Mullistusten kevät, valtalaki, valkoiset ja punaiset kaartit

Työväenkaartilaisia Helsingissä Eläintarhan urhelukentällä kesällä 1917

Venäjän tsaarien valtaistuin kukistui Pietarissa 15. maaliskuuta 1917. Maailmansodan pitkittyminen oli nostanut armeijan ja kansan kapiaan, jota hallitus ei enää kyennyt tukahduttamaan. Venäjä ajautui vaikeaan poliittiseen kriisiin, kun vanhan hallituksen raunioille syntyi nopeasti kaksi vahvaa voimakeskusta. Duuman asettama väliaikainen hallitus käytti toimeenpanovaltaa ja suunnitteli perustuslakia säätävän kansalliskokouksen järjestämistä luomaan uutta demokraattista Venäjää. Vallankumoukselliset ryhmät taas muodostivat Pietarissa työläis- ja sotilasneuvostoja, joiden tavoitteena oli jatkaa vallankumousta.

Helmikuun vallankumous

http://fi.wikipedia.org/wiki/Helmikuun_vallankumous

Alkuvaiheessa valta oli väliaikaisella hallituksella, joka mutti kurssia myös suhteessa Suomeen. Vanhan hallinnon edustajat vangittiin, ja maaliskuun manifestilla 20. maaliskuuta 1917 Suomi palautettiin aikaan ennen Bobrikovia. Helmikuun manifesti ja sitä seuranneet Suomen autonomiaa rajoittaneet lait ja asetukset kumottiin. Samalla väliaikainen halitus lupasi kutsua eduskunnan koolle ja käynnistää useita uudistuksia. Perustuslaillisten oikeustaistelu oli päättynyt täydelliseen voittoon.

Maaliskuun puolivälissä heräsi kysymys hallituksen muodostamisesta kukistuneen ”sapelisenaatin” tilalle. Esille oli noussut tavoite antaa eduskunnalle oikeus kontrolloida hallituksen toimintaa, ja siksi parlamentarismin periaatteen mukaisesti vuoden 1916 vaalit voittaneet sosiaalidemokraatit olivat hallitusneuvotteluissa avainasemassa. Porarillisissa ryhmissä tosin pidettiin parempana sellaista senaattia, joka koottaisiin kaikista eduskuntapuolueista. Myöskään SDP:n johto ei ollut varauksettomasti hallituksen kannalla, mutta antoi Oskari Tokoille luvan neuvotella porvariryhmien kanssa.

Tuloksena oli Tokoin johtama senaatti, jossa paikat jaettiin tasan SDP:n ja porvareiden kesken. Sosiaalidemokraatit olivat kuitenkin hallituksen takana vain osittain, sillä puolueen sisällä mielipiteet olivat jakautuneet jyrkästi kahtia. Poliittinen toiveikkuuss oli joka tapauksessa vallalla Suomessa, kun eduskunta kokoontui 4. huhtikuuta 1917 pitkän tauon jälkeen.

Kun Romanovien valtaistuin oli kaatunut, Suomessa kysyttiin, kuka nyt käytti suuriruhtinaiden valtaoikeuksia, kenen käsissä oli korkein valta. Vastaus näytti aluksi olevan se, että väliaikainen hallitus valvoi Venäjän etuja Suomessa, ja lopullisesti kysymys ratkaistaisiin yhteisymmärryksessä perustuslaillisen Venäjän uusien hallintoelinten kanssa. Suhteiden järjestäminen kietoutui Venäjän sisäiseen valtataisteluun sai ratkaisunsa sen myllerryksessä.

K.J. Ståhlbergin johtama perustuslakikomitea käsitteli Suomen ja Venäjän välistä suhdetta koskevia asioita kevään 1917 aikana. Komitean porvarilliset jäsenet kannattivat Suomen senaatin valtaoikeuksien lisäämistä, mutta soisaalidemokraatit taas halusivat painottaa eduskunnan asemaa.

Kun esitys suhteiden väliaikaisesta järjestämisestä annettiin eduskunnalle kesäkuussa, ajatukset Suomen autonomian laajentamisesta olivat saaneet ilmaan siipiensä alle. Enää ei haluttu jäädä odottamaan jonkin hämärässä tulevaisuudessa kokoontuvan Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen päätöstä. Asia haluttiin ratkaista Suomen eduskunnan julistuksella. Eriyisesti sosiaalidemokraateille antoia uskoa se, että bolsevikit rohkaisivat Suomea vaatimaan laajempia oikeuksia ja jopa eroa Venäjästä halutessaan heikentää väliaikaisen hallituksen asemaa.

Sosiaalidemokraatit esittivätkin eduskunnalle uuden valtalakiehdotuksen, jonka mukaan eduskunta julistautuisi korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Enemmistönsä turvin he ajoivat läpi esityksensä ja saivat aikaan vielä sen, että laki käsiteltiin kiireellisenä ja hyväksyttiin 18. heinäkuuta 1917 eläköönhuutojen saattelemana. Valtalaki ei kuitenkaan sisältänyt täyttä itsenäisyyttä, sillä sen ulkopuolelle jäivät ulkopoliittiset ja sotilaalliset asiat.

Venäjällä oli samaan aikaan tapahtunut bolsevikkien vallankaappausyritys, jonak Kerenski oli vielä onnistunut taltuttamaan. Hänen johtamansa väliaikainen hallitus ei luovuttanut Suomen asiassa, vaan määräsi eduskunnan hajotettavaksi. Porvarilliset ryhmät taipuivat uusiin vaaleihin, olihan niillä kaikki voitettavanaan. Tokoin senaatti saatiin hajoituskäskyn taakse marssittamalla suomen kieltä taitamaton kenraalikuvernööri Stahovits istuntoon porvarillisten senaattorien tueksi. Puhemies Kullervo Mannerin johdolla SDP:n kansanedustajat yrittivät taistella eduskunnan hajotuskäskya vastaan, mutta Kerenski voitti tämän erän.

Lokakuun alussa pidetyissä eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä, kun heidän paikkalukunsa putosi 92:een. Eduskuntaan tuli porvarillinen enemmistö. Äänestysvilkkaudessa lähes 1907 tasolle kohonneissa vaaleissa voittajaksi nousi maalaisliitto. Kysymys korkeimman vallan haltijasta oli edelleenkin auki. Sosiaalidemokraatit pitivät kiinni valtalaista, mutta porvariryhmät olivat halukkaita neuvottelemaan venäläisten kanssa.

Työväestön punakaartit ja porvarillisten suojeluskaarit olivat Viipurin kapinan jälkeen 1906 lopettaneet toimintansa, mutta ajatus järjestyskaartien perustamisesta heräsi uudelleen heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Syynä oli sen, että väliaikaisen hallinnon kanssa samastettu poliisi lakkautettiin. Järjestyksen piti siityi kunnallisille miliiseille, mutta niiden liittyminen, joka työväestön tai porvarillisten ryhmien poliittiseen toimintaa muodostui aikaa myöten ongelmaksi.

Työväestön piirissä toimi sekä järjestys- että vallankumouskaarteja ja monesti edelliset olivat vain taistelukaartien peitejärjestöjä. Kaartien syntyyn vaikuttivat yleensä levonton tilanne ja elintarvikepula, joka nostatti mellakoita. Elintarvikevarastoja piti vartioida ja pakko-ottoja järjestää. Vuoden 1917 aikana syntyi myös usein työtaisteluita, joiden aikana toimineista lakkovahdeista kehittyi punakaartien osastoja. Kaartit toimivat lakkojen aikana sekä järjestys- että painostusjoukkoina, jolloin niiden luokkataisteluluonnen korostui.

Kansallisen sotaväen puuttuminen ja venäläisten joukkojen läsnäolo vaudittivat myös suojelukaartien syntyä. Itsenäisyysajatus, joka toisin aktivismin hengessä saattoi elähdyttää kaartilaisia, oli alkuun alisteinen itsepuolustusajatukselle. Työväenkaartit myös provosoivat suojeluskaartien perustamiseen, ja päinvastoin. Eri kansalaispiirien välillä syntyi varustautumiskierre. Punakaarteja perustettiin vilkkaimmin maalis-toukokuussa, kun taas kesäkuussa suojeuskuntia syntyi enemmän.

Suojeluskuntien oraganisoituminen sai työväenkaartit tiivistämään rivejään. Yleislakon aikana marraskuussa 1907 kaartilaisia oli noin 30 000 ja suojeluskuntalaisia noin 20 000. Kuohuvan vuoden 1917 edetessä kaartien toiminnassa korostui luokkataistelu, ja aseistautuminen tuli päivä päivältä yhä tärkemäksi. Suomi oli tiellä kohti kansalaissotaa.

Lähdeaineisto Suomi kautta aikojen ISBN 951-8953-60-X