Neuvostodivisoonat motittautuvat

Laatokan Karjalan puolustussuunnitelma perustui aktiiviseen vastahyökkäykseen ja tuhoamisajatukseen. Edellytyksenä oli Kitelän – Syskyjärven rintaman kestävyys, niin ettei puna-armeija pääsisi katkaisemaan Kollaalla taistelevien joukkojen ja päähyökkäysryhmän selustayhteyksiä. Kollaan oli kestettävä niin kauan kuin saarrostusoperaatio jatkuisi.

Vastahyökkäys alkoi 12.12. kenraalimajuri Hägglundin johdolla. Ensimmäinen yritys epäonnistui, koska pitkä maastomarssi uuvutti suomalaiset hyökkäysjoukot eikä raskasta taistelukalustoa saatu tueksi. Vihollinen uhkasi sitä paitsi murtautua rintaman läpi Syskyjärven länsipuolella ja Kollaalla. Hyökkäys uudistettiin 17.12. mutta se oli keskeytettävä samanlaisista syistä kuin edellinenkin yritys 19.12. Puutteellisesti varustetut joukot eivät onnistuneet sulkemaan nuotan suuta vaikeakulkuisessa maastossa ja ankarassa pakkasessa. Joukot oli pakko määrätä puolustukseen levon saamiseksi.

Kollan menestykselliset torjuntataistelut ja Tolvajärven voittoisa offensiivi loivat perustan kolmannelle hyökkäykselle. Voimakas lumentulo vaikeutti venäläisten huoltoa, mutta lisäsi suomalaisten joukkojen operointikykyä. Suomalaiset hyökkäsivät puna-armeijan 18. divisioonaa vastaan Syskyjärven länsipuolitse tavoitteenaan Ruhtinaanmäki ja Mitro 26.12. Osittaisten alumenetysten jälkeen hyökkäys pysähtyi 29.12. Ruokojärven – Ruhtinaanmäen linjalle. Venäläisiä ei ollut nujerettu, mutta heidän hyökkäsyintonsa oli taltutettu. Tieyhteys Ruhtinaanmäen ja Mitron välillä oli onnistuttu katkaisemaan. Samanaikaisesti suomalaiset hyökkäsivät Syskyjärven länsipuolitse Siiran tien suunnalla etelään 18. divisioonan Uomaan kautta kulkevan huototien katkaisemiseksi. Venäläiset yrittivät pitää tien auki hyökkäysvaunujen avulla, kunnes suomalaiset 3.1. katkaisivat tien lopullisesti Lavajärven luona. Vastustaja saarrettiin Siiran ja Uomaan teiden yhtmäkohdan maastoon. Kauempana idässä hyökättiin Uomaan kylää vastaan, joka saarrettiin pysyväst myöhemmissä taisteluissa.

Neuvostojoukot siirtyivät kaikkialla hyökkäyksestä puolustukseen. Niiden ainoa huoltotie kulku pitkin Laatokan rantaa Salmin kautta Koirinojalle ja sekin oli tulen alla. Jottei puna-armeijalle jäisi aikaa lepoon ja uudelleen ryhmityksiin, IV AK suunnitteli ratkaisevaan iskua vihollisen tuhoamiseksi. Mannerheim hyväksyi Hägglundin suunnitelman, jonka toimeenpanoa saapui valvomaan päämajan maavoimatoimiston päällikkö everstiluutnantti Nihtilä. Suomalaiset joukot saivat vahvistuksikseen mm. seuraavat joukko-osasto: ErP 18, ErP 22, 3.ErKkK, JP 4, JR 64, SissiP 3, SissiP 4 ja KevOs 23 tammikuun lopulla.

Aarnion mukaan IV AK:le saapui tammikuun loppuun mennessä 46 400 miestä ja 106 tykkiä. Ryhmä Talvelan joukot mukaan lukien oli suomalaisten lukumäärä Laatokan Karjalassa helmikuun alussa 53 000 miestä. Tykistön suuruus ei olennaisesti muuttunut.

Suomalaisten tiedustelun mukaan siirsi puna-armeija Laatokan Karjalaan vahvistuksia kahdeksan divisioonaa, joista viisi osallistui taisteluihin vasta helmikuusta lähtien. Lisäksi todettiin 3-4 erillistä rykmenttiä ja seitsemän hiihtopataljoonaa. Puna-armeijalla oli Laatokan Karjalassa kaksi mahtavaa sotatoimiyhtymää, 8. ja 15. Armeija, joihin kuului kolme armeijakuntaa 8.AK ( 11. 72. 37 ja 18 D sekä 25 MtRvD) taisteli Laatokan rannikolla osin suomalaisten saartamana ja soin hyökäten saartorengasta vastaan. Kollaanjoen suunnassa hyökkäsi 56 AK ( 168., 60, 56, 164. ja 128 D) ja Tolvajärven – Ilomantsin teillä 1. AK ( 75. 139. ja 156 D). Sodan päättyessä Laatokan Karjalan neuvostojoukkojen vahvuus oli 250 000 miestä ja 1300 kenttätykkiä ja kranaatinheitintä. Panssarivaunuyksikköjä ei enää lisätty mainittavasti.

IV AKE:N laatima ja Päämajan hyväksymä suunnitelma sisälsi neuvostodivisioonien toispuolisen saarrotusoperaation, jonka toteuttamiseksi painopistesuuntiin pyrittiin keskittämään mahdollisimman suuret voimat. Lähtökohta oli edullinen, sillä IV AK:n neljä suurehkoa vastahyökkäystä oli sammuttaneet neuvostodivisioonein hyökkäyshalun. Viimeisin hyökkäsy oli houkutellut venäläisten päävoimat Ruhtinaanmäen puolustukseen. Ruhtinaanmäellä valmistauduttiin kuumeisesti torjumaan isku, joka suuntautui aivan toisaalle. Kollaan rintaman kestävyyteen luottaen IV AK:n voimien pääosa keskitettiin etelärintamalle. Kollaalle jäi neljä jv-patajoonaa, yksi kevyt osasto ja heikko tykistö puolustautumaan kahta vihollisdivisioonaa vastaan.

Suurhyökkäys alkoi 6.1. tiettomässä ja vaikeakulkuisessa metsämaastossa. Raskaiden aseiden ja kuormaston kuljetus oli hidasta, Pääryhmä eteni 12. D.n komenjana eversti Hannukselan johdolla Syskyjärven kaakkoispuolelta kohtia Repomäen – Lementtien tienhaaraa. Ryhmälle alistetun JP 4:n tehtävänä oli vallata Koirinojan tienhaaraa hallitseva Pukitsanmäki. Eversti Autin johtama ryhmä hyökkäsi Pyhäjärven suunnalta Koirinojaa kohti.

Suursaarrostus sujui suunnitelmien mukaan, vaikka joukot törmäsivät voimakkaaseen vastarintaan eerityisesti molemmissa Lemeteissä. Vihollisdivisioonien huoltotiet saattiin karkaistuksi. JP 4. saavutti Pukitsanmäen 8.1. ja Ryhmä Autti Koirinojan 11.1. lyotyään matkalla pataljoonan vahvuisen vihollisen. Muutamaa päivää myöhemmin suomalaiset suuntasivat uuden iskun Koirinojan eteläpuolelle sijaitseviin Laatokan saariin. Venäläiset karkotettiin mm. sijainniltaa edullisesta Maksimansaaresta. Pitkärannan edustalle saavuttiin 18.1. Pitkäranta ja sen läheisimmät saaret pysyviät kuitenkn vastuajan hallussa.

Suomalaiset uskoivat saarroksiin joutuneiden neuvostojoukkojen ennen pitkää nälkiintyneinä ja kylmettyneinä laskevan aseensa. Kitelään saarrostetulla 168. divisioonalla ei ollut muuta yhteyttä itään kuin saarien väliset jäätiet Pitkärannan suunnalla. Suuri osa venäläisten hevoskolonnista tuhoutui suomalaisten tulessa. Jo 11.1. siepattiin vihollisen sanoma, jonka mukaan saarrostettu divisioona oli hukassa, jolles se saisi nopeasti apua. Komentajalta pyydettiin 12.1. lentokonetta Koirinojan lahdelle. Käsityksenä oli, että 168 D. asema oli kehittymässä toivottomaksi ja että 18 D. Tilanne oli jo toivoton. 56. AK piti kuitenkin tilannearviointeja liioitteluina ja toivotti onnea taisteluille. Jatko osoitti, että suomalaiset olivat karkeasti aliarvioineet venäläisten kestokyvyn. Nämä kaivautuivat maahan kuin myyrät, asettuivat puolutustukseen huoltoyhteyksiensä katkeamisesta välittämättää ja järjestivät huollon ilmateitse. Jo suurhyökkäuksen alkuvaiheessa oli Lemettien maastooon syntynyt kaksi vahvaa tukikohtaa,Lementti läntinen ja Lementti itäinen. Ruhtinaanmäkeä puolustavat neuvostojoukot lähtivät vetäytymään maanteitse etelään juuttuen Repomäen tienhaaraan, Kelivaaraan ja Koposenmäelle syntyi pienempiä tukikohtia. Mainittuihin tukikohtiin linnottautuivat 18. divisioonan ja 34. panssariprikaati pääosat. Lemetit yritettiin kukistaa heti alkuunsa, mutta vastustajan hirvittävä tulivoima oli liian suuri. Tukikohdassa oli yhteensä toistasataa panssarivaunua, otka joko likkuvina tai liikkumattomina panssarilinnakkeina olivat ylivoimainen vastus suomalaisille joukoille. Meikäläisiltä puuttui raskas kenttätykistö ammuksineen ja riittävä panssaritorjuntatykistö ja näin ollen tukikohtien murskaaminen olisi ollut melko yksinkertainen tehtävä. Venäläiset olivat mestarillisia linnoittautujia. Vaurioituneet ja polttoaineen loppumisen vuoksi liikuntakyvyttömät vaunut kaivettiin maahan kiinteiksi asepesäkkeiksi. Suora-ammuntaan astetut tykit ja konetuliaseet täydensivät panssarivaunujen tulivoimaa. Tukikohtien sitkeyttä lisäsivät perusteellinen kaivautuminen ja tärekimpiin kohtiin rakennetut murrokset ja piikkilankaesteet. Liiaksi ei voi ylistää puolustajien sitkeyttä ja urhoollisuutta pakkasen ja nälän kourissa. Puna-aremijan valiosotilaat söivät hevosenlihaa, sulattivat vettä lumesta eivätkä halveksineet heinä- ja olkiladosta löytmäänsä rehua. Jokainen voi itse arvioida, millainen vaikutus päällystön ylläpitämällä rautaisella kansalais- ja sotilaskurilla oli puolustajien vastuskykyyn.

Suomalaisten oli pakko turvautua asemasotaan ja ryhtyä murtamaan motteja hajalle yksi kerrallaan odottaen, että nälkä ja ampumatarvikkeiden loppuminen tekisivät tehtävänsä. Venäläiset pysyttelivät niin sitkeästi tukikohdissaan, etteivät välittäneet edes turvautua ulospääsyaukkoihin, joita suomalaiset tahallan jättivät painostussuuntien vastakkaisille puolille. Suuren tuntemattomat korvet ja lumiaavat pelottivat, varsinkn kun hiihtävät ”metsäsuomalaiset” vaanivat kaikkialla.

Näin siis syntyivät kuuluisat ”motit”. Mottihan merkitsee halkokuutiota eli neljännessylen käsittävää halkopinoa, mutta Laatokan Karjassa sanasta kehittyi sotatermi.

Koska motteja ei pystytty laukaisemaan nopeasti kasvoi idästä tulvivien neuvostodivisioonien uhka päivä päivältä. Sekä Salmin suunnalta rantatietä pitkin että Käsnäselästä lähestyi vereksiä divisioonia. Suomalaisilla oli huutava pula joukoista: samanaikaisesti oli saarrettava joukko suuria ja pieniä motteja, torjuttava venäläisten apujoukot Pitkärannassa ja Uomaalla sekä tehtävä lukuisiä hyökkäyksiä mottien tuhoamiseksi.

Mottien varmistus suoritettiin usein hämmästyttävän vähäisillä joukoilla. Siiran tienhaarassa mottia vartioi parisataa vapaaehtoisena asepalvelukseen ilmoittautunutta tukkijätkää. Lavajärven kylään saarroksiin jäänyttä venäläispataljoonaa pidettiin silmällä parin joukkueen voimin. Lavajärven ns. ”kotiryssien” yrittäessä perääntyä omiensa luo heidät tuhottiin suurimmaksi osaksi korpimetsiin.

Pienimmät motit kukistuivat helpommin, varsinkin jollei niissä ollut hyökkäysvaunuja ja tykistöä. Koposenmäen motti tuhottiin nopeasti, mutta Kelivaaran motti vallattiin vasta monipäiväisen asemasodan jälkeen 28.1. Tärkeimpiä motteja oli Lementin läntinen, jota vahvojen panssarivaunujensa johdosta kutsuttiin ”panssaripirssiksi”. Vain 250 metrin levyistä aluetta puolusti 25 BT-5 tyyppistä Christiettä. Panssarivaunujen alle oli rakennettu syvät kolmikerroksiset korsut. Suomalaiset syöksyryhmät olivat aseistautuneet konepistoolein, käsikranaatein, 2-4 kg<.n kasapanoksin ja polttoainepulloin. Venäläiset yritettiin pitää korsuissaan myös aamuisin ja illansuussa, jolloin he nousivat tarpeilleen ja hankkimaan puita, hevosenlihaa ja vettä. Suomalaiset painostivat herkeämättä yötä päivää. Lopulta vietiin 60-150 metrin etäisyydelle suorasuuntausasemaan pst-tykkien lisäksi yksi 76 mm:n kanuuna, jonka tuli repi panssarit hajalle. Venäläiset syöksyivät korvat luukkoon ammuttuina korsuihinsa taistellen yhä kuolemaa halveksuen. Korsut oli vallattava yksitellen, usein jopa räjäytettävä hajalle. Länsi-Lementin kohtalo sinetöityi lopullisesti 4.2. Kaatuneita vihollisia oli noin 500. Sotasaaliiksi saatiin mm. 25 panssarivaunua, 12 kuorma-autoa, 7 erilaista tykkiä sekä 30 kone- ja pikakivääriä.

Itä-Lementin motti oli vielä kovempi pähkinä purtavaksi kuin Länsi-Lemetti. Sitä kutsuttiin myös ”kenraalimotiksi”, koska siellä olivat sekä 18. divisioonan että 34. hyökkäysvaunuprikaatin komentajat kenraali Kondratjev ja kenraali Kondsasev. Motti oli vain parin kilometrin levyinen tien suunnassa ja toista kilometriä syvä. Myös JP 4, joka oli osallistunut Länsi-Lementin motin nujertamiseen, taisteli ”kenraalimottia” vastaan.

Suomalaisten kuritusote alkoi vähitellen tuntua Itä-Lementin motissa, jonka komentajat lähettivät hätäisiä avunpyyntöjä johtoportaalleen. Renkaan kiristyessä suomalaiset onnistuivat tunkeutumaan pariin uloimpaan panssarivaunuun, joista toinen saatiin toimimaan. Vihollinen sai tuta oman koiransa purevan.

Helmikuun 28. päivänä 18 divisioonan rippeet kunnioitettavat 3600 miestä murtautuivat ulos motista. Valtavat uraa-huudot täyttivät tannerta. Suomalaiset olivat jäädä venäläisten jalkoihin. Valtaosa sekasortoisesta laumasta tuhoutui raivoisassa taistelussa. Noin 400 hengen suuruinen, pääasiassa upseereista koostuvat joukko, jonka johdossa oli kenraali Kondratjev ja kolme everstiä, törnösi JP 4:n komentopaikalle kaatuen viimeiseen mieheen. Monet venäläiset mieluummin ampuivat itsensä kuin antautuivat vangiksi. Katuneet upseerit olivat erittäin hyvin pukeutuneita. Kaatuneiden joukossa oli mm. neljä heinoihin silkkivaatteisiin puheutunutta konekirjoittajatarta.

Sotasaalis oli muhea: 71 panssarivaunua, 12 panssariautoa, 24 erilaista tykkiä, 133 kone- ja pikakivääriä ym. Ruhtinaanmäeltä peräytyneiden venäläisten muodostama ns. ”rykmenttimotti” oli vallattu jo 18.2. URR menetti häikäilemättömässään noin 30 % taisteluvahvuudestaan rakuunain kahlattua ylös rinnettä syvässä lumessa vastaan ryöppyävästä tulesta huolimatta. Sotasaaliin joukoossa oli 18.D upea kulta- ja hopealangonin ommellun lipun lisäksi 20 panssarivaunua, yli 30 tykkiä, 30 panssarivaunua, kuusi nelipiippuista ilmatorjuntakonekivääriä ym.

Kymmenestä suuremmasta motista jäi lopulta nujertamatta ainoastaan kolme: Kitelän suurmotti, Siiran tienhaaran motti ja Uoman motti.

Lähdeaineisto: Suomen Rintamamiehet 1939-1945 ISBN 951-9064-18-4