Aseveli pohjoisessa

Saksalaisia panssarijoukkoja korpitiellä Uhtuan suunnassa kesällä 1941

Hyökkäys Suomen alueelta itään kesällä 1941 alkoi pohjoisessa sinne saapuneiden saksalaisten ylittäessä rajan Petsamossa jo kesäkuun 29. päivänä. Siellä hyökkäys kuitenkin myös ensimmäisenä pysähtyi. Hitlerin suurisuuntainen sotatoimi Barbarossa Neuvostoliiton tuhoamiseksi oli Petsamon suunnassa ajautunut karille jo heinäkuun ensimmäisellä puoliskolla.

Hyökkääjän kannalta tilannetta heikensi oleellisesti se, että venäläisillä oli käytössään rintamansa takana kulkeva Muurmannin rata. Sitä hyväksi käyttäen painopiste oli joustavasti muutettavissa aina sen mukaan, missä saksalaiset hyökkäsivät. Saksalaiset puolestaan eivät voineet helposti vaihtaa painopistettään, sillä heillä ei vastaa yhdystietä ollut.

Tie on elämänlanka jokaiselle Pohjois-Suomessa taistelemaan joutuvalle joukolle, mutta erityisesti tämä väite sopii vuoden 1941 saksalaisdivisiooniin. SS-Divisioona Nord, joka oli moottoroitu, kykeni liikkumaan vain siinä tapauksessa, että sen alla oli tie, sillä yhtymän moottoriajoneuvot eivät soveltuneet maastokäyttöön. Tilanne ei ollut parempi 169.Divisioonankaan kohdalla, vaikka sillä olikin noin 5000 hevosta. Raskasrakenteisia ja nelipyöräisiä saksalaisia kärryjä ei näet ollut rakennettu Lapin vaikeaa maastoa varten, vaan ne rikkoontuivat nopeasti teiden ulkopuolella.

Saksalaisjoukkojen lähes täydellinen valmistautumattomuus pohjoisen erämaiden ankariin oloihin sekä toisenlaiseen maastoon tarkoitettu koulutus olivat seikkoja, jotka heikensivät taistelukykyä.

Huonoimmin asiat olivat SS-Divisioona Nordissa, joka oli perustettu vasta heinäkuussa 1941 ja jonka vahvuuskaan ei ollut tässä vaiheessa kuin 8000 miestä. Divisioonan rykmentit olivat saaneet jonkin verran poliisikoulutusta, ja varsinainen sotilaskoulutus rajoittui suurella osalla miehistöä vain kahdeksan viikon peruskoulutukseen. Eräät aselajijoukot eivät olleet ehtineet ampua aseillaan ennen sodan puhkeamista kertaakaan. Lähes kaikki upseerit pataljoonankomentajaa myöten olivat reserviläisiä.

Näyttää siltä, että talvivaatetuksen saannin myöhästyminen johtui paljolti Lapin joukkojen oman esikunnan hitaudesta. Vastuussa olleet huoltomiehet olivat näet Oslossa saakka.

Lapin saksanjoukkojen hyökkäys pysähtyi jo heinäkuussa 20-30 kilometrin päässä virtaavan Litsajoen seudulle, eikä syyskuussa tehty uusi ponnistus venäläisten puolustuksen murtamiseksi ollut yhtään menestyksellisempi kun aikaisemmatkaan yritykset. Vuoristoarmeijakunta Norwegian oli ryhmityttävä lopullisesti puolustukseen.

Sallassa XXXVI Armeijakunnan hyökkäys alkoi heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Rajan taakse talvisodan jälkeen jääneen kirkonkylän savuavat rauniot vallattin viikkoa myöhemmin veristen taisteluiden jälkeen, joissa etenkin SS-Divisioona Nord joutui koville. Joka tapauksessa vieraissa oloissa toimivat saksalaiset saivat yliotteen hyvin vastustetuista ja seudun tuntevista venäläisistä, jotka nekin kärsivät raskaita tappioita. Pitkäksi eteneminen ei kuitenkaan muodostunut, sillö rajalta noin 20 kilometriä itään olevassa Kairalan vesistökapeikossa venäläisillä oli luonnon tekemä luja puolutustusasema. Sitä saksalaiset tuskin olisivat kyenneet murtamaankaan, jollei avuksi olisi tullut etelästä metsien läpi venäläisten selustaan edennyt suomalainen 6. Divisioona, Saarrostus täydennettiin kaksipuoliseksi saksalaisen 169. Divisioonan koukatessa venäläisten asemien pohjoispuolitse. Neuvostojoukkojen puolustus luhistuikin täydellisesti, mutta tuhotuksi niitä ei tälläkään kertaa saatu.

Seurauksena oli, että saavuttaessa elokuun lopulla Suomen vanhan rajan länsipuolella olevalle Tuntsajoelle jouduttiin jälleen tekemisin venäläisten kanssa. Tuntsajoen asema saatiin murretuksi syyskuun alussa, mutta heti rajan takana suomalaisten 6. Divisioona ja sakalaisten 169. Divisioona törmäsivät Voitsajoen puolutuslinjaan. Muurmannin rata oli jo niin lähell, ettei venäläisillä olllut varaa antaa enää paljoankaan perään, ja taistelut olivat sen mukaisia. Äärimmäisen raskaissa kamppailuissa puolustajan oli tosin väistyttävä syyskuun puolessa välissä Voitsajoeltakin, mutta parin viikon aikana yli 2500 miestä menettänyt 169. Divisioona oli nyt sellaisessa tilassa, ettei sen katsottu kykenevän edes puolustustaisteluun. Venäläisten sen sijaan tiedettiin saaneen 5000 miestä täydennystä, minkä lisäksi seudun siviiliväestö oli pakkotyövoimaksi koottuna linnoittamassa raempia asemia. Kun nämä asemat läytyivät jo Vermamjoelta, van kymmenisen kilometriä Voitajoelta itään, ei XXXVI Armeijakunnalla ollut enää keinoja niiden murtamiseen. Saksalais-suomalaiset joukot olivat työntäneet rintamaa tällä alueella itäänpäin noin 80 kilometriä.

Saksalaisten eteläsiivellä rintamavastuu oli kenraalimajuri Siilasvuon komentamalla suomalaisella III Armeijakunnalla, joka hyökkäsi Kuusamon ja Suomussalmen korkeudella. Jälkimmäisessä suunnassa asemasota alkoi jo elokuun alussa rajalta non 50 kilometrin päässä Uhtuan länsipuolella. Tuolloin ryhmä F:n , myöhemmin 3. Divisiooan asemat tulivat sittemin tunnetuiksi alueella sijainneiden Eldankajärven ja Kiskisjoena vuoksi, joiden nimet tostuivat suositussa sota-ajan iskelmässä.

Kuusamon korkeudella saavutettiin suurimmat menestykset, joita Pohjois-Suomen saksalais-suomalaiset joukot saattoivat kirjat tililleen.

Kiestngin itäuolella eteneminen kuitenkin pyshtyi, sillä hyökkääjällä oli käytettävissään vain yhdeksän pataljoonaa venäläisten 13 pataljoonaa vastaan, ja sakalaispataljoonat eivät olleet juuri komppaniaa vahvempia. Syyskuun alussa venäläiset ryhtyivät vaaraalliseen vastahyökkäykseen, ja suomalais-saksalaisten joukkojen oli vetäydyttävä kymmenisen kilometriä länteen ja ryhmityttävä puolustukseen.

Mannerheim oli ilmoittanut Siilasvuolle, ettei hän saisi jatkaa hyökkäystään kauemmaksi. Muurmannin radan katkaiseminen aiheuttaisi näet välirikon Suomen ja Yhdysvaltojen suhteissa, mistä Yhdysvaltojen hallitus oli antanut vakavan varoituksen lokakuun 27. päivänä. Siilasvuolle Mannerheimin käsky merkitsi sangen ikävään välikäteen joutumista.

Lähdeaineisto Suomi sodassa talvio- ja jatkosodan tärkeät päivät ISBN 951-9078-94-0