Sodan ratkaisu

Saksalaiset valtasivat Helsingin nopeasti

Punaisten hyökkäysten epäonnistuttua helmikuun lopulla ja maaliskuun alussa aloite siirtyi valkoisille. Maaliskuun puolivälissä valkoiset aloittivat suurhyökkäyksen etelään kohti Tamperetta, punaisten tärkeintä tukikohtaa. Se vallattiin veristen taistelujen jälkeen 6. huhtikuuta. Samaan aikaan valkoiset saivat tärkeän voiton Karjalan rintamalla Raudussa.

Mannerheim oli kiirehtinyt Tampereen valloitusta suurten tappioiden uhallakin, sillä hän halusi, että maan oma armeija ratkaisisi sodan voiton. Hänen mielestään oli välttämätöntä, että Suomen itsenäisyys näytti sekä kotimaassa että ulkomailla pääosin Suomen omalta aikaansaannokselta. Jos Suomen itsenäisyys olsi toteutunut vieraan valtion lahjana, se olisi jäänyt maalle pysyväksi sisäiseksi ja ulkoiseksi rasitteeksi.

Tampereen kukistuminen ja tiedot salaisen sotilasretkikunnan saapumisesta romahduttivat punaisten johdon. Kansanvaltuuskunta piti viimeisen kokouksensa Helsingissä 6. huhtikuuta ja päätti siirtyä asteittain Viipuriin. Käytännössä asteittaisuus tarkoitti vain itää kohti pyrkiviä punakaartilaisia omaisineen. Punaisten sotilaallinen ja poliittinen johto suoriutui mahdollisimman nopeasti Viipuriin ja sieltä huhtikuun lopulla laivalla Pietariin. Joukkoja yllytettin kuitenkin taistelemaan loppuun saakka, mistä aiheutui turhia tappioita.

Kenraali Rudiger von der Goltzin johtama noin 9500 miehen vahvuinen saksalaisdivisioona nousi 3. huhtikuuta maihin Hangossa. Punaiset eivät edes yrittäneet estää maihinnousua, vaan pyrkivät katkaisemaan saksalaisten etenemisen Karjaalla. Tässä epäonnistuttiin, ja saksalaiset jatkoivat kohti Helsinkiä. Punaisten asemaa heikensi entisestään 2500 miehen vahvuisen saksalaisprikaatin maihinnousu Loviisassa 7. huhtikuuta.

Punaisten johdon paon jälkeen Helsingin puolustus oli jäänyt paikallisen punakaartin varaan. Kaupungissa oli myös kaksi muuta mahdollista sotilaallista tekijää, satamassa olevat venäläiset sota-alukset ja Viaporin linnoitustykistö, mutta niistä ei ole ollut punaisille apua. Venäläiset laivat poistuivat Helsingistä saksalaisten kanssa tehdyn sopimuksen nojsalla, ja valkoiset olivat puolestaan punaisten tietämttä pooistaneet lukos linnoituksen tykeistä.

Uhkatekijöiden poistuttua saksalaiset valtasivat Helsingin muutamassa päivässä, sillä punaisilta puuttui suunnitelmallinen ja keskitetty johto. Saksalaiset pitivät jo 14. huhtikuuta voitonparatinsa ja luovuttivat kaupungin valkoisille Suomen edustajille.

Helsingin valtauksen jälkeen punaisten vastarinta muuttui paoksi kohti itää. Länsiarmeija yritti huhtikuun lopulla tunkeutua Venäjälle,mutta jäi valkoisten ja saksalaisten vangiksi Etelä-Hämeessä. Karjalasta noin 10 000 punaisen onnistui paeta Neuvosto-Venäjän puolelle. Heistä tuhannet menehtyivät Stalinin vainoissa 1930-luvulla.

Karjalassa valkoisten joukot valtasivat Viipurin 29.huhtikuuta, ja punaisten viimenenkin osasto antautui 5. toukokuuta, jolloin valkoiset miehittivät venäläisten räjäyttämän Inon linnoituksen.

Taistelujen ratkettua senaatti antoi 6. toukokuuta Helsingissä voitonjulistuksen, jossa se korosti suomalaisten ja saksalaisten joukkojen sekä omaa rooliaan, mutta jätti Mannerheimin tyystin vaille huomiota. Mannerheimia tämä loukkasi, minkä vuoksi hän järjesti 16. toukokuuta Helsinkin suuren voitonparaatin. Hän ratsasti joukkojensa kärjessä kaupunkiin ja otti vastaan ohimarssin Runebergin patsaan luona Esplanidilla. Näin Mannerheim halusi jälleen korostaa sitä, että sota oli voitettu omin voimin.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X