Suomalaiset joukot
ylittävät Muurmannin rada lokakuun lopulla 1941.
Kun Saksan hyökkäyksestä
Neuvostoliittoon oli kulunut kolme viikkoa, Suomen armeija aloitti
hyökkäyksen. Pääisku suunnattiin Laatokan-Karjalaan, jonne
perustettiin noin 130 000 miestä käsittänyt Karjalan Armeija, Sen
10. heinäkuuta alkanut hyökkäys eteni alkukangertelujen jälkeen
nopeasti; vanha raja ylitettin Salmin Manssilassa 22. heinäkuuta, ja
kolmen päivän kuluttua joukot pysäytettiin Tuuloksen tasalle.
Karjalan kannaksella
hyökkäys aloitettiin heinäuun lopussa, Vuoksi saavutettiin elokuun
puolivälissä ja vanha raja kokonasuudessaan syyskuun alussa.
Viipuri vallattiin 29. elokuuta. Etenemistä jatkettiin vielä jonkin
verran vanhan rajan yli, kunnes hyökkäys pysäytettiin 9. syyskuuta
Leningradin uloimman puolustusvyöhykkeen eteen.
Laatokan Karjalan ja
Karjalan kannaksen hyökkäyssuuntien väliin jääneet Laatokan
luoteisrannan suomalaiset valtasivat 20. elokuuta mennessä. 14.
divisioona aloitti hyökkäyksen heinäkuun alussa ja saavutti
Rukajärven syyskuun puolivälissä. Pohjois-Suomi oli
Oulujärvi-Lentiira-Sorokka-linjan pohjoispuolella saksalaisten
vastuulla. Saksalaisille alistetut kaksi suomalaisdivisioonaa
osallistuivat Sallan valtaukseen 8. heinäkuuta ja etenivät
Kiestinkin ja Uhtualle. Pääasiassa nevuostoliittolaisten voimakkaan
vastarinnan ja saksalaisille joukoille vaikeiden olojoen vuoksi sota
muuttui syksyllä asemasodaksi. Muurmannin radalle ei päästy.
Karjalan Armeija jatkoi
hyökkäystään syyskuun alussa. Syväri saavutettiin Lotinanperlon
luona 7. syskuuta, ja seuraavana päivänä katkaistiin Muurmannin
radan suoraan etelään johtava haara, Syvärin eteläpuolelta
vallattiin noin 100 km leveä ja 10-25 km syvä sillanpää.
Pohjoisessa edenneet
joukot valloittivat 1. lokakuuta Petroskoin eli Äänislinnan, ja
etäisimmät tavoitteet Karhumäki ja Poventsa Äänisen
pohjoispäässä vallattiin 6. joulukuuta mennessä. Suomalaiset
asettuivat puolustukseen Seesjärven- Äänisen- Syvärin vesitö-ja
kanavalinjalle, joka pidettiin kesään 1944 saakka.
Viiden kuukauden lähes
yhtäjaksoisen hyökkäysvaiheen aikana Suomi oli valloittanut
takaisin talvisodassa menetetyt alueet ja suuren osa Itä-Karjalasta.
Hyökkäysvaihe vaati raskaat uhrit, sillä neuvostojoukot
puolustautuivat sitkeästi, eikä suomalaisten organisaatio
soveltunut erityisen hyvin hyökkäyssotaan.
Jatkosota alkoi
virallisesti Neuvostoliiton hyökkäyksellä, joten suomalaiset
hyväksyivät sodan välttämättömyyden varsin yksimielisesti.
Jatkosotaa pidettiin talvisodan jatkona, jonka tuli palauttaa
väkivalloin viedyt alueet Suomen yhteyteen.
Talvisodan tapaan SDP ja
Sak antoivat tukensa sotaponnisteluille, vaikka sota natsi-Saksan
rinnalla herätti vasemmistossa aatteellista vastustusta. Valtaosa
kommunisteista palveli armeijassa ja osallistui kotirintaman töihin.
Valtiollisia vankeja oli jatkosodan aikana 975 ja metsäkaartilaisia
alle 2000.
Suomen hyökkäyksen
edetessä tyytymättömyyden ilmaukset lisääntyivät.
Sosiaalidemokraatit olivat vaatineet varovaista sotapolitiikkaa, ja
vanhojen rajojen ylittäminen synnytti vastustusta. Puolueen johto
rauhoitti mielialoja niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.
Syksyyn mennessä
hyökkäyssota oli venyttänyt Suomen henkiset ja aineelliset
voimavarat äärimmilleen. Marraskuussa järjestetyssä Suomen
hallituksen ja sotilasjohdon kokouksessa kauppa- ja
teollisuusministeri Väinä Tanner väitti, että kotirintama
romahtaisi, ellei hyökkäsytä keskeytettäisi. Mannerheim lupais,
että eteneminen pysähtyisi käynnissä olevine operaatioiden
päätyttyä, mikä tapahtui runsaan viikon kuluttua.
Erimielisyys jatkosodan
päämääristä ja sotaväsymys heijastuivat armeijaan. Ensimmäiset
kieltäytymistapaukset sattuivat Kannaksella heinäkuussa, ja vanhaa
rajaa ylitettäessä vastustus alkoi vaikuttaa jo sotatapahtumiin,
kun kaksi ensimmäistä Syvärin ylimenoyritystä epäonnistui
kieltäytymisten vuoksi.
Lähdeaineisto Suomi
kautta aikojen ISBN 951-8933-60-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti