Viipurin valtaus

Suomen joukot saartoivat Viipurin pihtiliikkeellä. 8. D ylitti Viipurinlahden ja sai sillanpään Lihaniemestä kohtaamatta vastarintaa. 25.8. Lihaniemessä oli jo kaksi suomalaista pataljoonaa, jotka etenivät vielä samana iltana Sommeen asemalla katkaisten Viipurissa olleiden neuvostoliittolaisten tärkeimmän yhteyden etelään.

Samaan aikaan 4 D. Saartoi kaupunkia pohjoisesta ja idästä ja 12. D kaakosta pyrkien kohti SommeeA. Viipurissa oli kolme Neuvostoliiton divisioonaa: 43 D, 115 D.ja 123 D. Huomattuaan kaupungin puolustamisen mahdottomaksi sodanjohto antoi joukoille luvan vetäytyä Viipurista. Suomalaisten katkaistua päätiet venäläiset pyrkivät vetäytymään metsien kautta. Ne kuitenkin jäviät mottiin Porlammen-Sommen alueelle. Se oli Suomen sotahistorian suurin motti, eikä neuvostojoukkoja lopulta pystytty pidättelemään niiden murtautuessa kohti Koivistoa.

Ensimmäiset suomalaiset partiot saapuivat Viipurin keskustaan 29.8. Näky oli lohduton, Vetäytyessään neuvostoliittolaiset olivat sytyttäneet tulipaloja ja räjäyttäneet rakennuksia. Muiden muassa tuomiokirkko ja rautatieasema oliva raunioina. Kuuluisa pyöreä torni oli kuitenkin pystyssä. Linnan torniin vedettiin valtauksen merkiksi valkoinen aluspaita, sillä miehillä ei ollut lippua mukanaan. Ankarien mottitaisteluiden rauhoituttua hieman valtausparaati järjestettiin 31.8. IV Armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Oesch vastaanotti paraatin. Linnan salkoon oli nostettu sama lippu, joka sieltä oli laskettu talvisodan lopulla 13.3.1940.

Porlammen motti laukesi lopullisesti vasta sen jälkeen, kun Viipuri oli suomalaisilla, Motti oli kaaoksessa, eikä sen huolto toiminut. Ulosmurtautumisyritykset epäonnistuivat yksi toisensa jälkeen, ja suomalaisten paine saarrettuja vastaan kasvoi. Osa neuvostojoukoista pyrki ulos paniikissa, 1.9. motitetut alkoivat antautua, Jättimotista saatu oli valtava, siihen kuuluivat kahden divisioonan tarvikkeet: 306 tykkiä, 55 panssarivaunua, 673 autoa, yli 4000 hevosta ja 430 000 litraa polttoainetta. Vankeja motista saatiin 9000, joukossa 43, D:n komentaja, kenraalimajuri Kirpishnikov. Venäläisten tappiot kaatuneina olivat nin 7000. Kovistolle pääsi vetäytymään noiin 12000 sotilasta. Suomalaisen IV AK:n tappiot kymmenen päivää kestäneissä taisteluissa olivat noin 3000 miestä.

Samaan aikaan taisteluiden vielä riehuessa Viipurin eteläpuolella suomalaiset etenivät muualla Kannaksella kohti vanhoja rajoja. Etelässä Suomen joukoista eteni IV AK, keskellä II AK ja sen pohjoispuolella I AK. Kiivaita taisteluita käytiin muun muassa Ala-Hotakan maastossa Muolaanjärven tuntumassa Keski-Kannaksella. Siellä Suomen II AK:aan kuulunut JR 46 mittteli leningradilaisia JR 1:a ja JR 255:a vastaan niiden pyrkiessä vetäytymään taaksepäin. Neuvostojoukoilla oli tukenaan panssareita, jotka tekivät vahvoja vastaiskuja, 27.8. taistelu alkoi mennä sekavaksi puuroksi, mutta yähön mennessä puna-armeijalaiset oli lyöty. Maasto jäi suomalaisten haltuun. Neuvostoliiton tappiot Hotakan taisteluissa olivat 500 miestä ja 11 panssarivaunua. Suomalaiset saivat saaliikseen muun muassa tykkejä.

Matkallaan kohti vanhaa rajaa suomalaiset työnsivät edellään vetäytyviä neuvostojoukkoja. Joistakin asutuskeskuksista jouduttiin taistelemaan enemmän, joistakin vähemmän. Pajarin johtama 18. D valtasi Kivennavan 29.8., Sihvon johtama 10. D. Puolestaan Valkjärven 31.8. Tiukkaa vastarintaa kohdattiin muun muassa Jäppilässä, Mainilasta luoteeseen. Siellä Suomen JR 6 ja JR 49 työnsivät vastustajan kuitenkin Rajajoen taakse. Vihollisen tappiot laskettiin sadoissa kaatuneissa. Kun 18. D:n joukot lähestyivät Mainilaa Jäppilän suunnalla, päätettiin maksaa vanhoja kalavelkoja. Divisioonan tyksitö tulitti usean patteriston vooimin talvisodan alkulaukauksien paikkaa,. Pian tämän jälkeen JR 6 saavutti vanhan rajan Mainilassa.

Seuraavien päivien aikana Rajajokea pitkin kulkenut vanha raja saavutettiin myös muissa kohdin koko Kannaksen pituudelta. Neuvostoliiton Leningradin esikkunnassa asemasodan alussa tehdystä asiakirjasta käy ilmi, että Kannaksen puolustuksesta vastanneen 23. Armeijan vetäytyminen oli 28.9. alkaen muuttunut kaoottiseksi paoksi. Joukot hylkäsivät maastoon aseitaan ja muuta toimintakuntoista kalustoa nopeuttaakseen matkaan kohti itää. Myös miestappiot olivat suuret.

Tsalkan valtaamisen jälkeen eversti Heiskasen johtama 11. D. Kekistettiin VII AK:n komentaja Hägglundin käskystä Säämäjärven-Sotjärven kannakselle. Sen tavoitteena oli avata järvien välinen kannas, jota pitkin kulki rautatien Petroskoihin Äänisen rannalle.

Suomalaisten eteneminen kävi nopeasti. 25.8. alkanut hyökkäys pääsi tavoitteeseensa 1.9. Silloin hyökkäyksen kärkenä edennyt JR 8 valtasi Säämäjärven kylän laajalla saarrostusliikkeellä. Kylän itäpuolella sijainneet Sänkäjoen yli vievät maantie- ja rautatiesillat jäivät suomalaisten haltuun ehjinä. Vihollisen vastahyökkäykset torjuttiin. JR 8 oli Väinö Linnan joukko-osasto jatkosodassa sen alusta huhtikuulle 1943 asti. Linna oli konekiväärikomppanian ryhmänjohtaja. Kirjailija ammensi kokemastaaan ja näkemästään romaaniinsa Tuntematon sotilas.

Sallan suunnalla saksalais-suomalaiset joukot olivat olleet pitkään Kairalan-Mikkolan tasalla aivan Sallan itäpuolella. Neuvostoasemat murtuivat 27.8. ja joukot etenivät Alakurttiin elokuun viimeisenä päivänä. Sieltä eteneminen jatkui Tuntsajoelle.

Lähdeaineisto. Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-941-S