Venäjän maaliskuun
vallankumous 1917 palautti Suomen autonomisen erityisaseman. Kevään
kuluessa monet suomalaiset asettivat kuitenkin tavoitteeksi
töydellisen irtautumisen Venäjästä, useimmat olivat sitä mieltä,
että samantapainen autonominen asem Venäjän yhteydessä, joka oli
vallinnut 1800-luvulla, olis tulevaisuudessakin paras ratkaisu.
Irrottautumisen kannalla olivat lähinnä vasemmisto ja
porvarillisten piirien saksalaismielisin osa. Keväällä 1917 Suomen
eduskunta otti valtalailla keisarille kuuluneen vallan itselleen,
mutta Venäjän väliaikainen, Kerenskin hallitus hajotti eduskunnan
ja valtalaki raukesi. Tapaus syvensi valtalaki ajaneen vasemmiston ja
porvarillisten piirien juopaa. Syksyn vaaleissa eduskunnnan
voimasuhteet muuttuivat, koska porvarilliset saivat enemmistön, ja
nyt Eduskunta päätti uudestaan ottaa itselleen korkeimman vallan,
sillä Venäjällä oli nyt tapahtunut lokakuun vallankumous, joka
oli lopullisesti muuttanut porvarillisten piirien suhtautumisen
Venäjään. Svinhufvudin johtama itsenäisyyssenaatti esitti
eduskunnalle ehdotuksen Suomen suveneerisen tasavallan
tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi ja itsenäisyysjulistuksen, jonka
eduskunta hyväksyi 6.12.1917. Ulkovallat eivät suostuneet
tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä ennen neuvostohallitusta.
Senaatin pyydettyä tunnustusta Leninin hallitus ilmoitti 31.12.1917
myöntävänsä sen, minkä jälkeen Ranska ja Ruotsi sekä Saksa,
Itävalta-Unkari, Kreikka, Norja ja Tanska tekivät nopeasti samoin,
Iso-Britania ja Yhdysvallat sen sijaan tunnustivat Suomen vasta
puolitoista vuotta myöhemmin. Mutta vaikka Suomen itsenäisyys
tunnustettiin, venäläinen sotaväki ei poistunut maasta Suomen
senaatin siihen tähdänneistä pyrkimyksistä huolimatta.
Sosialisteilla ei
kuitenkaan enää ollut entistä innostusta Venäjästä
irtautumiseen. Sosiaalidemokraattisessa puolueessa sai enemmistön
radikaalinen vasemmisto, joka toivoi vallankumousta Suomeenkin.
Tammikuun lopussa 1918 punaiset ottivat vallan Helsingissä ja
Etelä-Suomessa. Senaatti pakeni Vaasaan ja perusti valkoisten
tukialueen Pohjois-ja Keski-Suomeen. Kenraali Gustaf Mannerheimi
kutsuttiin valkoisten ylipäälliköksi, ja hä voitti huhtikuun
alussa ratkaisevan taistelun Tampereesta. Samaan aikaan nousi
senaatin kutsuma saksalainen divisioona maihin etelärannikolla ja
valtasi mm. Helsingin. Saksalaisten osuus punaisten kukistamisessa
samoin kuin Venäjän apu ja asetoimitukset konkreettisesti, että
Suomen sisäistern kysymysten ohella taistelua käytiin myös
suurvaltojjen vaikutusalueista. Saksa oli jo maailmansodan syttyessä
pyrkinyt valmistelemaan kapinaliikettä Suomessa, mitä varten se oli
kouluttanut perusjoukon suomalaisia vapaaehtoisia, jääkäreitä.
Kevään 1918 sodan päättyessä keisarillinen Saksa pyrki
kiinteästi liittämään Suomen valtapiiriinsä. Tätä osoittaa
poliittisella tasolla se, että keisarin lanko,Hessenin prinssi
Friedrich Karl, valittiin syksyllä Suomen kuninkaaksi. Hän ei
kuitenkaan ehtinyt ottaa tehtävää vastaan, kun Saksan asema jo
romahti, jolloin Suomi vapautui samalla taloudellisista ja
sotilaallisista sitoumuksistaan Saksaan. Saksalaissuuntausta
vastustanut Mannerheim tuli valtionhoitajaksi vuoden 1918 lopulla, ja
hänen johtamaan Suomi suuntautui länsivaltoihin. Mannerheim
vahvisti 17.7.1919 Suomen edelleen voimassa olevan hallitusmuodon, ja
Suomen suhteet ulkovaltoihin järjestäytyivät normaaleiksi. Vuonna
1902 Suomi solmi Venäjän kanssa Tarton rauhansopimuksen. Tällöin
Suomi entisen alueensa lisäksi sai Lapista Petsamon, joka yhdisti
maan Jäämereen, Petsamo menetettiinvälirauhassa 1944.
Suomen hallitusmuoto
syntyi tasavaltaisen ja monakistisen mielipiteen kompromissina. Se
jätti presidentille suuren osan edellisen hallitusmuodon
valtionpäämiehen oikeuksista, kuten ulkopolitiikan hoidon, armeijan
ylipäällikkyyden ja oikeuden hajottaa eduskunta. Presidentin
asemasta valtiojärjestemässä tuli keskeinen, samalla kun
monipuoluejärjestelmä johti lyhytikäisiin ja kokoonpanoltaan
vaihteleviin hallituksiin.
Lähdeaineisto Matti
Klinge Katsaus Suomen historiaan ISBN 951-1-17299-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti