Motorisoitua tykistöä
viedään etulinjoille 3.7.1941.
Kesäkuun 25. päivänä
1941 alkaneen puolustustaistelunsa kynnyksellä Suomen kansa saattoi
huonontuneesta strategisesta tilanteesta huolimatta katsoa
tulevaisuuteen luottavammin mielin kuin syksyllä 1939, sillä
edellisenä vuonna oli puolustusvoimiemme vahvuuden ja yleisen kunnon
kohottamiseksi tehty määrätietoista työtä.
Sen johdosta, että
palvelusaika oli pidennetty yhdestä vuodesta kahdeksi, oli
aktiiviarmeija voitu lisätä viideksitoista prikaatiksi, joista oli
muodostettu viisi armeijakuntaa. Kenttäarmeijaa uuden järjestelmän
pohjalla modostettaessa tarjosivat pitkin itärajaa rakennetut
linnoituslaitteet epätäydellisyydestään huolimatta tukea
suojajoukoile, joiden oli määrä pidätellä vihollisen
etenemisyrityksiä. Maa oli jaettu kuuteentoista sotilaspiiriin,
joista jokainen asetti liikekannalle yhden divisioonan, myös
rauhanaikaiset prikaatit sisältyivät näihin puitteisiin. Tämä
merkitsi sitä, että kenttäarmeija nyt käsitti kaksi kertaa niin
suuren määrän operatiivisia yhtymiä kuin sodan puhjetessa
syksyllä 1939, mutta niinpä olikin elävä voima otettu
kokonaisuudessaan käyttöön, vanhemmat ikäluokat mukaan luettuina.
Viimeksi mainittujen koulutusta, jonka puutteellisuuteen oli syynä
se että osa niistä oli 1920- ja 1930-luvulla
säästämistarkoituksessa ilman aktiivipalvelusta siirretty
nostoväen II luokkaan, oli mahdollisuuksien mukaan täydennetty
kertausharjoituksella. Ja viime kädessä oli talvisota, tuo suuri
oppimestari, antanut joukkojen hengelle ja kunnolle lopullisen
terästyksen.
Aineellisestikin tilanne
oli parantunut. Talvisodan voimavaroihimme iskemät aukot oli nyt
täytetty, osaksi länsivalloista vasta Moskovan rauhan jälkeen
myähästyneinä saapuneilla avutuslähetyksillä, osaksi niiden
tilausten avulla, jotka loppusyksystä 1940 alkaen olimme voineet
tehdä Saksasta. Myös kotimaiset teollisuuslaitokset, joilla oli
käytettävissään huomattavia raaka-ainevarastoja, olivat
tehokkaasti tukeneet varustautumistamme.
Jalkaväen tulivoima oli
tehostunut sen johdosta, että se oli entistä laajemmassa määrin
varustettu konepistooleilla ja että se oli saanut kaksi uutta
asetta: 20 mm:n panssarintorjuntakiväärin sekä 120 mm:n
kranaatinheittimen. Kenttätkistöä oli täydennetty raskailla
pattereilla, joita talvisodassa oli niin kipeästi kaivattu, ja
ilmatorjuntatykistöäkin oli vahvennettu, samoin muös lentoasetta,
vaikka aika ei ollutkaan riittänyt sen maaorganisaation
laajentamiseen asianmukaisessa määrin eikä liioin nimenomaan
pommilennoston lisäämiseen.
Liikekannallepano, jota
koskeva käsky annettiin 17. kesäkuuta, sujui suunnitelmien
mukaisesti samoin kuin myös joukkojen keskitys, joka saatiin
suoritetuksi loppuun 29. kesäkuuta. Rajoille sijoitettiin kaikkiaan
yksitoista divisioonaa viidksi armeijakunnaksi ryhmitettynä, minkä
lisäksi yksi divisioona oli asetettu Hangon tukikohtaa vastaan.
Neljä divisioonaa oli sitä paitsi ylipäällikön reservinä.
Suomen vastaan keskitetyt,
marsalkka Vorosilovin komentamaan luoteiseen armeijaryhmään
kuuluvat venäläisvoimat käsittivät kolme armeijaa, joihin kuului
yhteensä kolmetoista divisioonaa, neljä prikaatia, kaksi
panssaridivisioonaa ja yksi rajavartiostodivisioona sekä lisäksi
joukko erikoisyksikköjä. Hangon varuskunnan vahvuus oli kokonaista
35 000 miestä. Pitkin rajaa venäläiset olivat vielä takentaneet
linnoitettuja vyöhykkeitä, ns.. linnoituspiirejä, joita
puolustivat erityiset linnoitusjoukot. Tämän tyhmityksen
kokonaisvahvuuden voidaan niin muodoin arviooida olleeen 18-20
divisioonaa. Venäläisten tarkoituksena lienee alun pitäen ollut,
että Laatokan pohjoispuolelle sijoitettuun, neljä divisioonaa
käsittävään 7. armeijaan olisi vielä liitetty kahdeksan
divisioonaa ja kaksi panssariprikaatia. Saksalaisten
pääsotanäyttämöllä saavutamien menestysten johdosta venäläisten
oli kuitenkin pakko siirtää viimeksi mainitut joukot Itämeren
maihin. Painopisteen muodostuminen Laatokan Karjalaan jäi niin ollen
sikseen, ja myös tälle suunnalle varattujen lentokoneiden määrä,
joka alkuaan oli ollut 2000, vähennettiin puoleen.
Kuten aiemmin on
huomautettu, joukkojemme keskitys rintamaille tapahtui yksinomaan
puolustusnäkökohtien pohjalla laaditun suunnitelman puitteissa. Sen
jälkeen kun venäläisten hyökkäsytä Suomeen täytyi pitää
tapahtuneena tosiasiana, oli kuitenkin välttämätöntä mikäli
mahdollista siirtää puolustuksemme niille kapeikoille, jotka
luonnostaan olivat tarjolla Karjalan kannaksella ja Itä-Karjalassa.
Ennen kaikkea oli saatava neutralisoiduksi venäläsiten muodostama
tukialue sekä luotava maamme elintärkeiden osien turvaksi riittävän
syvä suoojavyöhyke. Ahdinkotilamme vuoksi oli myäs välttämätöntä
saada Moskovan rauhassa luovutettu alue liitetyksi jälleen maamme
talouselämän puitteisiin. Tämän kaiken edellytyksenä oli
siirtyminen hyökkäsykannalle, mutta sitä ennen oli suoritettava
eräitä laajasuuntaisia uudelleenryhmittelujä.
Suomen kansa lienee
odottanut, että armeija olisi ensi kädessä vallannut takaisin
Viipurin ja Karjalan kannaksen, puhuttamattakaan niistä piireistä,
jotka toivoivat edettävän huomattavasti kauemmaksikin – aina
Pietariin asti! Koska olin jyrkästi sitä mieltä, etä tuolainen
yritys ei olisi maamme etujen mukaista, olin alusta pitäen selvästi
ilmoittanut tasavallan presidentille ja hallitukselle, etten missään
tapauksessa tulisi johtamaan Nevan kaupunkia vastaan tehtävää
hyökkäsytä. Karjalan kannaksella näin varhaisessa vaiheessa
suoritettu operaatio olisi saanut vihollisen otaksumaan, että
tavoitteenamme oli itse Pietarin valloitus, vieläp meidän yksin
suorittamanamme, koska saksalaiset vielä niihin aikoihin olivat
sieltä kaukana. Oli luultavaa, että venäläiset siinä tapauksessa
saisivat keskitetysi meitä vastaan niin vahvoja voimia, että
pystyisivät antamaan meille vakvan iskun. Sitä paitsi saattoi
hyökkäys, joka ei tukeutunut lukumäääriseen ja teknilliseen
ylivoimaan , tuolla ahtaalla sotnäyttämöllö joutua pysähdyksiin,
ja lisäksi tulla sekä Vuoksen pohjoispuolelta että
Suomenlahdellta, erittänin Koivistolta käsin uhkaava sivustavaara
sitomaan huomattavan osan joukkojamme.
Sen sijaan, että olisimme
ryhtyneet hyökkäämään Karjalan kannaksella, päätin aloittaa
offensiivin Laatokan pohjoispuolelle Jänisvaaran kahta puolta,
lähimpänä päämääränä Laatokan rannikko Sortavalan kaupungin
läsni- ja itäpuolella sekä myöhempänä tavoitteena
valtakunnanraja, Pääoperaation ohella joukkojemme tuli edetä
Jänisjärven pohjoispuolitse Suojärven alueen suuntaan.
Tarkoituksena oli katkaista Sortavalan länsipuolelle keskitettyjen
venäläisvoimien perääntymistie, vyöryttää Vuoksen
pohjoispuolella olevat vihollisasemat ja siten luoda edulliset
lähtökohdat myöhempää, Viipuriin ja Karjalan kannakselle
suunnattavaa hyökkäsytä varten.
Näiden suuntaviivojen
mukaisesti sotatoimemme jakaantuivat seuraavien kuukausien aikana
kolmeen päävaiheeseen: ensinnä Laatokan Karjalan ja sittemmin
Karjalan kannaksen takaisinvaltaukseen sekä etenenemiseen
Itä-Karjalan alueelle. Ohjeet Laatokan pohjoispuolella suoritettavaa
hyökkäsytä varten vahvistettiin 28. kesäkuuta.
Lähdeaineisto G.
Mannerheim Muistelmat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti