Rajaloukkaukset,
pommitukset ja Hangon tukikohdasta suoritettu tykistötulitus olivat
olleet erillisiä yksittäistapauksia. Mutta 25. kesäkuuta
venäläisten lentoase ryhtyi laajoihin ilmahyökkäyksiin kymmnetä
Etelä- ja Keski-Suomen kaupunkia, muiden muassa Helsinkiä ja Turkua
vastaan, samoin useita voimia teollisuus- ja asutuskeskuksia vastaan.
Kuinka kiivaita nämä hyökäykset olivat, näkyy jo siitä, että
sinä päivänä aamuttiin alas kokonaista 26 pommikonetta.
Ihmishenkien hukka, aineelisista vaurioista puhumattakaan, oli
melkoinen. Valtakunnan rajalla venäläinen jalkaväki ja tykistö
avasivat tulen. Kaikki nämä toiminnot olivat sen laatuisia, että
niitä ei enää käynyt pitäminen erillisinä alempien komentajien
aloitteesta suoritetuina yrityksinä. Kun ne lisäksi oli melkein
kauttaaltaan suunnattu puhtaasti suomalaisiin kohteiisiin ja maan
sellaisiin osiin, joissa ei ollut saksalaisia, oli ilmeistä, että
Neuvostoliitto oli ryhtynyt vihollisuuksiin Suomea vastaaan.
Hallituksen aikomuksena
oli ollut 25. kesäkuuta eduskunnassa ilmoittaa, että se oli
päättänyt pitää yllä Suomen puolueettomuutta, Pääministerin
esity oli valmiina 24. päivän iltana, mutta seuraavan päivän
tapahtumat pakottivat hallituksen ottamaan asian uudelleen
käsiteltäväksi, ja tällöin ei voitu muuta kuin todeta, että
Neuvostoliitto oli aloittanut sunnitelmalliset sotatoimet. Se
tiedonanto, minkä pääministeri samana iltana antoi eduskunnalle,
aiheutti hallitukselle yksimielisen luottamuslauseen, eduskunnakin
puolestaaan todettua, että Suomi oli uudelleen pakotettu
puolustussotaan. Joukot saivat oikeuden vastata tuleen, mutta niiden
kiellettiin ylittämästä rajaa kesäkuun 28. päivään kello
24:ään mennessä. 25. kesäkuuta siirrettin päämaja
Mikkeliin.Kolmannen kerran puolustusvoimain johto sijoitettiin tähän
pieneen idylliseen kaupunkiin.
Sodan puhkeaminen ei
tullut minään yllätyksenä kenellekään ajattelevalle
suomalaiselle, ja kansa oli yksimielisesti hallituksen ja eduskunnan
takana. Jokainen ymmärsi, että meidät oli pakotettu uuteen
taisteluun elämästä ja kuolemasta ja että tarvitsimme kaikken
avun minkä voimme saada. Jos ei olisi ollut talvisotaa ja
viidentoista viime kuukauden ”kylmää sotaa”, niin
probleeminasettelu olisi ollut toinen. Yhtämittainen painostus ja
uhkailu, sekaantuminen sisäisiin asioihimme ja yhä toistuneet
kokemuksemme venäläisten epäluotettavuudesta eivät olleet voineet
olla herättämättä epäluuloisuutta neuvostohallituksen
tarkoitusten suhteen. Jo varhaisessa vaiheessa Suomen hallitus oi
tullut siihen käsitykseen, että ulkomainen apu oli välttämätön
edellytys mamme olemassaolon ja riippumattomuuden turvaamiseksi.
Moskovan rauhna jälkeen Suomi etsi tukea pohjoismaisesta
puolutusliitosta ja myöhemmin puolustusliitosta Ruotsin kanssa.
Kumpikin niistä olisi taannut maamme puolueettomuuden, ja kumpikin
raukesi neuvostohallituksen vastustukseen. Oli luonnollista, että me
tämän jälkeen tartuimme siihen tukeen, mikä oli saatavissa,
Suomen turvautuminen Saksaan oli hätävarjelutoimenpide.
Saksan kanssa tehty
kauttakulkusopimus ei merkinnyt periaattellista poikkeamista
pohjoismaisesta puolueettomuusajatuksesta, ja Suomen hallitus
huolehti jatkuvasti niiden vaatimusten noudattamisesta, joita
kansainväliset sopimukset asettavat ei-sotaakäyville valtioille.
Sopimuksenteon jälkeen hatkuivat liittoneuvottelumme Ruotsin kassa,
joka oli suostunut saksalaisten kauttakuljetuksiin. Me emme olisi
mitään halunneet hartaammin kuin saada korvata
kauttakulkusopimuksen Ruotsin ja Suomen välisellä
puolustusliitolla.
Mitä tulee vuoden 1941
alkupuoliskolla tapahtuneiiin satunnaisiin sotilaallisiin
kosketuksiimme Saksan kanssa, niihin luettuna sotalvaltuuskuntamme
käynti Salzburgissa, niille antoi meidän taholtamme leimansa
pidättyväisyys, joka oli täysin sopusoinnussa hallituksen
politiikan kanssa. Ne aiheutuivat saksalaisten aloitteesta ja me
käytimme niitä hankkiaksemme valaistusta suurpoliittiseen
tilanteeseen. Niillä ei ollut neuvottelujen luonnetta.
Vasta eversti
Buschenhagenin kesäkuussa 1941 tapahtuneen tosien Helsingin-käynnin
yhteydessä, jolloin käsiteltiin sodan puhkeamisen varalta
Pohjois-Suomessa kysymykseen tulevan yhteistoiminnan muotoja, voidaan
puhua neuvotteluista, muttan silloinkin ja aina sodan puhkeamiseen
asti ne olivat hypoteettisia. Noiden keskustelujen kuluessa, kuten
asian laita oli ollut aikaisempienkin kosketusten yhteydessä,
tähdennettiin Suomeen mukaantulon edelltyksenä olevan, että Suomi
joutuisi venäläisten hyökkäyksen kohteeksi.
Puristuksissa kahden
suurvallan välissä meidän oli ollut pakko tehdä myönnytyksiä
kummallakin taholle, sillä voimammme eivät olisi riittäneet tiukan
puolueettomuuden ylläpitämiseen. Vaatimalla kauttakulkuliikennettä
Hankoon ja sieltä takasin oli kuitenkin juuri Neuvostoliitto
pakottanut Suomen tekemään ensimmäisen poikkeuksen
puolueettomuuden tieltä. Oli näin ollen johdonmukaista, että
Molotov keskustellessaan 23. heinäkuuta Suomen lähettilään kanssa
ei sanallakaan kosketellut sen paremmin Saksan kanssa tekemäämme
kauttakulkusopimusta kuin saksalaisten joukkojen oleskelua maassamme,
vaan rajoittui taas syyttämään Suomea hyökkäyksestä, jommoista
ei ollut tapahtunut. Neuvostohallitus oli päättänyt vetää Suomen
sotaan.
Lähdeaineisto
G.Mannerheim Muistelmat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti