Kiteen läpimurtotaistelu

Kevyt Osasto 18 on ylittänyt rajan 6.7. illalla 19. Divisioonan oikealla siivellä.

Suomen puolustusvoimissa oli kesällä 1941 kolme pelkistä reserviläisistä muodostettua divisioonaa. Merkillisen sattuman johdosta nämä hyökkäyskyvyltään heikoimpina pidetyt yhtymät joutuivat kaikkein kovimpiin paikkoihin painopisteessa ja !%. Divisioona II Armeijakunnan painopisteessä. Eteläpohjalainen 10. Divisioona kuului puolestaan kenraalimajuri Häglundin VII Armeijakuntaan. Sitä ei ollut sijoitettu oman armeijakuntansa painopisteesen, mutta siitä huolimatta senkin tehtävä oli keskimääräistä vaikeampi. Suomalaisilla oli näet kesällä 1941 hyökkäykseen lähdettäessä yleensä selvä paikallinen ylivoima, 19. Divisioonan kohdalla asia ei ollut näin. Puolustajan 168. Divisioonalla oli näet ainakin alkuvaiheessa asettaa noin kuusi pataljoonaa hyökkääjän seitsemää pataljoonaa vastaan. Hyökkääjää tulitti neljä vihollispatteristoa, eikä hyökkääjällä itsellään ollut kenttätykistöä kuin yksi patteri enemmän.

Joskus käytettyn kaavan mukaan hyökkääjältä vaaditaan menestyksen saavutamiseksi vähintään kolminkertainen ylivoima. Keskittämällä joukkojaan 19. Divisioonalla oli luonnollisesti mahdollisuus luodan taarvittava ylivoima, mutta kokonaisuutena katsoen voimasuhteet eivät luvanneet tälle reserviläisryhmälle nopeaa voittoa. Divisioonalla olikin edessään melkoinen vaikeuksien tie, ennen kuin vastustajan vahva puolustusasema oli murrettu.

10. Divisioonan hyökkäysalue sijoittui Moskovan rauhanteossa jäljelle jääneen Kiteen kunnan kaakkoisosaan. Vasempana rajana divisioonalla oli rajalta kaakkoon Matkaselkään ja edelleen kohti Jänisjärveä johtanut tie siten, että tie oli divisioonan vastuualueella. Oikeana rajana oli runsaan 25 kilometrin päässä lounaassa oleva Pyhäjärvi. Alusta pitäen oli kuitenkin selvää, että divisioona hyökkäisi lähinnä vastuualueensa vasemmanpuoleisessa osassa. Armeijakunta oli määrännyt tehtäväksi rajsta kymmenisen kilometrin päässä olevan Matkaselän tärkeän risteysalueen valtauksen. Varmuuden vuoksi armeijakunta oli käskenyt samalla divisioonan painopisteenkin tähän suuntaan.

Heinäkuun 5. päivään mennessä alueelleen saapunutta 19 Divisoonaa onnistikn, sillä se havaitsi tiedustelullaan vihollisen ryhmityksessä heikon kohdan juuri siinä samassa suunnassa, jonne painopiste oli käsketty. Niin ainakin luultiin. Läpimurtokohdaksi valittiin metsäkannas, joka oli 2-3 kilometriä rajan taakse jääneiden Ninisyrjän kyläaukeiden ja niistä lounaaseen olevan Turkkilammen välissä. Kannaksella oli leveyttä puolentoista kilometriä. Divisioonan komentaja, eversti Hannukselalla oli takroitus hyökätä mahdollisimman oikeaoppisesti muodostamalla selvä painopiste, Ensimmäisenä hyökkäsi everstiluutnantti Juvan komentama Jalkaväkirykmentti 58 syvässä ryhmityksessä pataljoonat peräkkäin. Perässä seurasi eversti Laurilan Jalkaävkirykmentti 16. Siinä oli noin yksi pataljoona suojaamassa hyökkäystä lounaampana Reomäen suunnassa. Äärimmäisenä lounaassa vastasi toiminta-alueen jäljelle jääneistä runsaasta kymmenestä rintamakilometristä majuri Bäckmanin Kevyt Osasto 18. Vasemamlla varsinaisen Matkaselän tien suunnassa oli aluksi vain yksi komppania, kunnes divisioonalle hyökkäyksen alettua alistettiin vielä yksi pataljoona, joka suunnattiin sitten sinne.

Vaikka 19.Divisoonan hyökkäysvalmsitelut sujuivatkin tavanomaisesti, kaikki ei ollut yhtymässä paikallaan, Etelä-Pohjanmaalla arvostusta nauttinut paikallisen suojeluskuntapiirin pitkäaikainen päällikkö, JR 16:n komentaja eversti Laurila ei ollut selvästikään esimiehensä suosikki. Sen sijaan JR 58:n komentaja, everstiluutnantti Juva nautti eversti Hannukselan luottamusta. Monimutkaiseksi tilanteen teki se, että nimenomaan suojeluskuntaväki, siis divisioonan aktiivisin mies, oli sympatioineen Laurilan takana. Pohjanmaalla vain lyhyen aikaa toimineet Hanuksela ja Juva eivät olleet ennättäneet eivätkä ehkä oikein ymmärtäneetkään solmia läheisiä suhteita alueen herkkätuntoiseen väestöön. Rikkana rokassa oli divisoonan epäpsykologinen esikuntapäällikkö, majuri Lilius, jonka henkilökohtainen urheus ei riittänyt tasoittamaan särmikkään esiintymisen jättämiä vakoja. Eikä tässäkään vielä kaikki, Kevyt Osasto 18:n komentaja, majuri Bäckman, joka luettiin ”Liliuksen porukkaan” ja sai jo ennen hyökkäystä miesten tappajan maineen.

Sotilasjoukko ei ole mikään kone, vaikka sitä joskus verrataan sellaiseen. Kun 19. Divisioonassa levisi hurjia huhuja, että yhtymän johdolla on tarkoitus laskea veri kuiviin pohjalaisista, ei tällainen voinut olla viakuttamatta taisteluhenkeen. Sitäkin merkillisempänä on pidettävä, ettei vastustusmieli mennyt adressien kokoamisia pitemmälle. Päinvastoin, Alkuvaikeuksistaan selvittyään divisioona pääsi ajan mittaan eroon henkisistäkin ongelmistaan.

Divisioonan hyökkäys alkoi tunnin tulivamistelun jälkeen heinäkuun 10. päivänä kello 20.00. Koska etukäteen olli elätelty luuloa, että venäläiset olisivat irtautumassa, jouduttiin kokemaan ankara pettymys. Seuraavan vuorokauden, heinäkuun 11. päivän kallistuessa loppuun, kärjessä edennyt Juvan JR 58 oli päässyt valakunnanrajaltaa vain noin puolentoistakilometrin päähän. Ankara vastarinta osoitti, että jos vihollisryhmityksessä kenties olikin tässä kohden heikoimmin miehitetty kohta, vastustaja ystyi ainakin tehokkaasti sulkemaan sen, Venäläiset eivät liioin rajoittuneet pelkkään puolustukseen, 11-12.7. välisenä yönä he tekivät murtoaukon itäistä kylkeä vastaan hyökkäyksen, minkä seurauksena suomalaisten joukossa esiintyi pakokauhuakin.

Heinäkuun 12. päivän iltana 19. Divisioonan hyökkäystä kuitenkin jatkettiin. Yhtymän heikkoa tykistöä oli vahvennettu nyt yhdellä patteristolla sekä järeällä patterilla. Juvan JR 58:n tehtävä oli yksiselitteinen. Rykmentin oli kokonaisuudessaan tunkeuduttava vastustajan puolustuksesta sittenkin löytyneestä kapeasta aukosta läpi ja jatkettava hyökkäystä kaakkoon. Taempana ollut Laurilan JR 16 sai sitä vastoin tehtävän, joka tuskin oli toteutetavissa. Koska oli selvää, että löydettyä aukkoa, oli laajennettava, Laurilan oli määrä työntää aukon itäinen reuna muutaman kilometrin päässä olleen Niinisyrjän kylän toiselle puolelle. Sen jälkeen rykmentin olisi oltava valmis jatkamaan edelleen itään kohti Jaakkimaa. Toisaalta rykmentin oli suojattava eli varmistettava, kuten tuohon aikaan sanottiin, murtoaukko myös länteen.

Laurilan tehtävää vastaan ei olisi ollut mitään huomauttamista,jos komentajalla olisi ollut rykmentti käytettävissään. Näin ei kuitenkaan ollut. Divisioona otti taistelusta irti olleen III Pataljoonan omaksi reservikseen ja käski II Pataljoonan, jolla Laurila oli aikonut suojata murotaukon, marssia aukosta jo läpi päässeen JR 58:n perään. Viimemainittu pataljoona pysytettiin tosin Laurilan johdossa, mutta divisioonan esikunta halusi kuitenkin ykistyiskohtaisesti määrätä sen käytän. Näin ollen Laurilalla oli enää omassa vallassaan vain hänen I Pataljoonansa. Käytännössä tämäkin oli teoriaa, sillä todellisuudessa divisioonan sivustaa siihen saakka suojannut 1/ JR 16 oli vielä kiinni taisteluissa Repomäessö eikä ollut siten toistaisekis käytettävissä.

Aluksi kaikki meni hyvin. JR 58 soluttautui kokonaisuudessaan vihollisen todennäköisesti huomaamatta 13.7 aamuyöhön mennessä läpi kapeasta aukosta Niinisyrjän länsipuolella. Rykmentin kärki saavutti jo edellisenä iltana Matikaisen kylän pari kilometriä murtokohdasta kaakkoon. Perässä seurasi II/JR 16 divisioonan erityisesti käskemänä. Tämän jälkeen tapahtui kuitenkin ennalta aavistamatonta, Venäläisille oli selvinnyt, että suomalaisia oli tunkeutunut heidän asemiensa sisään, ja he ryhtyivät 13.7. aamulla vastatoimenpiteisiin. Murtoaukon molemmillla puolilla olleet tulivoimaiset tukikohdar avasivat kivaan tulen aukkoon, ja se suljettiin vastahyökkäyksellä. Seurauksena oli viime sotien historiassa suomalaisten puolella harvinainen ilmiö. Aukosta jo neljän pataljoonan yhteydet katkesivat, ne olivat toisen sanoen motissa.

Laurila ol tällä välin saanut I Pataljoonansa pääosat irti Repomäen suunnasta, joten ensimmäiset yritykset murtoaukon uudelleenaavamiskeis voittin aloittaa jo kello 8.00 alken 13.7. Divisioonan esikunta ennätti antaa oman käskynsä Laurilalle kello 10.00. Kello 11.10 käsky uudistettiin ja parikymmentä minuuttia myöhemmin III/JR 16 alistettiin takaisin rykmentille. Nyt Laurilalla oli johdossaan kaikki kolme pataljoonaansa, mutta vain yhtä niistä hän saattoi käyttää vapaasti. II Pataljoonahan oli yhdessä JR 58:n kanssa motissa, jonka vuoksi se alistettinkin illala everstiluutnantti Juvalle. III Pataljoonalle puolestaan divisionna itse määritti tehtävän: Sen oli hyökättävä Niinisyrjään luoteesta. Myös motissa ollut Juva sai käskyn hyökätä Niinisyrjään omasta asemastaan, sis luoteesta ja etelästä. Toiminnan keskittäminen Niinisyrjää vastaan johtui siitä, että hyökkäyksen jatkumiselle välttämätön huoltotie kulkis sitä kautta. 14.7. aamuyöhön mennessä kylä olikin suomalaisten hallussa, mutta yksin jätettynä 1(JR 16:lta kului vielä vuorokausi, ennenkuin alkuperäinen murtoaukko Niinisyrjän länsipuolella oli puhdistettu vastustajista. 19. Divisioonalta meni toisin sanoen viidettä vuorokautta murtokohdan saavuttamiseen.

Perussyyt tuloksien vähäisyyteen olivat tykistön riittämätön määrä sekä se, että isku osui päinvastaisista yrityksistä huolimatta vihollisen painopisteen tuntumaan. Seuraukset olivat 19.Divisioonaasa ikävtä. 1221 miehen kokonaistappiot olivat näin lyhyessä ajassa sangen raskaat ja ruokkivat jo etenkin JR 16:ssa eläneitä huhuja. Divisioonan johto sälytti vastuun takaiskuista eversti Laurilan harteille, joka puolestaan oli yhä katkeroituneempi tästä suhtautumisesta, jota hän ei voinut olla pitämättä epäoikeudenmukaisena.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0