Tolvajärvellä tapahtui

Tolvajärven matkailumaja taistelujen jälkeen.

Tolvajärven hyökkäys ja siinä saavutettu suuri voitto oli talvisodan ensimmäinen rohkaiseva sanoma kotiseudulle välitettäväksi. Tämän suunnan taisteluihin osallistui koko sodan ajan myös haapavetisiä reserviläisiä Polkuåyöräpataljoona 7:n 2. Komppania. Pataljoona oli perustettu Oulussa ja se kuljetettin jo lokakuun 18-19. päivinä Suolahteen ja joulukuun 1-2. päivänä Aittojoelle. Sieltä Tolvajärvelle saakka käydyissä viivytystaisteluissa oli komppania jo menettänyt haavoittuneiden lisäksi kaatuneina komppanianpäällikönsä, yhden joukkueenjohtajistaan sekä 27 alipäällystöön ja miehistöön kuuluvaa.

Muun pataljoonan osalta olivat tappiot tähän mennessä miltei samaa suhdetta, eikä täydennystä oltu saatu. Kun pataljoona lisäksi oli 1o päivää kestäneiden taistelujen lopen uuvuttaman ja menettänyt jo kaksi komentajaansa, toisen vaikeasti haavoittuneena ja toisen kaatuneena, määrättiin se osallistumaan Tolvajärven hyökkäykseen keskustassa toisessa linjassa eli rantatörmällä sijainnelta hautausmaalta suoraan järven yli Tolvaharjun päähän vihollisen oletettujen päävoimien kimppuun. Matka viholliseen oli uuneelle pataljoonalle siitä kaikkein lyhin.

Hyökkäys lähti alkuun hyvin huolimatta vihollisen kiivaasta ja hyvin johdetusta tykistätulesta. Vetäydyttäessä ei kukaan ollut muistanut kaataa vihollisen puolelle jäävää korkeaa kulotornia, josta tulenjohtajat näkivät koko maaston ja siinä suoritetut liikkeet melkein kuin elokuvana. Harjun rantaan päästyä valutuivat linjat yhdeksi, ja alkoi todellinen taistelu kymmenkuntaa panssarivaunua, ampuhautoja ja pesäkkeitä vastaan.

Lyhyin harpoin vallattiin sitkeästi puolustettua maastoa ja päästiin viimein Tolvahrjun matkailumajan tuntumalle. Tämä kaksikerroksinen, alaosaltaan kivestä ja yläkerrrokseltaan puusta rakennettu pienoishotelli sijaitsi korkealla jyrkänteellä, jonka puolivälisää oli hyvin varustettuja ampumahautoja ja tulipesäkkeitä. Sitä paitsi tulitettiin majan ikkunoista kiivaasti hyökkääjiä. Moni oma mies tai vihollinen vieri kaatuessaan tai haavoittuessaan keränä jyrkännettä alas, veri vuoti ja mäki punertui. Asetettiin neljä omaa konekivääriä ampumaan majan yläkertaa ja sen turvin pääsi yksi joukkue kiertämään majan taakse ja puhdistamaan maaston sieltä. Maja ja sitä jyrkänteeltä puolustava vihollinen oli nyt motissa, mutta taisteli yhä sitkeästi.

Tällä välin kapteeni Esko Saajaranta vänrikkien Eino Kankaan ja Erkki Talarin sekä viimeksimainitus lähetin kanssa päässyt aivan majan kivijalan juureen. Kuulimme sisältä haavottuineiden voihketta ja karskeja komentoääniä. Niistä ja sinne johtavista paksuista tapsikimpuista päättelimme, että täällä mahtaakin olla isompi esikunta nyt motissa. Katkoimme tapsit ja heittelimme muutamia käsikranaatteja yläkerran ikkunoist sisälle. Se oli vaikeaa, koska seinän viereltä ei heittoa varten uskaltanut peräytyä kuin parisen metriä. Kävipä niinkin, että kranaatit ikkunapuitteisiin osuessaan putosivat omaan niskaan. Ja lisäksi sieltä annettiin kymmenin kerroin takaisin.

Emme varmaan eläissämme ollet tanssineet sellaista polskaa, mikä nyt seurasi. Melkein jokaisesta yläkerran ikkunasta vilahteli mustia käsiä, jotka tiputtelivät käsikranaatteja huolimatta siitä, että Talarin lähetti suihkutti joka näkemältä sinne konepistoolisarjan. Siinä hypittiin ja kierrettiin nurkan ymäti ja taas takaisin ja iana piti niskat väärässä tähystää ylöspäin. Ja koko ajan puhkoivat meikäläisten konekiväärien luodit yläkertaa ristiin rastiin, mutta siitä huolimatta putoili kranaatteja niskaamme. Ihme, ettei siinä käynyt pahemmin? Poiskaan ei voinut syöksyö – jos eteni viisikin metriä seinästä, niin oli heti yläkerrasta suunnatun tulen ulottuvilla. Lopulta hädissämme pujahdimme sisälle majan aulaan eikä siellä ihmeeksemme näkynyt ketään koko alakerroksessa. Ylhäällä sen sijaan oli liikettä enemmänkin.

Mietimme mitä tehdä. Taistelu vielä jyrkänteellä oli käynnissä ja yläkerroksesta tunnuttiin silloin tällöin ammuttavan pikakiväärisarjoja alhaalla taistelevien tovereittemme niskaan. Vänrikki Talari, erinomaisen roheka ja kylmäpäinen mies, lupautui lähtemään yläkertaan ja tekemään siellä selvää, jos Kangas ja Saajoranta heittelisivät ensin ulkoa käsikranaatit yläkertaan, jonne portaat johtivat. Talarin lähetti aikoi uskollisesti seurata isäntäänsä konepistooleineen. Meidän oli määrä heti heitettyämme syöksyä heidän jälkeensä rappuja ylös.

Niin tehtiin. Heti kun saimme kaksi kranaattia ikkuunasta sisälle ja puoli tusinaa ylhäältä melkein niskaamme, juoksimme takaisin sisään. Juuri ovelle ehtiessämme kuulimme käsikranaattien räjähtävän ylhäällä. Ja kun pääsimme alimmille rapuille tunti niitä räjähtelevän jo liikakkin. Samassa vyöryi Talarin lähetteineen nurin niskoin rappuja alas kranaattien ukkosmaisten räjähdysten seuraamana ja nokimustina kasvoiltaan. Siellä olikin vastattu samalla mitalla heti ylärapulla, ja räjähdysten paine oli pojille antanut alas asti riittävän vauhdin. Yhä vieri kranaatteja rappuja alas ja melkein pökerryksissä hoipuimme ulos, Talari ja lähetti pahoin kolhiintuneina, mutta muuten ihmeeksi miltei ehjin nahoin.

Juuri tällä välin oli jyrkänteellä saatu vastun murretuksi,mutta majan yläkerrasta vain yhä silloin tällöin ammuttiin, vaikka konekiväärit sitä edelleen tulittivat. Nut vasta keski joku, että pannaan tuleen koko laitos ja ehkä niin olisi tehtykin, mutta pataloonan komentaja huusi meidät pois ja sanoi, ettei yhden majan vuoksi saa hyökkäyksen jatkumista viivyttää, kun tästä kerran jo ohi pääsee. Kyllä jälestä tulevat siitä huolehtivät. Neljä konekivääriä kyllä jätettiin sitä eri suunnilta vartioimaan, ettei sieltä kukaan pääsisi karkuun.

Niin jäi meiltä itse matkailumaja valtaamatta, eivätkä sitä vallanneet muutkaan. Silla illalla, kun lähettiupseerina ratsastin noutamaan sieltä konekiväärejämme, oli majalla ollut vihollisrykmentin esikunta omia aikoja antautumassa. Maja oli sitten hyvään tarpeeseen pääsidontapaikkana.

Haapavetisten komppania,jonka päälliköksi Saajaranta juuri noihin aikoihin joutui, oli koko ajan mukana ankarissa taisteluissa, monesti puoleen huvenneena, mutta silti täysivahvuisen komppania tehtäviä saaneena ja suorittaen. Komppanian upseereita kaatui neljä ja haavoittui kaksi, alipupseereita ja miehistöstä olivat vastaavat luvut 45 ja 112 satapäiväisen talvisotamme aikana.

Lähdeaineisto: Kun Suomi taisteli ISBN 951-8933-02-2