Suomessa jatkui 1900-luvun
taitteessa lypsykarjataloutta suosinut maatalouspolitiikka, joka oli
omaksuttu 1860-luvulla. Suuntauksen jyrkimmät edustajat pitivät
leipäviljan viljelyä maassamme suorasaan järjettömyytenä.
Tunnettu maatalousmies Östen Elfving julisti Kuopion
maatalousnäyttelyssä vuonna 1906, etä nälkä ei loppuisi Suomesta
ennan kuin viimeinenkin ruiskuhila olisi kadonnut pelloilta.
Saksa alkoi myydä
1890-luvulta lähtien runsaasti ulkomaille ruista, Koska rukiin
kuluttaji oli vain Keski- ja Pohjois-Euroopassa, Suomi oli
saksalaisille merkittävä markkina-alue. Kun viljan tuonti Venäjältä
muodosti viisivuotiskautena 1891-1895 71,1 % Suomen koko
viljantuonnista, se oli vuosina 1909-13 enää 41,7 %. Tuonnin
painopiste siirtyi selvästi Saksaan päin, Venäjän ja Saksan
kilpailu Suomen viljamakkinoilla piti tuotteen hinnan alhaalla, eikä
kotimaisella viljalla ollut juuri kysyntää eikä
kilpailumahdollisuuksia. Leipäviljaa viljeltiinkin etupäässä
omaan kulutukseen, ja maanviljelijät saivat rahatulonsa
karjantuotteista ja metsästä.
Suomalaisella voilla oli
erinomaiset markkinat. Kaikki tuotettu voi pystyttiin mymmän
ulkomaille jatkuvassti nousevilla hinnoilla. Noudatettu
maatalouspolitiikka näytti useimmista ihmisistä tällaisessa
tilanteessa ainoalta mahdolliselta. 1900-luvun alussa tapahtui
kuitenkin käänne. Voin vienti ei enää kasvanut, vaan päin
vastoin alkoi vähentyä. Leipäviljaa tuotiin entistä enemmän, ja
maataloustuotteiden ulkomaankauppa tuli jatkuvasti alijäämäiseksi.
Karjataloudessakin vain lypsykarjan tuotti vientituotteita. Sianlihaa
ja kananmunia tuotiin huomattavia määriä, ja rasvankulutuksessa
ulkomaisella elainrasvalla oli merkittävä osuus. Suomen
elintarvikehuolta oli keskeisiltä osiltaan tuonnin varassa.
Kun ensimmäinen
maailmansota syttyi vuonna 1914, suora kauppa Saksaan ja
Länsi-Eurooppaan katkesi. Näissä olosuhteissa venäläisten
vaatimuksesta muualta kuin emämaasta tuotavalle viljalle asetetuilla
tulleilla ei ollut käytännön merkitystä. Sodan vuoksi Suomessa
huolestuttiin elintarvikehuollosta ja julkisuudessa vaadittiin
erityisesti viljantuotannon nopeaa lisäämistä. Vuoden 1915
Maatalous-lehden maaliskuun numero ennusti: ”Nykyaikana näyttää
tosiaankin siltä, että me päivä päivältä yhä nopeammin
lähestymme sellaista tilannetta, jolloin kysymys meillä
tarvittavien leintarpeiden kotoisesta tuotannosta saa siksi
ratkaisevan merkityksen, että siitä melkein kokonaan riippuu, missä
määrin meillä kyetään estämään nälkää ja puutetta
tunkeutumasta kotikynnysten yli”.
Ennen vuotta 1907
riittäävä viljamäärä pystyttiin hankkimaan Venäjältä eikä
nälkää koettu. Voita vientiin Englantiin Ruotsin ja Norjan kautta
vuoden 1915 lokakuuhunsaakka. Tämän jälkeen siitä pystyttiin
myymään Pietariin, mutta viennin määr supistui melkoisesti.
Tuontielintarvikkeista
joutui sodan vuoksi ensimmäiseksi säännöstelyyn sokeri. Se
jalostettiin lähes kokonaan kotimaassa, mutta sen raaka-aine oli
tuotu vuoden 1897 jälkeen enimmäkseen Venäjältä. Kun raakasokeri
ei saatu enää tarpeeksi, jouduttiinsen kulutus säännöstelemään
syksystä 1916 alkaen.
Helmikuun vallankumous
1917 aiheutti sekasorron, johon viljantuonti Venäjältä loppui. Kun
vielä seuraava kesä oli Suomessa epäedullinen ja monin paikoin
koettiin kato, muodostui elintarviketilanne heinä-elokuusta alkaen
heikoksi. Vaikka maaseudulla tultiin jotekin toimeen,
kaupunkityöväestö alkoi kärsiä elintarvikkeiden puutteesta.
Tuottajien ja kuluttajien välinen ristiriitä kasvoi. Viimeksi
mainitut vaativat hallitukselta tiukkoja otteita elintarvikkeiden
hintojen kurissa pitämiseksi. Samaan aikaan tuottajat vaativat
maataloustuotteiden hintojen korotuksia, koska voimakas inflaatio
heikensi maatalouden kannattavuutta. Sosiaalidemokraattien vaatimaa
luovutuspakkoa tuottajat vastustivat ehdottomasti. Oskari Tokoin
johtama senaatti oli voimaton ja joutui eroamaan lähinnä
elintarvikekriisin vuoksi elokuussa 1917.
Heikko elintarviketilanne
oli eräs syy poliittisten olojen äärimmäiseen kärjistymiseen
talvella 1918. Sisällissodan loputtua Suomen poliittiset johtajat
olivat varsin yksimielisiä maataloustuotannossa tarvittavasta
suunnanmuutoksesta.
Lähdeaineisto Jari
Niemelä Lääninlampureista maaseutukeskuksiin ISBN 951-710-041-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti