Suomen itsenäistyminen

Venäjän maaliskuun vallankumous 1917 palautti Suomen autonomisen erityisaseman. Kevään kuluessa monet suomalaiset asettivat kuitenkin tavoitteeksi töydellisen irtautumisen Venäjästä, useimmat olivat sitä mieltä, että samantapainen autonominen asem Venäjän yhteydessä, joka oli vallinnut 1800-luvulla, olis tulevaisuudessakin paras ratkaisu. Irrottautumisen kannalla olivat lähinnä vasemmisto ja porvarillisten piirien saksalaismielisin osa. Keväällä 1917 Suomen eduskunta otti valtalailla keisarille kuuluneen vallan itselleen, mutta Venäjän väliaikainen, Kerenskin hallitus hajotti eduskunnan ja valtalaki raukesi. Tapaus syvensi valtalaki ajaneen vasemmiston ja porvarillisten piirien juopaa. Syksyn vaaleissa eduskunnnan voimasuhteet muuttuivat, koska porvarilliset saivat enemmistön, ja nyt Eduskunta päätti uudestaan ottaa itselleen korkeimman vallan, sillä Venäjällä oli nyt tapahtunut lokakuun vallankumous, joka oli lopullisesti muuttanut porvarillisten piirien suhtautumisen Venäjään. Svinhufvudin johtama itsenäisyyssenaatti esitti eduskunnalle ehdotuksen Suomen suveneerisen tasavallan tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi ja itsenäisyysjulistuksen, jonka eduskunta hyväksyi 6.12.1917. Ulkovallat eivät suostuneet tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä ennen neuvostohallitusta. Senaatin pyydettyä tunnustusta Leninin hallitus ilmoitti 31.12.1917 myöntävänsä sen, minkä jälkeen Ranska ja Ruotsi sekä Saksa, Itävalta-Unkari, Kreikka, Norja ja Tanska tekivät nopeasti samoin, Iso-Britania ja Yhdysvallat sen sijaan tunnustivat Suomen vasta puolitoista vuotta myöhemmin. Mutta vaikka Suomen itsenäisyys tunnustettiin, venäläinen sotaväki ei poistunut maasta Suomen senaatin siihen tähdänneistä pyrkimyksistä huolimatta.

Sosialisteilla ei kuitenkaan enää ollut entistä innostusta Venäjästä irtautumiseen. Sosiaalidemokraattisessa puolueessa sai enemmistön radikaalinen vasemmisto, joka toivoi vallankumousta Suomeenkin. Tammikuun lopussa 1918 punaiset ottivat vallan Helsingissä ja Etelä-Suomessa. Senaatti pakeni Vaasaan ja perusti valkoisten tukialueen Pohjois-ja Keski-Suomeen. Kenraali Gustaf Mannerheimi kutsuttiin valkoisten ylipäälliköksi, ja hä voitti huhtikuun alussa ratkaisevan taistelun Tampereesta. Samaan aikaan nousi senaatin kutsuma saksalainen divisioona maihin etelärannikolla ja valtasi mm. Helsingin. Saksalaisten osuus punaisten kukistamisessa samoin kuin Venäjän apu ja asetoimitukset konkreettisesti, että Suomen sisäistern kysymysten ohella taistelua käytiin myös suurvaltojjen vaikutusalueista. Saksa oli jo maailmansodan syttyessä pyrkinyt valmistelemaan kapinaliikettä Suomessa, mitä varten se oli kouluttanut perusjoukon suomalaisia vapaaehtoisia, jääkäreitä. Kevään 1918 sodan päättyessä keisarillinen Saksa pyrki kiinteästi liittämään Suomen valtapiiriinsä. Tätä osoittaa poliittisella tasolla se, että keisarin lanko,Hessenin prinssi Friedrich Karl, valittiin syksyllä Suomen kuninkaaksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa tehtävää vastaan, kun Saksan asema jo romahti, jolloin Suomi vapautui samalla taloudellisista ja sotilaallisista sitoumuksistaan Saksaan. Saksalaissuuntausta vastustanut Mannerheim tuli valtionhoitajaksi vuoden 1918 lopulla, ja hänen johtamaan Suomi suuntautui länsivaltoihin. Mannerheim vahvisti 17.7.1919 Suomen edelleen voimassa olevan hallitusmuodon, ja Suomen suhteet ulkovaltoihin järjestäytyivät normaaleiksi. Vuonna 1902 Suomi solmi Venäjän kanssa Tarton rauhansopimuksen. Tällöin Suomi entisen alueensa lisäksi sai Lapista Petsamon, joka yhdisti maan Jäämereen, Petsamo menetettiinvälirauhassa 1944.

Suomen hallitusmuoto syntyi tasavaltaisen ja monakistisen mielipiteen kompromissina. Se jätti presidentille suuren osan edellisen hallitusmuodon valtionpäämiehen oikeuksista, kuten ulkopolitiikan hoidon, armeijan ylipäällikkyyden ja oikeuden hajottaa eduskunta. Presidentin asemasta valtiojärjestemässä tuli keskeinen, samalla kun monipuoluejärjestelmä johti lyhytikäisiin ja kokoonpanoltaan vaihteleviin hallituksiin.

Lähdeaineisto Matti Klinge Katsaus Suomen historiaan ISBN 951-1-17299-9