Uimakoulu, ampumaharjoitukset

Vanhaan linnaan johtavalla sillalla tapahtui iltapäivällä 11. syyskuuta 1917 hämmästyttävin kohtaus sitten Viipurin pamauksen 1495. Sotilasjoukko retuutti paikalle korkeita upseereita. Harmaahapsiset herrat rimpuilivat univormut ja arvovalta riekaleine. Nöyryytettynä, potkittuina ja kiväärinperillä rusikoituna he lensivät mereen ja kuolivat uimasilleen ammuttuina. Venäläisten sekaan solahti suomalainen Karl Kyrenius. Hän oli menettänyt veljensä Porin varuskunnan mellastuksessa ja ehti sisuuntua sillalla ehkä sikis. Kyrenius vältti luodit, ui pilarille ja kiipesi ylös. Yksi rääkkääjä mätki häntä halolla päähän. Kyrenius oli piilottanut vaatteisiinsa pistoolin ja käytti sitä ennen varmaa kuolemaansa. Hän ei osunut halonheiluttajaan vaan rannalla seisokellutta viattomamapaa sotilasta keskelle naamaa.

Mielivalta purkautui mitä julkisimmilla paikoilla. Erään upseerin aivot roiskahtivat Aleksanterikadulle. Surmia kertyi yli kaksikymmentä Viipurinlahden saaristolinnakkeet mukaan lukien. Nikolai II:n tytär suuriruhtinatar Olga kauhisteli päiväkirjassaan uutisia ”Viipurin joukkohukutuksesta”. Surmaajat nimittivät tekojaan ”upseerien uimakouluksi” ja vitsi levisi kirjoituksissa.

Kuolonuhreja lisäsi denaturoitua spriitä nauttineen venäläsijoukkioen keskinäinen tappelu. Väkivalta pysyi kuitenkin varuskunnan sisäisenä. Yllykkeenä oli epäily upseerine tuesta vallankaappausyritykselle Pietarissa, eikä asia sikäli koskenut siviilejä, Murhanhimo tuntui jossain määrin ymmärrettävältä tsaarinarmeijan kurinpitoon nähden. Upseerit eivät uponneet puhtoisina marttyyreina. Voimansa päivinä he olivat häväisseet ja piesseet Viipurin kaduilla sotamiehiä, joiden ainoa rike oli tervehtimättä jättäminen.

Varuskunnan johtoa pakeni uskaltamatta palata. Vanha linnoituskaupunki todisti sitä ihmettä, että sotajoukko, kokonainen armeijakunta, valitsi päällikkönsä kansanvaltaisesti. Hukutettua kenraali Oranovskia seurasi nuori kapteeni Jelizrov. Mies vaikutti sivistyneeltä, käytti kalvosimia ja puhtaita kauluksia, Jelizarov kelpasi seurapiiriin sikälikin, että hänellä oli piisamiturkiksiin puettu kaunis rouvat, ”kaikesta päättäen oma”, eikä siis viipurilaisilta vietelty. Kerenskin hallituskin hyväksyi Jelizarovin, joka teki parhaansa mielivallan hillitsemiseksi.

Viikon kuluttua uimakoulusta ”raivontyö” kohdistui siviileihin. Kolme venäläissotilasta tunketui 18.syyskuuta 1917 Viipurin maalaiskunnan Rapanttilassaagronomi Marthin Sonnyn kartanoon. Vaikutin oli puhtaasti rikollinen. Ryöstäjät hakkasivat Sonnyn melkein kuoliaaksi ja hänen hänen Julia-sisartaan kolmesti. Alastomana ja polvistuneena Julie sai pistimestä, joka tunkeuti sieraimeen ja halkaisi kasvot. ”Raaàsti raadellen” tapetulla 25-vuotiaalla neidillä ei ollut mitään tekemistä politiikan kanssa. Sanomalehdet revittelivät yksityiskohdilla, jotka todistivat venäläisten perkellisyttä. Vaikutelma tehosti ryöstösaaliin mitättömyys – raiovtyö oli nähtävästi tapahtunut Sonnyjen palvelijoiden lastenvaatteiden vuoksi. Poliisit eivät saaneet murhaajia haettua kasarmilta, mutta löysivät silminnäkijöiden vahvistukseksi verisen venäjänkielisen sanomalehden, johon murha-asetta oli pyyhitty.

Kohdakkoin Viipurin punaiset pelkäsivät joutuvansa vankeina ”Härmän poikien tuomittaviksi”, mutta maine juontui kansanlauluista eikä pätenyt 1910-luvun sumatilastoihin. Viinan myynti nousi pääelinkeinoksi Kannaksen rannoilla. Kapakkatappeluita kärjisti tuliaseiden paljous. Maaseudun puodit myivät käytettyjä, Pietarin ja Viipurin liikkeet hineompia malleja. Aivan tavalliset katujen ja kyläraittien kulkijat kantoivat pistooleja. Nuorukaiset ammuskelivat kattoon tanssi-iltamissa, jossa vuatn tyhjentäminen nosti arvoa sakin ja tyttöjen silmissä.

Bolsevikkien vallankumous Pietarissa 7. marraskuuta edesauttoi Viipurin punaisten aseistautumista ja ensi tilassa itseluottamusta. Yleislakossa 14.-19. marraskuuta punakaartilaiset miehittivät rautatieaseman ja puhelinkeskuksen sekä penkoivat oletettujen vihollisten koteja. Suojeluskunta pysyi aloillaan.

Lähdeaineisto Teemu Keskisarja Viipuri 1918 ISBN 978-952-234-187-7