Taistelu Loimolasta

Joukot lähdössä syöksyveneillä Vuonnisen yli

Suomen VI AK:n joukot olivat saaneet ohjeistuksen edetä päävoimillaan kohti Loimolaa ja sieltä kaakkoon kohti Laatokan rantaa. Osa joukoista tulsii suunnata kohti Suojärveä ja Porajärveä. 13.7. suomalaiset aloittivat etenemisen Muuannosta kohto Loimilaa. Etummaisena joukkona oli JP 4., sen jäljessä marssi KevOs. 4. Suomalaiset tiesivät, että vastassa olisi vahvoja vihollisvoimia, sillä alueet oli tiedusteltu lentokoneista etukäteen.

14.7. suomalaiset etenivät Loimolan tuntumassa olevalle Vilokin kyläaukealle. JP 4. hyökkäsi etunenässä ilman tykistön tulivalmistelua. Vihollinen odotti osin varustelluissa asemissa, mutta tuli voitetuksi. Neuvostoliitto menetti taistelussa useita satoja sotilaita. Heti tämän jälkeen hyökkäystä jatkettiin Loimolan kylään. Nyt etummaisena hyökkäsi Kev. Os. 5 Kylän länsipuolella venäläiset taistelivat ankarasti vastaan. Tilanteen laukaisi lopulta Panssarijääkäripataljoona, joka komentajansa majuri I. Lehtisen johdolla ajoi autoillaan kylän keskelle. Neuvostojoukot lähtivät karkuun. Loimolan asemalla panssarijääkärit kamppailivat panssarijunaa vastaan. Se lähti vetäytymään kohti Suojärveä,mutta räjäytyspartio ehti sen taakse ja katkasi radan.

Loimolna taistelun aikana JP 2 oli edennyt kylästä etelään pyrkien katkaisemaan Loimolaan johtavan tien. Se kohtasi tiellä Loimolaa kohti menossa olleen autokolonnan. Seuranneessa kiivaassa taistelussa vihollinen nujerrettiin. Tantereelle jäi noin 300 kuollutta venäläistä, suomalaisia kaatui 37. Saaliiksi saatiin venäläisen kranaatinheitinpataljoonan kaikki 48 raskasta heitintä autoineen ja ammuksineen. Loimollan menestyksen myötä Neuvostoliiton 71. D menetti viimeisen rautatieyhteytensä selustaan. Loimolasta suomalaiset jatkoivat kohti Koirinojaa tavoitteenaan katkaista venäläisten vetäytymistie.

Nopeasti edeten suomalaiset lähestyivät Koirinojaa Laatokan rannalla. Vahvennettu JP 4 saavutti sen aamulla 16.7. ja valtasi kylän. Vielä saman päivän kuluessa JP 4 valtasi Pitkärannan. Suomalaiset olivat saavuttaneet Laatokan alle viikon kuluttua hyökkäyksen alkamisesta. Laatokan saavuttaminen tarkoitti myös sitä, että Neuvostoliiton 7 Armeijan (7.A) joukot oli jaettu kahtia. Laatokan pohjoispään alueelle saarroksiin olivat jääneet 168. D, 71 D:n osia ja muita pienempia joukko-osastoja.

Hyökkäyksen seuraavat tavoitteet matkalla kohti Syväriä olivat Salmi-Tulemajärvi-linja, joka sijaitsi Koirinojalta itään, Suojärvi, joka sijaitsi Loimolan itäpuolella sekä suomalaisten länsipuolelle jääneiden Neuvostoliiton joukkojen saarron varmistaminen. Eversti ruben Laguksen johtama 5. D:n päävooimat suunnattiin Laatokan rantaa pitkin kaakkoon, kohti Salmia, joka saavutettiin 18.7. Siellä vastassa oli kuitenkin uusia vihollisosastoja, jotka tekivät sitkeää vastarintaa. Suomalaiset alkoivat saartaa kylää, ja taistelut kestivät aina aamuyölle 21.7. asti. Sitä ennen neuvostoliittolaiset yrittivät suomalaisten tykkitulen aikana murtautua kylästä ulos, mutta hyökkäys torjuttiin. Suomalaiset valtasivat kylän.

Käsnäselässä, Salmista pohjoiseen, suomalaiset VI AK:n joukot ylittivät vanhan valtakunnanrajan 18.7. Sieltä Taisteluosasto Järvinen, johon kuului muun muassa JP 2, eteni Kolatselkään, joka oli ensimmäisen suurempi kylä rajan takana. Sieltä joukot jatkoivat vielä idemmäs Koivuselän tienhaaraan ja kylään. Pohjoisempana khti Suojärveä edenneet joukot pysähtyivät Kollaalle.

VII AK hyökkäsi Laatokan ja Jänisjärven väliin jäävällä kannaksella puolustanutta Neuvostoliiton 168. D:aa vastaan. VI AK:aan kuulunut 19 D puolestaan kiersi 168. D selustaan Jänisjärven toiselta puolen. Neuvostojoukoilla oli vahvat linnoitetut asemat, eikä suomalaisten eteneminen onnistunut samalla tavalla kuin Laatokan rantaa pyyhkivillä jäkärijoukkoilla, jotka etenivät polkupyörin.

Suomen 7. D eteni Jänisjärven kannaksella.S ejoutui taistelemaan jokaisesta metristä. Esimerkiksi Suolamäen, Rättimäen ja Erosen linnoitetuista maastoista taisteltiin kolme päivää. Lopulta puolustus kuitenkin antoi periksi, ja suomalaiset saivat varustukset haltuunsa. Luotisateessa edeten, saarettujen neuvostojoukkojen tehdessä tiivistä vastarintaa matka Sortavalaan oli vielä pitkä. 7 D:aan kuulunut JR 9:n varusmiehistä koottu I pataljoona eteni Jänisjärven maastoissa 15.7. Se joutui väijytykseen lähes aukeassa paikassa ja pelastautui tilaamalla tykistökeskityksen vain 150 päähän eteensä. Pataljoonan komentaja Sulo Marttinen kaatui taistelussa vatsaan saamaansa osumaan.

Kohti Uhtuaa hyökänyt Suomen III Ak:n Ryhmä F hyökkäsi Vuonnisniemeen. Armeijakunta oli aiemmin Osasto Fossi etunenässään edennyt Vuokkiniemen ohi. Nyt joukoilla oli edessään vesistön ylitys, mikä onnistui hyvin. Noin kilometrin päässä JR 32 osat törmäsivät vahvoihin vihollisasemiin. Tilanne muodostui vaikeaksi, sillä jäljessä tulevien suomalaisjoukkojen eteneminen oli pysähtynyt aiemmin, ja niin kauimmaksi ehtineiden yhteydet omiin katkesivat. Joukot joutuivat pakokauhun valtaan, mutta vetäytyminen joen yli takaisin onnistui pääpiirteissään.

Samaan aikaan suomalaiset hyökkäsivät joen yli myös etelämpänä, jossa vastuussa oli Osasto Vuokko. Miehet pääsivät vesistön toiselle puolen, mutta kohdattu vastarinta oli odotettua voimakkaampaa, ja eteneminen oli siten hidasta, Viikon lopulla neuvostojoukot alkoivat vetäytyä seuraavalle puolutuslinjalleen Pistojoelle.

Sodan neljännellä viikolla Hangon saaristossa oteltiin tykkien lisäksi myös jalkaväen voimin. Ensin venäläiset nousivat 16.7. maihin Morgonlandetin saareelle, jota miehitti vain kuusi suomalaissotilasta. He katsoivat parhaaksi antautua ylivoiman edessä. Kaksi päivää myöhemmin venäläiset hyökkäsivät Hästöhön, jonka verisissä taisteluissa kaatui 62 suomalaista, Venäläisten menetyksistä ei ole tietoa.

Lapissa suomalais-saksalaiset joukot olivat vaikeuksissa. Petsamon suunalla saksalaiset ja suomalaiset yrittivät jatkaa kohti Muurmanskia, mutta rajut yritykset pysähtyivät punaiseen seinään. Litsajoen yli 13.7. suunnattu hyökkäys oli aluksi menestyksekäs, ja joen itärannalla saavutettiin sillanpääasema, mutta hyökkäys pysähtyi tämän jälkeen venäläisten vastahyökkäyksiin. 17.7 tuli käsky siirtyä toistaiseki puolustukseen. Tilanne oli hankala, koska saksalaisjoukot eivät kykenisi viettämään talvea asemissaan. Näiden pitäisi vallata Murmansk tai vetäytyä Petsamoon talvehtimaan.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Jatkosota päivä päivältä ISBN 978-952-220-841-5