Motit muodostuvat

Tuhottu neuvostoliittolainen panssarivaunu Ruhtinaanmäellä

10.1.1040 taisteluosasto Lohikäärme eteni päivän aikana kohti Koirinojaa. Venäläiset olivat kaivautuneet maastoon siilimäisiin asemiin, jotka olivat toisistaan erillisiä. Suomalaiset pystyivät etenemään vihollisen asemien välissä ja pääsivät päivän aikana tavoitteeseensa Laatokan rannalle. Niin Kitilän-Koirinojan suunnan tieyhteydet oli katkaistu, ja vihollisen 54. AK:n pääosat olivat jääneet mottiin. Kuuluisa Kitilän motti oli muodostunut. Saartohyökkäyksen sivutuotteian syntyi lukuisia pienempiä motteja, muun muassa Lemetin motti ja rykmenttimotti. Mottitaistelut jatkuivat sodan loppuun asti.

Suomen sodanjohdon ennakko-oletus oli ollut, että venäläiset lähtisivät onnistuneiden vastahyökkäysten tuloksena vetäytymään kohti itää, mutta useissa paikoissa näin ei käynyt. Sen sijaan vihollinen kaivautui maahan. Venäläiset olivat tässä hyviä: eräs tekniikka oli kaivaa panssarivaunun alle korsu, jossa saattoi olla makuutiloja parissakin kerroksessa. Hyvin maahan pureutunutta vastustajaa oli hankala voittaa, varsinkin, kun sillä oli tukenaan panssarivaunuja ja Suomella pulaa panssarintorjunta-aseista.

Kitilän mottiin jääneen Neuvostoliiton 168. Divisioonan vahvuus oli 1.1.1940 yli 13 000 miestä, ja sillä oli käytössään muun muassa 21 panssarivaunua, 169 konekivääriä ja kymmeniä tykkejä. Tällä voimalla se puolusti noin 26 kilometrin rintamalinjaansa sodan loppuun asti. Se oli materiaaliltaan ylivoimainen sen etenemisen pysäyttäneisiin suomalaisiin nähden ja pystyi edullisessa maastossa puolustautumaan tehokkaasti. Mottiin jääneitä joukkoja huollehtiin ilmateitse sekä Laatokan jään yli.

Kirjailija Hella Wuolijoki matkusti Tukholmaan tapaamaan Neuvostoliiton Tukholman asiainhoitajaaa Aleksandra Kollontaita. Ulkoministeri Tanner oli aiemmin antanut siunauksensa Wuolijoen tunnusteluille, joiden tavoitteena oli luoda neuvotteluyhteys Suomen ja Neuvostoliiton välille. Wuolijoki tunis Kollontain henkilökohtaisesti, ja vaikka Suomen hallitus suhtautui hänen salaiseen matkaansa epäilevästi, hänelle päätettiin antaa mahdollisuus, koska aiemmat viralliset yhteydenotot eivät olleet tuottaneet tulosta.

Pari päivää Tukholmaan saapumisensa jälkeen Wuolijoki soitti hyvät uutiset: Aleksandra Kollontai oli ottanut hänet vastaan ja luvannut kysyä Neuvostoliiton johdon mielipidettä yhteyden avaamisesta. Naiset sopivat tapaavansa uudestaan.

Suurten taisteluiden tauottua 11.1.1940 Suomussalmen alueella huomattiin, että venäläiset olivat miehittäneet Juntusrannan kylän. Vihollista pois ajamaan lähetettiin Paavo Susitaipaleen johtama Ryhmä Susi. Susitaival komensi joukkonsa hyökkäämään saarrostaen, ja eteneminen kävikin aluksi helposti. Äkisti suomalaiset joutuivat kuitenkin yllätetyiksi, sillä vihollinen oli kiertänyt kietävien joukkojen selustaan, esikunnan ja kuormaston kimppuun. Taistelu Juntusrannan kylästä oli kiivas, mutta lopulta suomalaiset löivät vihollisensa.

Tolvajärven-Ägläjärven suunnalla taistelleen Osasto Pajarin oikealla sivustalla toimi 1./ER.P 10, joka oli irrotettu sissitoimintaan jo joulukuun alkupuolella. Tammikuussa Aittojoen taisteluiden aikana se toimi neuvostojoukkojen selustassa. Joulukuussa päällikkönä toimi kapteeni Y. Saarelainen ja tammikuussa luutnantti J.Pössi, joiden komenssa sissikomppania saavutti legendan statuksen aiheuttamalla viholliselle jatkuvia tappioita yllätyshyökkäyksillään. Vastatakseen sissien tomintaan puna-armeijan joukot muodistivat keskuudestaan valio-osastoja, jotka taistelivat niin kauan yksikin mies oli pystyssä.

Tammikuun 11. Pössin miehet kohtasivat venäläisen valio-osaston. Seuranneessa taistelussa suomalaiset pääsivät saartamaan vihollisen ja tuhosivat sen viimeiseen mieheen. Venäläisiltä kaatui kolme upseeria, kolme aliupseeria ja 31 miestä. Suomalaisten tappiot olivat neljä miestä.

Suomalaisten IV AK.n hyökkäyksen kärki oli edellisenä päivänä saavuttanut Laatokan rannan ja sulkenut venäläisten yhteydet taakse. Myllykylän ja Koirinojan välisellä alueella taisteltiin tämän manööverin jälkeen kiivaasti, ja muun muassa ensmmäisenä alueelle saapuneen JP 4:n komentaja kapteeni Johansson haavoittui 11.1. kuolettavasti. Venäläiset eivät päässeet murtautumaan ulos, ja rintamalinja pysyi suunnalla sodan loppuun asti samana. Läntisessä Lemetissä Taisteluosasto Mehiläinen yritti päivän aikana tuhota mottia tuloksetta.

Neuvostolitto pommitti 12.1. yli 400 koneen voimin useita paikkakuntia eteenkin Lounais-Suomessa. Yksistään Turun yllä pommikoneita laskettiin olleen 36, ja kaupungin pommitukset jatkuivat vielä kahdeksana päivän tammikuun aikana. Seuraavana päivänä pommitettiin muun muassa Hämeenlinnaa. Siellä sai surmansa 13 ihmistä, joista 12 oli suojautuneinta metsään.

Ruotsista tulleisiin vapaaehtoisjoukkoihin lukeutui lento-osasto, johon kuului 12 Gloster Gladiator-hävittäjää ja Hawker Hart- tiedustelukonetta. Niistä muodostettiin Lentorykmenetti 19, joka toimi Lapin Ryhmän tukena Pohjois-Suomessa. Vasta kaksi päivää aiemmin saapuneiden ruotsalaisten ensimmäisen tehtävä oli hyökätä Märkäjärvelle ryhmittynyttä vihollista vastaan kahdeksan koneen voimin. Seuranneessa ilmataistelussa Ruotsi sai ilmavoimiensa historian ensimmäisen ilmavoiton pudottamalla venäläisen Polikarpov 1-15- hävittäjän.

Samassa ilmataistelussa Lentorykmentti 19 kärsi myös sodan pahimmat tappionsa, sillä neljästä mukana olleesta Hawker Hart-tiedustelukoneesta yksi ammuttiin alas ja kaksi tuhoutui törmättyään toisiinsa ilmassa.

Suomalaiset olivat aiemmin siepanneet vihollisen radioviestin, jonka mukaan Kitilän mottiin jääneiden neuvostojoukkojen johtoporras aikoi paeta paikalta lentoteitse. 12.1. lensi suuri kuljetuskone kolmen hävittäjän suojaamana kohti Impilahtea Laatokan yllä. Lentokonetta tulitettiin ilmatorjuntakonekiväärein noin 300 metrin etäisyydeltä. Ilmatorjunta ehti ampu useita satoja laukauksia, ennen kuin jättiläinen teki pakkolaskun järven jäälle.

Neuvostojoukot valmistautuivat Karjalan Kannaksella 13.1. ratkaisevaa hyökkäystä varten. Tykistö keskittyi ajoittan jarkuvaksi moukaroinniksi yhtyvällä tulella tuhoamaan suomaisten asemia, joita suomalaiset puolestaan pyrkivät kunnostamaan. Monin paikoin venäläisten asemat olivat sellaiset, että he pystyivät ampumaan etulinjan tukikohtia suorasuuntauksella, ja tulos oli sen mukaista: monet suomalaisten asemat tuohutuivat osittain. Tammikuun asemasota oli kuluttavaa, koska miesten piti etulinjassa koko ajan olla valmiudessa ja miehittää asemat yhä uudestaan tykistökeskityksen jälkeen. Öisin suomalaiset puolestaan korjasivat tykkien runtelemia asemiaan. 13.1. neuvostojoukot hyökkäsivät Lähteen lohkolla ja Summassa. Lähteen lohkolla pataljoonan vahvuinen vihollinen lyötiin takaisin, mutta Summan kylän alueella hyökänneet venäläiset onnistuivat valloittamaan suomaisen tukikohdan. Molemmissa hyökkäyksissä oli kyse venäläisten harjoittelusta. Joulukuun tappioiden jälkeen Kannaksella olleet puna-armeijan jouko joutuivat koulutukseen menestyäkseen paremmin seuraavassa hyökkäyksessä.

Suomalaiset hyökkäsivät Mitron-Myllykylän tielle ja tavoittelivat Lemetin tienhaaraa. Saman päivän aikana eteneminen onnistui niin pitkälle, että tienhaaran liikennettä pystyttiin häiritsemään, mutta venäläiset onnistuivat pitämään kapena kaistaleen tien vierusmaastoa hallussaan.

Ruhtinaanmäellä olleet Neuvostoliiton joukot vetäytyivät mäeltä,koska niiden aseman oli suomalaisten saavuttamien voittojen ansiosta käynyt tukalaksi. Osa Ruhtinaanmäeltä lähteneistä joukoista pyrki kohti läntisen Lemetin mottia, mutta he joutuivat matkalla suomaisten kanssa tekemisiin ja kukuistuivat taistelussa.

Suomalainen saattue, johon kuului kolme höyrylaivaa ja kaksi saattoalusta, oli matkalla kohti Ruotsia. Eräs häyryistä kuljetti sotalapsia. Saattajat olivat ulkovartiolaivat Tursas ja saattaja Aura II. Kun laivat saavuttivat aluevesirajan, niiden kimppuun kävi Neuvostoliiton sukellusvene Shtsh-324, joka ampui laivoja päin kaksi torpedoa. Laukaisu ei kuitenkaan onnistunut, sillä torpedot kulkivat höyrylaivojen välistä ja sukellusvene menetti vakavuutensa. Tämän seurauksena Shtsh-324 nousi pintaan, ja sen torni ja keula olivat hetken näkyvissä. Sukellusvenettä lähinnä ollut Tursas yritti ajaa vihollisen yli, mutta ei onnistunut.

Suomalaisista saattajista ainoastaan Aura II:lla oli syvyyspommit, ja nyt oli sen aika toimia. Alus ampui viisi pommia, minkä jälkeen pinnalle nousi öljyä, osuma oli ehkä saatu. Aluksen päällikkö luutnantti Terä määräsi laukaistavaksi vielä yhden pommin, mutta se räjähti heittimessä. Aura II:n perä repesi, ja alaus upposi viidessä minuutissa. Sen 41 hengen miehistöstä vain 15 pelastui. Päällikkö meni aluksen mukana.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 978-952-220-706-7