Yksikamarisen eduskunnan synty

Marraskuun manifestin jälkeen Ruotsissa painettiin tämä ruotsalaisen muotokuvamaalarin Ranghild Sellienin postikortti, joka oli jatkoa Erward Iston Hyökkäykselle ja kuvasi Suomen parantunutta asemaa.

Suomessakin tapahtui vuoden 1905 alussa mielenosoituksia keisarinvaltaa vastaan, ja Nikolai II valoi hieman öljyä laineille peruuttamalla tammikuun Bobrikovin määräämät karkotukset. Helmikuussa aktivisti Lennart Hohenthal ampui prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen. Vastarintamiehet olivat arvostelleet kiivaasti vanhasuomalaista prokuraattoria, joka oli maan lakien ylimpänä valvojana joutunut taipumaan perustuslainvastaisiin toimenpiteisiin. Hohenthal tuomittiin elinkaudeksi kuritushuoneeseen, mutta aktivistit auttoivat hänet pian pakoon. Sortokaudella tapahtui muitakin poliittisia murhia vaikka ei kovin paljon.

Konni Zilliacuksen johtamat aktivistit koettivat 1905 hankkia sotilaskiväärejä keisarivallan lopettamiseksi Suomessa siinä tapauksessa, että Venäjällä alkaisi vallankumous. Japanilaisin rahoin ostettiin erä vanhoja kiväärejä, jotka yritettiin tuoda kesällä Suomeen, mutta aselaiva John Grafton haaksirikkoutui Pietarsaaren edustalla ja se jouduttiin räjäyttämään. Vain vähän sittemin ”graftoneiksi” sanottuja aseita saattiin aktivistien haltuun, mutta nittä ei olisi päästy toistaiseksi käyttämäänkään, koska Venäjän vallankumous viivästyi. Venäläiset luulivat yleisesti, että aseita oli saatu Suomeen paljonkin.

Joulukuussa 1904 kokoontuivat Suomen valtiopäivät. Perustuslaillisilla oli selvä enemmistö kolmessa säädyssä ja papistossakin yhtä monta edustajaa kuin vanhasuomalaisilla. Jo 1887 säädyt olivat anoneet valtiollisen äänioikeuden antamista entistä useammille kansalaisille, mistä oli puhuttu epävirallisesti vuosikymmeniä. Nyt perustuslakivaliokunta ehdotti, että kaikilla 24 vuotta täyttäneillä suomalaisilla, jotka maksoivat kunnallisveroa, olisi äänioikeus. Tämä koskisi myös naisia, joita ei kutenkaan voitaisi valita valtipäiville. Lakiesitys kaatui aatelin ja porvariston kantaan, jonka mukaan näin suurta uudistusta ei voitaisi tehdä, ennen kuin helmikuun manifesti oli peruutettu.

Sosiaalidemokraatit kiinnittivät suuria toiveita valtipäivien uudistamiseen ja järjestivät Helsingissä huhtikuun 14. päivänä 1905 mielenosoituksen säätyjen painostamiseksi. Senaatintorille kerääntyi noin 35 000 mielenosoittajaa, etupäässä työväkeä. Kun uudistusesityksen kuultiin saman päivän aikana rauenneen, pettymys oli katkera, ja sosiaalidemokraattinen asenne jyrkentyi. Aatelin ja porvariston perusteluja ei haluttu uskoa, vaan selitettiin säätyjen kannan perustuvan luokkaitsekkyyteen. Yleensä rauhallinen Yrjä Mäkelinkin kehotti työväkeä valmistautumaan suurlakkoon, jotta äänioikeuden laajennus voitaisiin turvata joukkovoimalla. Radikalisuuden taustana olivat Venäjän tapahtumat, ja vuoden lopulla avautui uusia mahdollisuuksia.

Venäjällä alkanut yleislakko levisi näet Suomeen lokakuun 30. päivänä 1905 Helsinin työväen nimenomaisesti julistamana, ja osa perustuslaillisista kannatti sitä lämpimästi. Suomessa lakkoa sanottiin suurlakoksi. Sitä johti koko ajan Helsingin työväen muodostama lakkokomitea. Koska poliisitkin yhtyivät lakkoon, muodostettiin järjestystä valvomaan Helsingin kansalliskaarti, josta irtautui lakon aikana työväen suojeluvartio ”punakaarti”. Sen maltillisen päällikön alikapteeni Johan Kockin ansioista järejstys säilyi pääkaupungissa varsin hyvin. Moneenkin kaupunkiin ja muutamille maaseutupaikkakunnille perustettiin järjestystä valvomaan kansallis- tai punakaarteja, jotka toimivat suurlakon aikana asiallisesti.

Helsingin lakkokomitea syrjäytti lakon aikana sosiaalidemokraattisen puolueen Turussa toimivan johdon. Helsingin työväki esitti jyrkän poliittisen ohjelman: vaadittiin Bobrikovin seuraajaksi tulleen kenraalikuvernöörin, ruhtinas Ivan Mihalovits Obolenskin, sekä senaatin eroa, helmikuun manifestin peruuttamista ja yleiseen äänioikeuteen nojautuvaa, perustuslakia säätävää kunnalliskokousta. Valtioäiväuudistusta työväki vaati kaikkialla maassa. Perustuslailliset myötäilivät työväen vaatimuksia, mutta kun he eivät hyväksyneet valtiopäivien uudistamista vallankumouksellisin muodoin, yhteistyä Helsingin lakkokömitean kanssa raukesi.

Tampereella työväki vastusti Yrjö Mäkelinin ja hänen tuekseen tulleen Eetu Salinin johtamana erikoisen kiivaasti autonomian heikentämistä. Mäkelinin kirjoittamassa ”punaisessa julistuksessa” vaadittiin Suomen tunnustamista ”erityiseksi valtioksi” ja viitattiin suoraan siihen mahdollisuuteen, että Suomi irtautuisi Venäjästä. Itsenäisyydestä lienee puhutti siinä ensi kerran aivan julkisesti, ei tosin varsinaisena tavoitteena. Kansalliskokouksen kutsumista tamperelaisetkin vaativat.

Pehmeä ja ailahteleva ruhtinas Obolenski pelkäsi suomalaisia, mutta eroamaan hän ei sentään suostunut. Constantin Linderin vanhasuomalainen senaatti sen sijaan erosi, ja marraskuun 4. päivänä tuli Pietarista keisarin manifesti, jonka teksti oli peräisin Helsingistä ja Leo Mechelinin muotoilema. Helmikuun manifestiin perustuvien säädösten toimenpano luvattiin lopettaa, diktaattoriasetus kumotitin ja senaatti sai tehtäväkseen valmistella uutta valtiopäiväjärjestystä, joka perustui yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Suurlakko lopetettiin tämän jälkeen, mutta työväki jäi odottavalle kannalle epäillessään, että uudistus ei toteutuisi lupausten mukaisesti.

Tämä pelko osoittautui turhaksi. Heti suurlakon jälkeen kenraalikuvernööri Obolenski erosi virastaan, ja hänen seuraajakseen nimitettiin liberaali salaneuvos Nikolai Gerard, joka ymmärsi jossain määrin suomalaisten ajatustapaa. Joulukuun alussa 1905 keisari nimesti eronneen senaatin sijalla uuden. Talousosaston varapuheenjohtajana oli Leo Mechelin, ja muutkin jäsenet olivat nuorsuomalaisia tai ruotsalaisia paitsi yhtä sosiaalidemokraattia, jonka puoluekokous kuitenkin erotti kesällä 1906 puolueesta. Yhteistyötä porvarillisten senaattorien kanssa ei siis sallittu.

Vuoden 1905 lopulla pidetyt ylimääräisten valtiopäivien vaalit tuottivat perustuslaillisille selvän voiton kaikissa säädyissä, joten valtiopivien uudistamiselle ei ollut estettä, mikäli keisari hyväksyisi sen. Asia edistyi nopeasti, sillä Mechelinin senaatin asettama, valtio-oikeuden professori Robert Hermansonnin johtama komitea sai esityksensä valmiiksi jo helmikuun lopussa 1906. Nikolai II asetti uudistuksen ehdoksi, että hallitsijalla olisi rajoittamaton oikeus eduskunnan hajottamiseen, ja kun tähän oli suostuttu, hän allekirjoitti esityksen, jonka säädyt hyväksyvät toukokuun 29. päiviänä. Keisari vahvisti uuden vaalilain ja valtiopäiväjärjestyksen 20. päivänä heinäkuuta 1906.

Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1