Evakkojen kohtalo

Urho Kekkonen , Siirtoväen huollon keskuksen johtaja

Useimmille karjalaisille ja monille pohjoisen itärajan asukkaille evakkotaival alkoi tosiasiassa syksyllä 1939. Toiveikkaan kotiinpaluun jälkeen jatkosodan vuosina ja uuden entisen katkeramman lähdön jälkeen vuosina 1944 taival päättyi pysyvään paikoilleen asettumiseen vasta 1940-luvun lopulla. Henkinen evakkotaival saattoi jatkua vielä vuosikymmeniä.

YH:n aikana suoritettiin Karjalan kannaksella ja eräillä muilla raja-alueilla väestönsiirtoja uhkaavan sodan varalta. Kun talvisota syttyi, loputkin siviiliväestöstä evakuoitiin rajaseuduilla välittömästi sodan jaloista. Rintamalinjan siirtyessä lännemmäksi jatkuivat siirrot edelleen. Rauhansolmimispäivänä oli uusien rajojen ulkopuolella kuitenkin vielä yli 100 000 asukasta, joista suurin osa oli karjalaisia ja loput pääasiassa Hangon tulevalta vuokra-alueelta. Rauhansopimukseen liittyvän erittäin nopean vetäytymisaikataulun mukaisesti tämä evakuoinnin viimeinen vaihe jouduttiin suorittamaan kiireellisesti. Toimenpide kokonaisuudessaan onnistui olosuhteet huomioon ottaen hyvin, vaikka huomattava määrä erilaisia tarvikkeita jouduttiinkin jättämään ajan puuttuessa uusille isännille. Vain noin 1900 henkeä oli sodan alkuvaiheessa jäänyt sotavangeiksi puutteellisten evakuointitoimenpiteiden seurauksena. Heistä pääosa oli Suojärven niin sanotun Hyrsylän mutkan asukkaita.

Talvisodan lopputuloksena kymmenen prosenttia Suomen väestöstä, eli noin 430 000 luovutettujen alueiden asukasta, joutui jättämään entisen kotiseutunsa. Heistä suurin osa oli karjalaista maatalousväestöä.

Evakuoinnit talvisodan aikana tapahtuivat puhtaasti väestönsuojelullisista syistä. Tästä syystä tuolloin ei tehty vielä selvää eroa itärajan evakoiden ja asutuskeskusten ilmapommitusten varalta maaseudun rauhaan siirtyneiden välillä. Useimmille karjalaisille evakkoretken todellinen merkitys paljastui kaikessa karkeudessaan vasta maaliskuun 13. päivänä.

Sodan päättyessä evakot olivat yleensä majoittuneina maaseudun ykistyiskoteihin. Samaan ratkaisuun perustui myös välittömästi rauhanteon jälkeen evakuoitujen ensimmäinen sijoittaminen supistuneeseen Suomeen. Sirtoväen majoittaminen hajautetusti on ollut suomalaisten onnistuneen siirtoväenpolitiikan perusedellytyksiä. Se on ollut kaikissa suhteissa parempi vaihtoehto kuin pakolaisleirit.

Vaikka Suomessa pystyttiin hoitamaan siirtoväen ensivaiheen sopeuttaminen uusiin olosuhteisiin kivuttomammin kuin yleensä muualla maailmassa, löytyi täältäkin riittämiin ongelmia. Perusongelmat muodostuivat siirtoväen ja heidän väliaikaisen isäntäväen keskeisiin suhteisiin. Kun kahden varsin erilaisen kulttuuripiirin – länsisuomalaisen ja itäsuomalaisen – edustajat joutuivat saman katon alle asumaan, syntyi kitkaa jo sotakuukausina. Tilanne kärjisty rauhansopimuksen jälkeen jopa niin, että evakoiden huollosta vastanneen Siirtoväen huollon keskuksen johtajan Urho Kekkosen oli puututtava asiaan jyrkkäsanaisesti huhtikuun alussa pitämässään radiopuheessa. Kekkosen mukaan juuri yhteiskunnan parempiosaiset olivat usein haluttomia ottamaan vastaan karjalaisia ilman viranomaisten pakkotoimia.

Toinen keskeinen ongelma siirtoväen evakkotaipaleen ensikuukausina oli väestön työllistäminen. Yhteiskunta vastasi tarvittaessa evakoiden elättämisestä, mutta toisaalta vaati heitä osallistuaan työntekoon majoitusalueilla. Painetta siirtoväen nopeaan työllistämiseen lisäsi erityisesti maassa vallinnut työvooimapula energiahuollon kannalta tärkeissä halonhakkuissa. Vasta vähitelleen eslkeityivät periaatteet siirtoväen ja heidän huoltajiensa välillä työllistämiskysymyksessä kevään 1940 aikana. Tästä huolimatta suurin osa maataloussiirtoväestä eli vuoden 1940 ajan yhteiskunnan taloudellisen tuen turvin.

Varsin suurta turvatomuutta evakoiden keskuudessa aiheuttivat monet niin sanotut tasoitussiirrot, joita kesän 1940 aikan suoritettiin. Siirrot olivat välttämättömiä, jotta siirtoväen majoitusvastuu olisi saatu jaetuksi tasaisesti ympäri maata tässä suhteessa suunnittelemattomien ensivaiheiden evakuoitien jäljiltä. Siirtoväen osalta tilannetta synkensi vielä tieto siitä, että lopullinen asuinkunta tulisi selviämään vasta pika-asutuslakiin liittyvän sijoitussuunnitelman valmistuttua.

Suurin osa karjalaisesta siirtoväestä oli saanut leipänäs maataloudesta ja sen sivuelinkeinoista. Näin ollen siirtoväen asuttamisen perusongelmana oli uusien viljelmien luominen menetettyjen tilalle, jotta evakot voisivat uusissakin olosuhteissa jatkaa entistä ammattiaan ja elämänmuotoaan. Vilejlyalaltaan supistuneessa Suomessa tätä vaati erityisesti maan elintarviketilanne, mutta taustana olivat lisäksi huomattavasti syvällisemmät yhteiskunnalliset tekijät.

Ennen siirtoväen asustuslain – pika-asutuslain – säätämistä karjalaisen väestön tulevaisuudesta oli käyty jo ensimmäinen ja varsin ratkaiseva koitos julkisuudelta salassa Moskovassa. Rauhanneuvotteluissa ja myöhemmin maaliskuun lopulla käydyissä neuvotteluissa rauhansopimukseen liittyvistä yksityiskohdista suomalaiset vaativat ministeri J.K. Paasikiven johdolla karjalaisialle niin sanottua optio-oikeutta. Sen mukaan siirtoväki olisi yhden vuoden aikana saanut valita lopullisesti tulevan kotimaansa. Neuvostoliiton neuvottelijat ulkoministeri V.M. Molotovin johdolla eivät tätä kuitenkaan hyväksyneet. Käytännössähän luovuttettujen alueiden asukkaat olivat kaikki Suomen uusien rajojen sisäpuolella, mutta yhden vuoden pituinen valintaoikeus olisi todennäköisesti merkinnyt sitä, että Suomessa ei olisi ryhdytty heit laajamittaisiin lainsäädänöllisiin toimiin siirtoväen lopulliseksi sijottamiseksi, vaan tilanne olisi jäänyt avoimeksi.

Siirtoväen pika-asutuslaki säädettiin kesäkuun lopussa 1940. Lain mukaan evakuoiduille oli tarkoitus muodostaa noin 55 000 uutta viljelmää. Hyvän asutuslainsäädännöllisen valmiuden ohella toinen keskeinen elementti oli karjalaisen siirtoväen poliittis-yhteiskunnallinen omatoimisuus. Luovutettu Karjala oli mitä tyypillisintä pienviljelysaluetta, jossa sosiaaliset erot olivat koko maan mittapuun mukaan lähes olemattomat.

Suomen asuttamiseksi säädetyn pika-asutuslain toimeenpano pääsi hyvään vauhtiin syksyllä 1940 ja jatkui myönteisissä merkeissä talven aiheuttaman luonnollisen keskeytyksen jälkeen keväällä 1941. Toimeenpano raukeis kuitenkin uuden sodan alettua. Kaikkiaan ehdittiin muodostaa noin 8500 uutta tilaa. Maakysymyksen ratkaisemisen rinnalla myös siirtoväen menetetyn omaisuuden korvaamista säätelevä korvauslaki oli tärkeä evakoiden tulevaisuuden kannalta. Pääministeri Rytin harkitsematon eduskuntapuhe korvausasiassa ja hallituksen lakiesitys, jossa täyden korvauksen markkamääräinen raja oli varsin alhainen, aiheuttivat kroonisen luottamuspulan siirtoväen ja tulevan presidentin välille. Korvauslaki säädettiin elokuussa 1940. Eduskunnassa hallitus joutui kuitenkin perääntymään melkoisesti siirtoväen näkemysten suuntaan täyden korvauksen kohdalla.

Lähdeaineisto Suomi sodassa – talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0