stabiilia läntistä Suomea oli rokotettu kulkutautien varalta vähemmän kuin vilkkaan itäisen liikenteen Itä-Suomea. Länsisuomalaiset olivat näin vastutuskyvyltään itäsuomalaisia heikompia. Kun erilaiset virus- ja bakteerikannat sekoittuivat sotatalven aikana – useat sotajoukot kuljettivat uudenlaisen viruskannan paikkakunnalta toiselle -, väestö altistui tavallista helpommin sairauksille. Ne puhkesivat myös poikkeuksellisen herkästi epidemioiksi.


Sodan jälkeen taudit levisivät leirejä vartioineiden sotamiesten, vapautuneiden vankien, leireiltä karanneiden ja kerjäläisten mukana. Tampereellla erilaiset infektiosairaudet ja ja kurkkumätä leivisivät keväällä ja kesällä 1918 sitä mukaan kuin kaupungin valtaustaistelussa kotinsa menettäneet perheet muuttivat joukoittain muualla asuvien sukulaistensa luokse, usein muuttaen usemmankin kerran. On arvioitu, että noin 15 000 suomalaista sai surmansa espanjankuumeen eri aalloissa 1918-1919. Vankileireille tuhoisin oli ensimmäinen espanjantaudin aalto heinäkuussa 1918, jolloin neljästä viiteen tuhatta punavankia kuoli espanjantautiin. Se tarkoittaisi sitä, että vähintään joka kolmas vankileirillä kuollu kuoli espjantautiin. Kokonaisten vankileirien siirtely kesällä 1918 piirilääkärien jyrkistä vastalauseista huolimatta johti vankien joukkosairastumisiin, kun idästä ja pohjoisesta tulleet terveet ja sairaat vangit keskitettiin etelän muutamille suurille vankileireille.


Sisällissodan rintamataisteluissa surmansa yhteensä reilut yhdeksän tuhatta miestä ja naista. Punaisista kaatuneista joka neljäs menetti henkensä puolustuskyvyttömänä: ollessaan joko aseeton tai yrittäessään antautua. Punaisten oma sodankäynti ei ollut juuri sen armollisempaa: varsinkin sodan alkupuolella punaiset syyllistyivät yleisesti antautuneiden tappamiseen taistelun jälkeen.


Sisällissota oli monella tavalla ensimmäinen moderni sota Suomessa. Se oli taistelu valtiollisesta vallasta Suomessa, johon sekaantui myös maailmansotaa käyvien Saksan ja Venäjän joukkoja. Sisällissota oli myös totaalinen sota, joka mobilisoi aseisiin ja taistelujoukkoihin kouluttamattomat amatöörit, nuoret, usein täysi-ik'isyyden rajoilla olevat miehet ja naiset. Tehokkaan, modernin aseistuksen ja sotateknologioiden lisäksi tuhoa levittivät tartuntataudit, huhut ja proganda, joiden seurauksena moni menetti henkensä joko rintamalla tai rintaman takana. Nämä tekijät johtivat siihen, että Suomessa käytiin reilussa neljässä kuukaudessa vuonna 1918 seurauksiltaan yksi julmimpia läntisessä Euroopassa käytyjä sotia. Nämä tekijät vaikuttivat myös siihen, että sisällissodan jälkimaine oli ristiriitainen ja kaikki tehdyt tulkinnat olivat pitkään joko poliittisia tai sellaisiksi leimattuja.



Lähdeaineisto Marko Tikka Terrorin aika 1917-1921 ISBN 

Punainen ja valkoinen Suomi

Valkoisia joukkoja Vaasassa

Sodan sytyttyä Suomi jakaantui kahtia: punaiset saivat hallintaansa eteläisen Suomen, valkoiset vakiinnuttivat valtansa Keski-ja Pohjois-Suomessa. Rintamalinjat hahmottuivat Pori-Tampere-Heinola-Viipuri-linjan pohjoispuolelle. Yhtenäisestä rintamalinjasta ei ollut kysymys, sillä osapuolet pysyttelivät joukkojen vähyyden vuoksi teiden ja rautateiden varsilla.

Sotaa käytiin helmikuun puoliväliin saakka paikallisina sissitaisteluina. Kumpikin osapuoli keskittyi vakiinnuttamaan valtansa omalla tukialueellaan. Punaiset perustivat 13-jäsenisen vallankumoushallituksen, Suomen kansanvaltuuskunnan, jonka puheenjohtajaksi valittiin Kullervo Manner. Kansanvaltuuskunta ilmoitti käyttävänsä ”proletariaatin eli köyhälistön valtaa”, mutta sen ohjelma ei radikaalisuudestaan huolimatta ollut koivn sosialistinen. Sosialistiseen yhteiskuntaan uskottiin päästävän ajan myötä. Ajatus proletariaatin diktatuurista hyväksyttiin vasta kun vallankumous alkoi kukistua.

Kansanvaltuuskunnan merkittävin luomus oli 23. helmikuuta hyväksytty valtiosääntöehdotus, joka tähtäsi Suomen poliittisen järjestelmän kansanvaltaisuuden lisäämiseen. Ehdotus olisi mm. kasvattanut eduskunnan valtaa ja ottanut käyttöön kansanäänestyksen.

Kansanvaltuuskunnan suurin hallinnollinen ongelma oli virkamiesten kieltäytyminen yhteistyöstä. Siksi se ei saanut mm. raha-asioita ja elintarvikehuoltoa hallintaansa. Myös punakaartit aiheuttivat ongelmia, sillä ne eivät sopeutuneet keskushallinnon toimintatapoihin. Punakaartien harjoittama terrori kääntyi kansanvaltuuskuntaa vastaan, se ei saavuttanut väestön enemmistön luottamustaa.

Punaisten joukkojen, joiden ytimen muodostivat työväestön punakaartit, vahvuus oli suurimmillaan runsaat 70 000 miestä. Suuresta vahvuudesta huolimatta armeija oli heikko, sillä ei ollut ammattitaitoista johtoa, sen organisaatio oli huono ja joukot olivat kurittomia ja heikosti koulutettuja. Punakaartit perustuivat vapaaehtoisuuteen, joskin pakko-ottoihin turvauduttiin paikallisesti maalis-huhtikuussa. Joukot koostuivat pääasiassa työväestöstä ja maaseuden vähäväkisistä.

Punaiset olivat laskeneet paljon venäläisten sotilaiden ja bolsevikkien varaan, mutta näissä toiveissa petyttiin. Vain 3000-4000 venäläistä sotilasta osallistui taisteluihin punaisten rinnalla. Bolsevikeilta ei puuttunut halua punaisten auttamiseen, mutta heidän oman tukalan asemansa vuoksi apu jäi pääasiassa aseiden varaan.

Valkoinen Suomi perusti hallintonsa Vaasaan. Aluksi neljän senaattorin muodostaman Vaasan senaatti julistauti 1. helmikuuta maan ainoaksi lailliseksi hallitukseksi. Myöhemmin Vaasan senaattiin liittyivät P.E.Svinhufvud ja J.Castren, jotka onnistuiva maaliskuussa pakenemaan Helsingistä. Muut senaattorit piileskelivät eri puolilla Helsinkiä saksalaisten tuloon asti.

Valkoisen armeijan vahvuus oli myös 70 000 miestä. Aremijan runkona olivat suojeluskunnat; ne olivat luonteeltaan paikallisia turvajoukkoja, joten niiden tehokas sotilaallinen käyttö oli ongelmallista. Tämän vuoksi Mannerheim turvautui 18. helmikuuta käyttöön otettuun yleiseen asevelvollisuuteen, joka takasi armeijalle sen tarvitseman miesvoiman. Jääkärien pääjoukon palaaminen Saksasta 25. helmikuuta merkitsi sitä, että asevelvollisuusarmeija sai kouluttajansa ja johtajansa. Miehistä koostui pääasiassa itsenäisistä maanviljelijöistä sekä virkamiehistä ja muusta sivistyneistöstä.

Valkoiset saivat apua Ruotsista ja Saksasta. Helmikuun alussa Ruotsista saapui esikuntaupseereita, jotka kykenivät laatimaan operaatiosuunnitelmia ja organisoimaan sotatoimiyhtymiä.

Saksasta Mannerheim toivoi vain yleisesikuntaupseereita, aseita ja ampumatarvikkeita, mutta Saksa liitti nämä toiveet omiin suunnitelmiinsa. Se oli päättänyt lopettaa aselevon Neuvosto-Venäjän kanssa ja kaapata Ukrainan, Baltian maat sekä Suomen vaikutuspiiriinsä. Peittääkseen omat tarkoitusperänsä Saksa tilasi näistä maista avunpyyntöjä bolsevismin vastaiseen taisteluun. Suomen hallituksen edustajat Berliinissä saivat kehotuksen pyytää Saksaa lähettämään maahan sotilasretkikunnan, mihin sitten auliisti suostuttiin. Senaati ja Mannerheim saivat tiedon asiasta vasta maaliskuun alussa.

Suomen sisällissota

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sis%C3%A4llissota

Kansalaissodan kuvia

http://www.kansanarkisto.fi/kanssota/

Kansalaissodan asiakirjoja

http://www.narc.fi/1918verkkonayttely/1918.htm

Vallankumous ja kansalaissota Suomessa
http://www.marxists.org/suomi/historia/svetshnikov/1925/kansalaissota.htm

Kansalaissota YLE

http://yle.fi/vintti/yle.fi/sininenlaulu/yle.fi/teema/sininenlaulu/artikkeli.php-id=24.htm

Suomen sotasurmat

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/kirkkohallitus

Vuoden 1918 arkisto

http://www.tyark.fi/lists/VUODEN_1918_ARKISTO.htm

Valkoinen ja punainen terrori

http://www.mannerheim.fi/06_vsota/s_terror.htm

Suomen vapaussota

http://www.vapaussota.com/vapaussota.html

Vapaussodan arkisto

http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Vapaussodan_arkisto

Arkistojen portti – vapaussota

http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Teema:_Sis%C3%A4llissota_1918

Elävä arkisto vapaussota

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/aihe/vapaussota

Vapaussodan historiallinen komitea

http://www.kolumbus.fi/leo.mirala/Sota/1-KANSALAISSOTA/Nimismiehen%20kertomus.htm

Kirjastovirma kansalaissota

http://www.kirjastovirma.net/kuva-arkisto/asiasana/kansalaissota

Luettelo punakaartilaisista

http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_punakaartilaisista

Suomen sisällissodan nimet

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sis%C3%A4llissodan_nimet

Kansalaissodasta sisällissodaksi

http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20110344/urn_nbn_fi_uef-20110344.pdf

Suomen vapaussota 1918

http://www.vapaussota.com/jutikkala.html

Täällä Pohjantäden alla

http://fi.wikipedia.org/wiki/T%C3%A4%C3%A4ll%C3%A4_Pohjant%C3%A4hden_alla

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X

Veli veljeä vastaan

Suomen kansainvälinen asema vahvistui nopeasti Neuvosto-Venäjän tunnustuksen jälkeen. Maan yhtenäisyys oli kuitenkin vaarassa. Lähes puolet väestöstä ei tuntenut porvarillista Suomea omakseen. Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa punakaarit nousivat vallanpitäjiä vastaan. Lisäksi laillisella hallituksella oli vastassaan maassa yhä olevat noin 40 000 venäläistä sotilasta ja Leninin johtama bolsevikkihallitus, jotka rohkaisivat punakaarteja ja yllyttivät niitä kaappaamaan vallan.

Sisäisten levottomuuksien lisääntyessä eduskunnan porvarillinen enemmistö valtuutti 12 tammikuuta senaatin ryhtymään toimiin lujan järjestyksen luomiseksi Suomeen. Senaatti antoi tehtvän Venäjän armeijassa komean uran luoneelle kenraaliluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheimille, joka oli palannut Helsinkiin vain kuukautta aikaisemmin.

Pääkaupunki oli Viipurin linnotuksen ja Venäjän laivaston tykkien armoilla, minkä vuoksi Mannerheim siirtyi suojeluskuntien ydinalueelle Vaasaan. Hänen tehtävänään oli aluksi vain organisoida hallitukselle uskolliset jouko ja vastata järjestyksestä Pohjois-Suomessa. Eri puolilla maata sattuneet suojeuskuntien sekä punakaartien ja venäläisten sotilaiden yhteenotot saiva Mannerheimin ja senaatin vakuuttumaan jyrkempien päätösten välittömyydestä. Senaatti julisti 25.tammikuuta suojeluskunnat hallituksen joukoiksi ja nimitti Mannerheimin niiden ylipäälliköksi.

Samaan aikaan sosiaalidemokraattisen puolueen, SDP:n maltillisten ja radikaalien kädenvääntö päätyi radikaalien voittoon. Puoluetoimikunta perusti työväen toimeenpanevan toimikunnan, joka ryhtyi valmistelmaan vallankaappausta. Vallankaappaus päätettiin toteuttaa Leninin 13. tammikuuta lupaamien aseiden avulla, minkä vuoksi oli välttämätöntä turvata asieta kuljettavan junan pääsy Helsinkiin. Tyäväen järjestyskaartien yleisesikunta määräsi 23. tammikuuta Helsingin-Pietarin rada varrella olevat kaartit liikekannalle. Vain kaksi viikkoa sen jälkeen kun Lenin oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden, hän sysäsi Suomen punakaartit nousemaan maan laillista hallitusta vastaan.

Toimeenpaneva komitea julistautui liikkeen korkeimmaksi vallankumoukselliseki elimeksi. Vallankumouskäsky annettiin Helsingissä 2. tammikuuta SDP:n puoluetoimikunnan ja punakaartien esikunnan nimissä. Illalla syttyi punainen valo Helsingin työväentalon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi. Ensimmäisen päivän aikana punaiset saivat miehitetyksi vain Helsingin rautatieaseman, ja varsinaisesti pääkaupunki miehitettiin seuraavana päivänä. Punaiset ottivat vallan myös useimmissä muissa Etelä-Suomen kaupungeissa.

Samaan aikaan kun punakaartit tekivät Helsingissä vallankaappauksen, Mannerheim otti omin luvin suojeuskuntien avulla Pohjanmaan valvontaansa. Yllätetyt venäläiset joukot antautuivat lähes vastarinnatta, ja suurin osa venäläisistä voitiin lähettää aseettomina kotimaahansa. Suojelukunnat saivat täydennystä ase- ja ampumavaratoihinsa, joten senaatilla oli nyt vahvan tukialueen lisäksi kohtalaisesti aseistettu armeija.

Suurta asejunaa idästä odottaneet ja panoksia asettaneet valkoiset yllättyivät, kun seuraavan juna tulikin lännestä. Muutama vaunullinen punakaartilaisia ehti täpärästi ohi Kämärän aseman ennen kuin rata takana lensi ilmaan. Ammuskeltuaan summanmutikassa sivuilleen punaiset jatkoivat itään. Tämä Viipurista tullut pikkujuna kohtasi Leipäsuolla Pietarin suuren asejunan ja sen suojajoukkoa kuljettavan junan. Päälyystö vaihtoi tietoja. Ne olivat epämääräisiä. Viipurilaiset eivät olleet saaneetyhteyttä Kämärän aseman lähistöllä kenties taisteleviin omiin. Rata saattoi olla auki, raskaammin panostettu tai väijytyksen katkoma.

Pietarista koottuja suojajoukkoa johti 30-vuotias metallimies Jukka Rahja, joka oli vuodesta 1905 saakka osallistunut bolsevikkien vaihtelvasti onnistuneisiin uhkayrityksiin. Rahjan rohkeus riitti Leipäsuolla 27. tammikuuta. Hän päätti viedä perille Suomen vallankumouksen kokonaisuudelle rohkaisevan lastin.

Pietariin Viipurista tulleet punaisten voimat yhtyivät jatkoiva Leipäsuolta länteen. Kolmen junan miesvahvuus, yli 500 miestä, vakuutti. Matka ei silti taittunut pillit viheltäen vaan irrallnen veturi edellä ja minimivauhtia. Junat saapuivat Kämärän asemalle pimeässä illassa. Minkään väristä ihmistä ei näkynyt laiturilla. Hnakea halkoivat lukuisat ladut. Vaihteen luona paloi punainen lyhty. Oliko se reitti selvä- melko vai varoitus ratakatkoksesta? Semafori sojotti asennossa, joka rautatieläiselle tarkoitti: ajakaa eteenpäin.

Kiskot oli särjett ja vaihteet väännelty. Varmistusveturi ajoi hiljaa ulos ja kallistui nokalleen. Junat ehtivät pysähtyä ratapihalle pitkäksi jonoksi. Valkoiset väijyivät metsän reunassa parinsadan metrin päässä. Harjanteelta, harvasta mäntytaimikosta oli mainio ampuma-ala valaistuihin juniin, joiden oviaukoist erottui miesten ja kamppeiden ruuhka. Jääkäri Urho Sihvonen tai joku muu oli älynnyt kieltää suksien sauvojen pystyyn tökkäämisen. Junissa ei huomattu kohti tähdättyjä 60 kivääriä. Punaisia hyppi alas tutkimaan varmistusveturin vahinkoja. Tulitus ryöpsähti kuin tarjottimella näkyviin maaleihin. Muutamassa minuutissa valkoise laskettelivät 5000 luotia. Jukka Rahja haavoittui pahasti molempiin jalkoihinsa, monta muutakin tipahti tuskissaan kieriskelemään. Vaunut reikiintyivät, lasit putoilivat ikkunoista ja veturihöyryt tehostivat helvetillistä vaikutelmaa. Sekasorrosta ja paniikista tointuneetkaan punaiset eivät kyenneet tähtäämään pimeään metsään. Rata oli poikki edessä, eivätkä veturit päässeet taakspäinkään jarrujen ja kattiloiden vioituttua. Valkoiset irrottautuivat ja hiihtivät pohjoiseen kohti Antreaa.

Kohtalon oikusta Suomessa oli syttynyt samanaikaisesti laillisen hallituksen vapaussota venäläisiä vastaa ja punaisten luokkasota hallitusta vastaan. Kumpikaan osapuoli ei olisi halunnut vielä aloittaa taistelua, mutta en antoivat kiihdyttää itsensä siihen. Syynä oli sen, että tapahtumille vauhtia antaneeseen nokituspeliin osallistui suomalaisten lisäksi kaksi muuta voimatekijää: venäläinen sotaväki ja Leninin bolsevikkihallitus. Ne olivat jokereita, joiden varaan sekä saattoi että täytyi laskea paljon. Kun ne paljastuivat hanttikorteiksi, oli tärkeää, että punaiset olivat niiden varassa ja valkoiset olivat niitä vastaan.

Lähdeaineisto: Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X, Teemu Keskisarja Viipuri 1918 ISBN 978-952-234-187-7