Presidentinhalinon kolme tärkeää miestä, eduskunnan puhemies Väinö Hakkila, ulkoministeri Rolf Witting ja pääministeri Jukka Rangell.
Epätietoisuus Saksan
todellisista aikomuksista hälveni Suomessa vähitellen kesäkuun
alkupuoliskolla. Sotaa pidettiin poliittisen ja sotilasjohdon
piirissä todennäköisenä. Suomen itsenäisyydelle yritettiin vielä
tässä vaiheessa saada Saksalta takuuta siltä varalta, että se
peruisi sota-aikomuksensa. Hitler oli varannut itselleen tämän
mahdollisuuden 21.6.1941 saakka.
Neuvostoliiton
uutistoimisto TASS kumosi 13.6. kaikki Saksan ja Neuvostoliiton
neuvotteluista kertovat tiedot. Tässä tilanteessa kenraali
Heinrichs kiinnitti uudelleen saksalaisten huomion takuutoivomuksiin.
Hän pyysi Helsingin yhdysupseeriksi saapuneelta saksalaiselta
kenralli Waldemar Erfuhrtilta 14.6., että ”Saksa takaisi Suomen
poliittiset vaatimuksen ja taloudellisen olemassaolon sen tapauksen
varalta, että ei tulisi sotaa.” Tämä pyysi OKW:lta pikaista
vastausta, syttyisikö sota vai taattaisiinko sitovasti, että
rauhanomaisen ratkaisun varalta asetetut poliittiset toivomukset
täytettäisiin. Marsalkka Keitelin nimissä 15.6. Erfuhrtille tullut
vastaus kuului: ”Teidät valtuutetaan ilmoittamaan että Suomen
esittämät vaatimukset ja edelytykset toimenpiteisiin ryhtymiseksi
on katsottava täytetyiksi”. Suomen pääesikunta sai kopion tästä
sanomasta, joka ei siis vielä antanut selvää vastausta sodan
sytyisestä, mutta takasi Suomen itsenäisyyden ja
elintarvikehuollon, niin suomalaiset sen tulkitsivat. Saksan johto ei
yhdistänyt tähän vastaukseen Suomen toivomuksia, Hitler teki 18.6.
erillisen päätöksen, että Saksa auttaisi Suomen
elintarvikehuollossa uuteen satoon asti, jollei Suomi saisi muualta
tarvitsemaansa vähintään 25 000 viljaa.
Monet seikat näyttivät
viittavan siihen, että kiirehtiminen voisi osoittautua epäviisaaksi.
Toisaalta viivyttelyä ei voinut jatkaa, mikäli sota todella oli
tulossa, Käsky ”yhteisistä harjoituksista” annettiin 17.6.1941
ja liikekannallepano alkoi seuraavana päivänä toista vuorokautta
suunniteltua myöhemmin.
Saksalaisia sotalaivoja
alkoi saapua Suomen etelärannikon saaristoon 14.-17.6.1941.
Saksalaisten yhtymien keskittäminen Pohjois-Suomeen oli naamioitu
pohjoisesta ja etelästä saapuvien joukkojen vaihdoksi. Kemijärvellä
nämä joukot alkoivat 18.6. kääntyä Jäämerentieltä itään.
Huhut Karlajan takaisin
saamisesti alkoivat levitä myös poliittisen johdon ulkopuolelle.
Tunnelmat olivat innostuneit, epäuskoisia tai pahaa-aavistavia.
Lähinnä sosiaalidemokraattien ja ruotsinkielisen väestön
keskuudessa haluttiin tehdä kysymyksiä, valvoa poliittisen johdon
toimintaa ja saada tietoja, miten sodanuhkatilanteeseen oli jouduttu.
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta penäsi 13.6. ministeri Wiitingiltä
hallituksen päätöksen perusteita.
Saksan
Barbarossa-operaatio alkoi aamuyöllä 22.6. Hyökkäykseen alkaessa
antamassaan päiväkäskyssä Hitler käytti saksalaisten ja
suomaistenn yhteistoiminnasta ilmaisua ”im Bunde”, liitossa tai
yhdessä – jos ilmaisu tulkitaan lievästi. Suomen hallitus
vakuutti kuitenkin puolueettomuuttaan ja suomalaisessa käännöksess
arveluttava termi käännettiin ”kylki kyljessä”.
Saksan aloittaessa
sotatoimet Itämeren eteläpuolella suomalaiset joukot miehitivät
Ahvenanmaan aamulla 22.6. Sen linnoituslaitteita alettiin taas panna
kuntoon. Samaan aikaan saksalainen vuoristoarmeijakunta siirtyi
Norjasta Petsamoon.
Suomen ja Neuvostoliiton
välille ei syntynyt heti sotatilaa siitä huolimata, että
neuvostotiedustelu oli havainnut saksalaisjoukkojen ja -laivojen
tulon Suomeen. Sekä Suomi että Neuvostoliitto välttivät
ärsyttäviä tomenpiteitä. Neuvostoliiton puolustusasiain
kansankomissaari kielsi ilmatoiminnan aloittamisen Suomen alueelle
ilman eri käskyä. Myös Suomen rajoilla olleet puna-armeijan
yksiköt saivat käskyn olla avaamatta tulta. Neuvostohallitus
vakuutti 22.6. puolueettomuuttaan Suomea kohtaan, mutta ilmoitti
ryhtyvänsä kostotoimenpiteisiin, mikä Suomi sallisi saksalaisten
sotatoimet alueeltaan.
Aivan Saksan hyökkäyksen
ensi tunteina tapahtui Suomen ja Neuvostoliiton välillä eritäitä
yhteenottoja, Neuvostoliittolaiset lentokoneet hyäkkäsivät myös
suomalaisalusten kimppuun ja pommittivat erästä suomalaista
rannikkolinnaketta. Samoihin aikoihin suomalaiset sukellusveneet
alkoivat yhteistyösuunnitelman mukaisesti laskea miinakenttiä
Neuvostoliiton rannikolle. Miinoitusoperaatioilla ei ollut
poliittisia vaikutuksia, sillä Neuvostoliitto ei havainnut sitä.
Saksalaisten lennot Suomen alueelta sallittiin vasta 25.6.1941
lähtien, mutta Itä-Preussista käsin toimivat saksalaiset
pommikoneet miinoittivat Kronstadtin väylää lennettyään Suomen
ilmatilan kautta ja käyttivät paluumatkalla Suomen lentokenttiä
välilaskuihin. Lennot olivat osa strageista kokonaissuunnitelmaa,
joka tähtäsi punalaivaston toiminnan estämiseen.
Neuvostoliiton ilmavoivat
iskivät 25.6.1941 noin 500 koneen voimalla Suomen lentokentille.
Suurin osa pommituksista kohdistui kuitenkin tosiasiassa
asutuskeskuksiin ja lentokenttien lamauttaminen epäonnistui. Samana
aamuna suomalaistiedustelu kaappasi neuvostosukellusveneille
lähetetyn snaoma: ”Sota Suomea vastaan on alkanut”.
Pääministeri Rangellin
oli 25.6. määrä esittää eduskunnalle tiedonanto hallituksen
toimista maan puolustuskyvyn nostamiseksi ja panottaa Suomen
puolueettomuushalua. Neuvostoliiton suurpommitus laukaisi kuitenkin
tilanteen. Rangell totesi tiedonannossaan iltamyöhällä 25.6.
Suomen olevan sodassa. Virallinen kanta voitiin nyt kiteyttää
ennakoituun tapaan: Neuvostoliitto oli aloitanut jälleen sotatoimet
ja Suomi kävi talvisotaan rinnastettavaa puolustussotaa. Saksan
esittämien toivomusten mukaan Rangell lisäksi mainitsi, että Suomi
taisteli bolsevismia vastaan. Eduskunta hyväksyi hallituksen
tiedonannon.
Lähdeaineisto: Ohto
Manninen ja Kauko Rumpunen Risto Rytin päiväkirjat 1940-1944 ISBN
951-37-4520-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti