Suomen valtiopäiväuudistus
oli erittäin radikaali. Eduskuntaan valittiin 200 jäsentä kolmeksi
vuodeksi kerrallaan noudattaen suhteellista vaalitapaa, joka suo
pienillekin puolueille mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin.
Kaikilla 24 vuotta täyttäneillä, naiset mukaan luettuina, oli
yhtäläinen äänioikeus ja vaalikelpoisuus. Tämä oli ollut
ylimääräisillä valtiopäivillä ilman muuta selvää, vaikka
naisilla ei ollut äänioikeutta missä muussa Euroopan maassa.
Jonkin verran
keskustesteltiin siitä, olisiko edustuslaitos kaksikamarinen, kuten
se oli vielä tuolloin verraten kansanvaltaisissakin maissa, muun
muassa Ruotsissa. Suomessa kansa kannatti kuitenkn jyrkästi
yksikamarista eduskuntaa, joten siitäkin päätettiin
yksimielisesti.
Sosiaalidemokraattien
varsinkin Helsingissä järjestämät suuret mielenosoitukset ainakin
jouduttivat valtiopäiväuudistusta. Vaikka se tapahtui voimassa
olevan valtiosäännön mukaisin muodoin, työväki katsoi ooman
joukkovoimansa ratkaisseen vuoden 1906 perinpohjaiset, suurin toivein
herättäneet uudistukset. Valtiopäiväuudistus tulkittiin siis
ilman väkivaltaa tapahtuneeksi vallankumoukseksi, ja tämä käsite
sai sen vuoksi työväestön keskuudessa entistä hyväksytymmän
leiman. Työväenyhdistysten jäsenmäärä kasvoi nopeasti, ja
työväenliikkeen joukkovoima tuntui antavan sille aavistamattomia
mahdollisuuksia.
Suurlakko ja valtipäivien
uudistushanke pakottivat muutkin puolueet kuin sosiaalidemokraatit
organisoitumaan kiinteiksi järjestöiksi. Suomalainen puolue eli
vanhasuomalaiset ja nuorsuomalainen puolue jatkoivat toimintaansa
perinteisellä linjallaan. Suomalainen puolue pyrki kuitenkin entistä
määrätietoisemmin yhdistämään kaikkia suomenkielisiä ja
omaksui varsin radikaalin yhteiskuntapoliittisen ohjelman voidakseen
koota kannattajikseen myös pienviljelijötä ja torppareita.
Nuorsuomalaisten vasemmisto eli ”varpuset” noudatti ryhmän jo
ennen omaksumaa sosiaaliliberaalia linjaa, mutta ”pääskyksiksi”
nimitetty oikeisto pitäytyi klassiseen liberalismiin ja korosti,
ettei ollut lupa syrjäyttää ihmisten yksilöllisiä oikeuksia.
Vuonna 1906 perustettu
Ruotsalainen kansanpuolue ( Svenska Folkpartiet) oli
perustuslaillinen, mutta puolueen erityisenä tehtävänä oli
ruotsinkielisen väestön etujen puolustaminen uudessa,
huolestuttavalta näyttävässä tilanteessa. Ruotsinkieliset, jotka
olivat hallinneet loppuun asti aatelia ja porvarisäätyä, jäisivät
näet eduskunnassa pieneksi vähemmistöksi. Jotta puolue vosi koota
tuekseen kaikki suomenruotsalaiset yhteiskunnallisesta asemasta
riippumatta, puolueen sisäpoliittinen ohjelma jätettiin verraten
väljäksi, mutta silti se oli alkuaikanaan selvästi
konservatiivisin puolue.
Aivan uusia olivat
keväällä 1906 perustetut maaseudun puolueet, joita syntyi
Pahjanmaalla kaksikin. Koska ne olivat hyvin samanhenkisiä, ne
yhdistettiin 1908 Maalaisliitoksi, jonka Venäjä-poliittinen kanta
oli perustuslaillinen. Toisaalta Maalaisliittoa edusti samaa
fennomaanista perinnettä kuin suomalainen puolue ja oli jyrkästi
suomenmielinen. Erityistehtäväkseen Maalaisliitto otti
maaseutuväestön, alkuaikoina etenkin pienviljelijöiden etujen
ajamisen. Puolueen ensimmäinen puheenjohtaja, talollinen Kyösti
Kallio (1873-19140) Nivalasta, oli käynyt muutaman vuoden
oppikoulua ja toiminut innokkaasti nuorisoseurassa.
Maalaisliittoa on pidetty
alusta asti tyypillisenä eturyhmäpuolueena, mutta sillä oli myös
erityinen ideologia, jonka hahmotteli puolueen aatteellinen johtaja,
laihialainen kauppias ja kirjailija Santeri Alkoi (1862-1930). Hänen
aatemaailmassaan voimakas usko edistykseen ja itsekasvatukseen
liittyi talonpojan työn ja maalaisrahvaan vaatimattomaan elämän
ihannoimiseen. Alkio oli omaksunut sen osaksi Leo Tolstoilta, mutta
samaa henkeä maalaisliittoonn tuli myös uskonnollisista
herätysliikkeistä. Vanhan fennomanian perillisenä virisi näin
1900-luvun alussa talonpoikaisliike, joka pyrki kohottamaan
maanviljelijäväestön taloudellista ja yhteiskunnallista asemaa ja
sen henkistä tasoa. Suurista eroista huolimatta se voidaan rinnastaa
joissakin suhteissa työväenliikkeeseen.
Lähdeaineisto Pentti
Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti