Päämajan käskyn mukaan
eversti E.J. Raappanan komentama 14. Divisioona, joka perustettiin
Maanselän Sotilasläänin alueella, keskitettiin kesäkuussa 1941
Nurmeksen-Kuhmon alueelle. Sen tehtävänä oli pitää
puolustustilanteessa Hattuvaara, Nurmijärvi, Rasti ja Kuhmo. Osa sen
joukoista oli kuitenkin ryhmitettävä niin, että siirtyminen
hyökkäykseen oli mahdollista. Divisioona määrättiin jäämään
suoraan ylipäällikölle alistetuksi.
Divisioonan taistelurungon
muodostivat Jalkaväkirykmentti 10 (JR 10) komentajanaan eversti U.A.
Tähtinen, Jalkaväkirykmentti 51 (JR 51) komentajanaan
everstiluutnantti F. Ilomäki ja Jalkaväkirykmentti 52 ( JR 52)
komentajanaan everstiluutnantti K. Raunio. Divisioonan
kenttätykistöön kuuluivat Kenttätykistörykmentti 18 (KTR 18) ja
Raskas Patteristo 29. Näiden lisäksi siihen kuului runsaasti muita
aselajijoukkoja, tulihan divisioona toimimaan erillisessä suunnassa.
Saatu puolustustehtävä
katsottiin joukkojen keskuudessa väliaikaiseksi ja hyökkäyksen
aloittamista ehdittiin odottaa pitkästymiseen saakka. Divisioona sai
25.6. hyökkäyskäskynsä, jonka mukaan sen oli alkuvaiheessa
vallattava Lentiira ja Repola sekä olla sen jälkeen valmiina
jatkaan hyökkäystä itään.
Helmikuun 3. päivänä
annettiin joukoille käsky ottaa seuraavan yön aikana haltuunsa
lähimaasto rajan itäpuolelta. Hyökkäys oli näin alkanut, ja
ensimmäistä tehtäväänsä suorittaessaan joukot kohtasivat
ainoastaan heikkoja vihollisen varmistusosastoja. Paahtava helle ja
kova kuivuus olivat vallinneet koko keskitys- ja ryhmitysvaiheen
ajan. Sää jatkui hyökkäyksen alettua edelleen samanlaisena.
Ensimmäisen huomattavan taistelunsa divisioona kävi ennen Repolaa
Kolvasjärjevellä, missä lyötiin vihollisen Jalkaväkirykmentti
337. Taistelun jälkeen divisioona jatkoi Repolan suuntaan.
Repolan valtauksen jälkeen
alkoi taistelu sillanpään valtaamiseksi Virran vesistökapiekon
itäpuolelta 12. heinäkuuta. Aamuyöllä kello 2.42 alkoi tykistön
tulivalmistelu, ja sen päätyttyä JR 10 hyökkäsi yli veistön ja
onnistui saamaan noin kilometrin syvyisen sillanpään neljä tuntia
kestäneissä taisteluissa. Vihollinen aloitti vastahyökkäyksensä
jo aamupäivällä, ja JR 10 joutui vetäytymään. Päivän
päättyessä sillanpää oli kaventunut noin puoleksi kilometriksi
Virran kapeikosta itään ja koilliseen.
Sillanpään valtaamisen
jälkeen hyökkäys pysähtyi noin viikoksi, jona aikana valmisteliin
huolella hyökkäys Omelian kylän valtaamiseksi. Erityinen huomio
kohdistettiin etenemisteiden tiedusteluun. Edelleen jatkuvan
tukahduttavan helteen ja kovan kuivuuden vallitessa joukot sirtyivät
lähtöasemiinsa 20. heinäkuuta pääosin Virran kapean sillanpään
kautta. Siirtyminen onnistuttiin toteuttamaan salassa viholliselta.
Aamulla 21.7. aloittivat
JR 52 ja JR 51 etenemisensä. Alkumatkasta ei kumpikaan rykmentti
kohdannut vastusta. Vasta saavuttuaan Omeliasta Rukajärvelle
johtavalle tielle osastot kohtasivat vihollisen, joka saarrettin
kahteen mottiin. Puolenpäivän jälkeen JR 51:n pääosat jatkoivat
hyökkäystään, joka kuitenkin nopeasti pysähtyi metsäpalojen,
miinoitettujen murrosten ja vihollisen tulen vuoksi. Koko päivän ja
seuraavan yön molemmat hyökänneet rykmentit olivat kiivaissa
saarrostustaisteluissa sitkeästi puolustavan vihollisen kanssa. JR
10, joka tähän saakka oli ollut divisioonan reservinä Virran
länsipuolella, siirrettiin taistelualueelle, ja se otti osaa
vihollisen tuhoamiseen. Illalla 24.7. ilmoitti 14. Divisioonan
komentaja eversti E.J. Raappana ylipäällikölle. ”Omelian
taistelu päättynyt, JR 557 tuhottu. Alueen puhdistus jatkuu. 14.
Divisioonan uudelleen ryhmitys etenemistä varten alkaa”.
Alueen jälkipuhdistuksen
aikana ilmeni, että motissa oli ollut JR 557:n lisäksi myös
hapuitsipatteristo, joka koko raskas kalusto saatiin sotasaaliiksi.
Vihollisia kaatui taistelussa noin 600 ja vangisi jäi yli 300
miestä.
Omelian valtauksen jälkeen
divisioona jatkoi hyökkäystään itään tavoitteena Ontrosenvaara.
Kärjessä eteni JR 10, joka lähti liikkeelle Omeliasta 25.
heinäkuuta iltapäivällä. Eteneminen jatkui nyt jo leveämpää,
mutta pehmeäpintaista tietä pöly- ja savupilvien keskellä. Helle
jatkui, ja vihollinen oli hyökkäyksen hidastamiseksi sytyttänyt
tienvarsimetsät palamaan. Koko etenemisen ajan vihollinen teki
sitkeää vastarintaa. Heinäkuun 30. päivänä murrettiin
vihollisen asemat Tiiksjoen linjalla ja täältä JR 52 jatkoi
etenemistä kärjessä kohti tavoitteita.
Kun Tsirkka – Kemijoki
oli saavutettu, voitiin Rukajärven tien eteläpuoleista maastoa
käyttää saarrostavaan hyökkäykseen Ontrosenvaaran itäpuolella.
Koukkaustehtävä annettiin JR 31:lle, joka tähänastisen etenemisen
aikana oli päässyt helpommalla. Hyökkäys alkooi tulivalmistelulla
3. elokuuta. Suunniteltu JR 51:n joen ylityspaikka oli erittäin
vahvasti vihollisen miehittämä. Elokuun 6. päivänä rykmentti
onnistui vihdoin päästä joen yli, mutta vasta kaksi päivää
myöhemmin se onnistui yrityksessään edetä sillanpääasemastaan
eteenpäin. JR 10 hyökkäsi Rukajärven tien suunnalla sen
etelapuolella, ja Kiimasvaaran kautta divisioonan alueen
pohjoisosassa edennyt Osasto Seitamo eteni kohden Ontrosenvaaraa
luoteesta.
Illalla 11.8. kuluessa
vihollisen vastus alkoi herpaantumaan ja etelässä ollut vihollinen
alkoi vetäytyä Rukajärven tielle. Seuraavana päivänä
lentotiedustelu havaitsi Ontrosenvaarana kylän ja idenpänä olevan
Tsirkka-Kemijojen silla palavan. Tätä pidettiin merkkinä
vihollisen vetäytymisaikeista. 13.8. oli ainoastaan divisiooan
reservinä taistelujen alkuvaiheessa ollut JR 52 taistelussa
vihollisen kanssa. Illalla sekin oli jo päässyt tielle
Ontrosenvaaran itäpuolella Alanjärven maastossa ja puhdisti kylän
ja tien katkaisukohdan välimaaston vihollisesta.
Saarrostussuunnan erittäin
vaikeakulkuinen maasto, joukkojen väsymys, vihollisen Omelian
taistelusits saamat kokemukset sekä se, että Ontrosenvaaran maasto
aivan ilmeisesti edellytti saarrostusta etelästä, olivat estäneet
vihollisen motittamisen. Koukkauksen ansiosta vihollinen voitiin
kuitenkin karkottaa erittäin edullisesta maastosta vähin omin
tappioin. Taistelujen jälkeen arvioitiin Ontrosenvaaraa
puolustamassa olleen arviolta kaksi rykmenttiä ja tykistöpatteristo
minen vahvennuksineen.
Vihollinen oli vetäytynyt
Ontrosenvaarasta ennalta valmistelemiinsa asemiin Pismajoelle
säilyttäen joen länsipuolella sillanpääaseman. Elokuun 14.
päivänä sai JR 52 tehtäväkseen lyödä Pismajoelle ryhmittyneen
vihollisen, mutta seuraavana päivänä toteutettu hyökkäys johti
vain osittaiseen tulokseen, kun Rukajärven tien eteläpuolella osa
rykmenteistä pääsi joen yli. Hyökkäys pysäytettiin, ja
divisioona aloitti voimakkaan tiedustelun, joka ulottui syvemmälle
aina Rukajärveltä Ontajoelle menevälle tielle saakka.
Aamulla 5.9. aloitettiin
hyökkäys JR 52:n toimiessa tien suunnassa divisioonan kärjessä.
JR 3 suunnattiin Rukajärven eteläpuolitse katkaisemaan Ontajoelle
menevää tietä, ja JR 10 sekä Rajapataljoona Sietamo hyökkäsivät
pohjoisesta tavoitteena Rukajärvelle johtava tie. Hyökkäyksessä
divisioonan painopiste oli Rukäjärven tien suunnassa ja tämä tuli
todennäköisesti yllätyksenä viholliselle, sillä sen
ryhmityksestä saattoi päätellä hyökäystä odotetun
jommaltakummalta sivustalta.
Vihollinen taisteli
sitkeästi torjuakseen Rukajärveltä Tunkualle ja Ontajärveööe
johtaivien teiden katkaisuyritykset. Näin taistelut Rukajärven
valtaamiseksi jatkuivat aina 11. syyskuuta saakka, jolloin JR 10
ilmoitti sen ensimmäisen pataljoonan edenneen kylään ja kolmannen
pataljoonan saavuttaneen kylän eteläpään.
Rukajärven valtauksen
jälkeen eteneminen jatkui edullisille puolutusalueille sekä
Kostskomaan että Ontajärvelle johtavien teiden suunnassa. Hyökkäys
pysäytettiin 16.9. ja divisioona aloitti pääpuolutuslinjan
tiedustelun.
Eversti E.j. Rappanan 14.
Divisioona oli saavuttanut Päämajan sille määrämän tehtävän.
Kun lisäksi oli ilmeistä, että pitkäaikaisissa, rasittavissa
taisteluissa kulunein joukoin divisioona ei olisi pystynyt jatkamaan
Rukäjärveltä avautuvien kolmen tien suunnassa eteenpäin, se
määrättiin asettumaan puolustukseen tavoittamalleen tasalle
Ontajokilinjalle. Taistelut Rukajärven suunnalla olivat
menestyksestään huolimatta osoitus siitä, kuinka alivoimainen
mutta taitava vihollinen saataa edullisessa maastossa tuottaa
hyökkääjälle raskaita tappioita ja tehdä etenemisen varsin
vaikeaksi.
Lähdeaineisto Suomi
sodassa talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti