Neuvostoliitto aloittaa sodan

Rajaloukkaukset, pommitukset ja Hangon tukikohdasta suoritettu tykistötulitus olivat olleet erillisiä yksittäistapauksia. Mutta 25. kesäkuuta venäläisten lentoase ryhtyi laajoihin ilmahyökkäyksiin kymmnetä Etelä- ja Keski-Suomen kaupunkia, muiden muassa Helsinkiä ja Turkua vastaan, samoin useita voimia teollisuus- ja asutuskeskuksia vastaan. Kuinka kiivaita nämä hyökäykset olivat, näkyy jo siitä, että sinä päivänä aamuttiin alas kokonaista 26 pommikonetta. Ihmishenkien hukka, aineelisista vaurioista puhumattakaan, oli melkoinen. Valtakunnan rajalla venäläinen jalkaväki ja tykistö avasivat tulen. Kaikki nämä toiminnot olivat sen laatuisia, että niitä ei enää käynyt pitäminen erillisinä alempien komentajien aloitteesta suoritetuina yrityksinä. Kun ne lisäksi oli melkein kauttaaltaan suunnattu puhtaasti suomalaisiin kohteiisiin ja maan sellaisiin osiin, joissa ei ollut saksalaisia, oli ilmeistä, että Neuvostoliitto oli ryhtynyt vihollisuuksiin Suomea vastaaan.

Hallituksen aikomuksena oli ollut 25. kesäkuuta eduskunnassa ilmoittaa, että se oli päättänyt pitää yllä Suomen puolueettomuutta, Pääministerin esity oli valmiina 24. päivän iltana, mutta seuraavan päivän tapahtumat pakottivat hallituksen ottamaan asian uudelleen käsiteltäväksi, ja tällöin ei voitu muuta kuin todeta, että Neuvostoliitto oli aloittanut sunnitelmalliset sotatoimet. Se tiedonanto, minkä pääministeri samana iltana antoi eduskunnalle, aiheutti hallitukselle yksimielisen luottamuslauseen, eduskunnakin puolestaaan todettua, että Suomi oli uudelleen pakotettu puolustussotaan. Joukot saivat oikeuden vastata tuleen, mutta niiden kiellettiin ylittämästä rajaa kesäkuun 28. päivään kello 24:ään mennessä. 25. kesäkuuta siirrettin päämaja Mikkeliin.Kolmannen kerran puolustusvoimain johto sijoitettiin tähän pieneen idylliseen kaupunkiin.

Sodan puhkeaminen ei tullut minään yllätyksenä kenellekään ajattelevalle suomalaiselle, ja kansa oli yksimielisesti hallituksen ja eduskunnan takana. Jokainen ymmärsi, että meidät oli pakotettu uuteen taisteluun elämästä ja kuolemasta ja että tarvitsimme kaikken avun minkä voimme saada. Jos ei olisi ollut talvisotaa ja viidentoista viime kuukauden ”kylmää sotaa”, niin probleeminasettelu olisi ollut toinen. Yhtämittainen painostus ja uhkailu, sekaantuminen sisäisiin asioihimme ja yhä toistuneet kokemuksemme venäläisten epäluotettavuudesta eivät olleet voineet olla herättämättä epäluuloisuutta neuvostohallituksen tarkoitusten suhteen. Jo varhaisessa vaiheessa Suomen hallitus oi tullut siihen käsitykseen, että ulkomainen apu oli välttämätön edellytys mamme olemassaolon ja riippumattomuuden turvaamiseksi. Moskovan rauhna jälkeen Suomi etsi tukea pohjoismaisesta puolutusliitosta ja myöhemmin puolustusliitosta Ruotsin kanssa. Kumpikin niistä olisi taannut maamme puolueettomuuden, ja kumpikin raukesi neuvostohallituksen vastustukseen. Oli luonnollista, että me tämän jälkeen tartuimme siihen tukeen, mikä oli saatavissa, Suomen turvautuminen Saksaan oli hätävarjelutoimenpide.

Saksan kanssa tehty kauttakulkusopimus ei merkinnyt periaattellista poikkeamista pohjoismaisesta puolueettomuusajatuksesta, ja Suomen hallitus huolehti jatkuvasti niiden vaatimusten noudattamisesta, joita kansainväliset sopimukset asettavat ei-sotaakäyville valtioille. Sopimuksenteon jälkeen hatkuivat liittoneuvottelumme Ruotsin kassa, joka oli suostunut saksalaisten kauttakuljetuksiin. Me emme olisi mitään halunneet hartaammin kuin saada korvata kauttakulkusopimuksen Ruotsin ja Suomen välisellä puolustusliitolla.

Mitä tulee vuoden 1941 alkupuoliskolla tapahtuneiiin satunnaisiin sotilaallisiin kosketuksiimme Saksan kanssa, niihin luettuna sotalvaltuuskuntamme käynti Salzburgissa, niille antoi meidän taholtamme leimansa pidättyväisyys, joka oli täysin sopusoinnussa hallituksen politiikan kanssa. Ne aiheutuivat saksalaisten aloitteesta ja me käytimme niitä hankkiaksemme valaistusta suurpoliittiseen tilanteeseen. Niillä ei ollut neuvottelujen luonnetta.

Vasta eversti Buschenhagenin kesäkuussa 1941 tapahtuneen tosien Helsingin-käynnin yhteydessä, jolloin käsiteltiin sodan puhkeamisen varalta Pohjois-Suomessa kysymykseen tulevan yhteistoiminnan muotoja, voidaan puhua neuvotteluista, muttan silloinkin ja aina sodan puhkeamiseen asti ne olivat hypoteettisia. Noiden keskustelujen kuluessa, kuten asian laita oli ollut aikaisempienkin kosketusten yhteydessä, tähdennettiin Suomeen mukaantulon edelltyksenä olevan, että Suomi joutuisi venäläisten hyökkäyksen kohteeksi.

Puristuksissa kahden suurvallan välissä meidän oli ollut pakko tehdä myönnytyksiä kummallakin taholle, sillä voimammme eivät olisi riittäneet tiukan puolueettomuuden ylläpitämiseen. Vaatimalla kauttakulkuliikennettä Hankoon ja sieltä takasin oli kuitenkin juuri Neuvostoliitto pakottanut Suomen tekemään ensimmäisen poikkeuksen puolueettomuuden tieltä. Oli näin ollen johdonmukaista, että Molotov keskustellessaan 23. heinäkuuta Suomen lähettilään kanssa ei sanallakaan kosketellut sen paremmin Saksan kanssa tekemäämme kauttakulkusopimusta kuin saksalaisten joukkojen oleskelua maassamme, vaan rajoittui taas syyttämään Suomea hyökkäyksestä, jommoista ei ollut tapahtunut. Neuvostohallitus oli päättänyt vetää Suomen sotaan.

Lähdeaineisto G.Mannerheim Muistelmat