Veli veljeä vastaan

Suomen kansainvälinen asema vahvistui nopeasti Neuvosto-Venäjän tunnustuksen jälkeen. Maan yhtenäisyys oli kuitenkin vaarassa. Lähes puolet väestöstä ei tuntenut porvarillista Suomea omakseen. Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa punakaarit nousivat vallanpitäjiä vastaan. Lisäksi laillisella hallituksella oli vastassaan maassa yhä olevat noin 40 000 venäläistä sotilasta ja Leninin johtama bolsevikkihallitus, jotka rohkaisivat punakaarteja ja yllyttivät niitä kaappaamaan vallan.

Sisäisten levottomuuksien lisääntyessä eduskunnan porvarillinen enemmistö valtuutti 12 tammikuuta senaatin ryhtymään toimiin lujan järjestyksen luomiseksi Suomeen. Senaatti antoi tehtvän Venäjän armeijassa komean uran luoneelle kenraaliluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheimille, joka oli palannut Helsinkiin vain kuukautta aikaisemmin.

Pääkaupunki oli Viipurin linnotuksen ja Venäjän laivaston tykkien armoilla, minkä vuoksi Mannerheim siirtyi suojeluskuntien ydinalueelle Vaasaan. Hänen tehtävänään oli aluksi vain organisoida hallitukselle uskolliset jouko ja vastata järjestyksestä Pohjois-Suomessa. Eri puolilla maata sattuneet suojeuskuntien sekä punakaartien ja venäläisten sotilaiden yhteenotot saiva Mannerheimin ja senaatin vakuuttumaan jyrkempien päätösten välittömyydestä. Senaatti julisti 25.tammikuuta suojeluskunnat hallituksen joukoiksi ja nimitti Mannerheimin niiden ylipäälliköksi.

Samaan aikaan sosiaalidemokraattisen puolueen, SDP:n maltillisten ja radikaalien kädenvääntö päätyi radikaalien voittoon. Puoluetoimikunta perusti työväen toimeenpanevan toimikunnan, joka ryhtyi valmistelmaan vallankaappausta. Vallankaappaus päätettiin toteuttaa Leninin 13. tammikuuta lupaamien aseiden avulla, minkä vuoksi oli välttämätöntä turvata asieta kuljettavan junan pääsy Helsinkiin. Tyäväen järjestyskaartien yleisesikunta määräsi 23. tammikuuta Helsingin-Pietarin rada varrella olevat kaartit liikekannalle. Vain kaksi viikkoa sen jälkeen kun Lenin oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden, hän sysäsi Suomen punakaartit nousemaan maan laillista hallitusta vastaan.

Toimeenpaneva komitea julistautui liikkeen korkeimmaksi vallankumoukselliseki elimeksi. Vallankumouskäsky annettiin Helsingissä 2. tammikuuta SDP:n puoluetoimikunnan ja punakaartien esikunnan nimissä. Illalla syttyi punainen valo Helsingin työväentalon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi. Ensimmäisen päivän aikana punaiset saivat miehitetyksi vain Helsingin rautatieaseman, ja varsinaisesti pääkaupunki miehitettiin seuraavana päivänä. Punaiset ottivat vallan myös useimmissä muissa Etelä-Suomen kaupungeissa.

Samaan aikaan kun punakaartit tekivät Helsingissä vallankaappauksen, Mannerheim otti omin luvin suojeuskuntien avulla Pohjanmaan valvontaansa. Yllätetyt venäläiset joukot antautuivat lähes vastarinnatta, ja suurin osa venäläisistä voitiin lähettää aseettomina kotimaahansa. Suojelukunnat saivat täydennystä ase- ja ampumavaratoihinsa, joten senaatilla oli nyt vahvan tukialueen lisäksi kohtalaisesti aseistettu armeija.

Suurta asejunaa idästä odottaneet ja panoksia asettaneet valkoiset yllättyivät, kun seuraavan juna tulikin lännestä. Muutama vaunullinen punakaartilaisia ehti täpärästi ohi Kämärän aseman ennen kuin rata takana lensi ilmaan. Ammuskeltuaan summanmutikassa sivuilleen punaiset jatkoivat itään. Tämä Viipurista tullut pikkujuna kohtasi Leipäsuolla Pietarin suuren asejunan ja sen suojajoukkoa kuljettavan junan. Päälyystö vaihtoi tietoja. Ne olivat epämääräisiä. Viipurilaiset eivät olleet saaneetyhteyttä Kämärän aseman lähistöllä kenties taisteleviin omiin. Rata saattoi olla auki, raskaammin panostettu tai väijytyksen katkoma.

Pietarista koottuja suojajoukkoa johti 30-vuotias metallimies Jukka Rahja, joka oli vuodesta 1905 saakka osallistunut bolsevikkien vaihtelvasti onnistuneisiin uhkayrityksiin. Rahjan rohkeus riitti Leipäsuolla 27. tammikuuta. Hän päätti viedä perille Suomen vallankumouksen kokonaisuudelle rohkaisevan lastin.

Pietariin Viipurista tulleet punaisten voimat yhtyivät jatkoiva Leipäsuolta länteen. Kolmen junan miesvahvuus, yli 500 miestä, vakuutti. Matka ei silti taittunut pillit viheltäen vaan irrallnen veturi edellä ja minimivauhtia. Junat saapuivat Kämärän asemalle pimeässä illassa. Minkään väristä ihmistä ei näkynyt laiturilla. Hnakea halkoivat lukuisat ladut. Vaihteen luona paloi punainen lyhty. Oliko se reitti selvä- melko vai varoitus ratakatkoksesta? Semafori sojotti asennossa, joka rautatieläiselle tarkoitti: ajakaa eteenpäin.

Kiskot oli särjett ja vaihteet väännelty. Varmistusveturi ajoi hiljaa ulos ja kallistui nokalleen. Junat ehtivät pysähtyä ratapihalle pitkäksi jonoksi. Valkoiset väijyivät metsän reunassa parinsadan metrin päässä. Harjanteelta, harvasta mäntytaimikosta oli mainio ampuma-ala valaistuihin juniin, joiden oviaukoist erottui miesten ja kamppeiden ruuhka. Jääkäri Urho Sihvonen tai joku muu oli älynnyt kieltää suksien sauvojen pystyyn tökkäämisen. Junissa ei huomattu kohti tähdättyjä 60 kivääriä. Punaisia hyppi alas tutkimaan varmistusveturin vahinkoja. Tulitus ryöpsähti kuin tarjottimella näkyviin maaleihin. Muutamassa minuutissa valkoise laskettelivät 5000 luotia. Jukka Rahja haavoittui pahasti molempiin jalkoihinsa, monta muutakin tipahti tuskissaan kieriskelemään. Vaunut reikiintyivät, lasit putoilivat ikkunoista ja veturihöyryt tehostivat helvetillistä vaikutelmaa. Sekasorrosta ja paniikista tointuneetkaan punaiset eivät kyenneet tähtäämään pimeään metsään. Rata oli poikki edessä, eivätkä veturit päässeet taakspäinkään jarrujen ja kattiloiden vioituttua. Valkoiset irrottautuivat ja hiihtivät pohjoiseen kohti Antreaa.

Kohtalon oikusta Suomessa oli syttynyt samanaikaisesti laillisen hallituksen vapaussota venäläisiä vastaa ja punaisten luokkasota hallitusta vastaan. Kumpikaan osapuoli ei olisi halunnut vielä aloittaa taistelua, mutta en antoivat kiihdyttää itsensä siihen. Syynä oli sen, että tapahtumille vauhtia antaneeseen nokituspeliin osallistui suomalaisten lisäksi kaksi muuta voimatekijää: venäläinen sotaväki ja Leninin bolsevikkihallitus. Ne olivat jokereita, joiden varaan sekä saattoi että täytyi laskea paljon. Kun ne paljastuivat hanttikorteiksi, oli tärkeää, että punaiset olivat niiden varassa ja valkoiset olivat niitä vastaan.

Lähdeaineisto: Suomi kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X, Teemu Keskisarja Viipuri 1918 ISBN 978-952-234-187-7