Suomen työväenliike omaksuu sosialismin

Bobrikovin hallinnon aikaa osui Suomen työväenliikkeen siirtyminen selvästi sosialistiselle linjalle. Tähän vaikutti jo helmikuun manifestin aiheuttama poliittinen aktivoituminen, hyvin moni työläinen allekirjoitti suuren adressin. Suomenkielinen sosialistinen kirjallisuus sai alkunsa vuosisadanvaihteessa, ja Ruotsin sosiaalidemokraateilta saatiin jatkuvasti vaikutteita. Jonkin verran niitä tuli myös Venäjältä mutta kaikkein eniten Saksasta. Suomen työväenliikkeen johtomiehet omaksuivat yksi toisensa jälkeen marxilaisen sosialismin opit, ja ne alkoivat levitä suuriin joukkoihin sosialistien syrjäyttäessä wrightiläiset työväenyhdistysten johdosta. Suomalaisen sosialismin oikeasta linjasta oli kuitenkin alusta pitäen erimielisyyttä.

Työväenpuolue sai Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen nimen (SDP) Forssassa 1903 pidetyssä edustajiston kokouksessa, jossa Eetu Salin toimi puheenjohtajana. Puolueen ohjelman rungoksi hyväksyttiin Itävallan sosiaalidemokraattien 1901 hyväksymä ohjelma, jonka ideologia oli aidosti marxilainen lähinnä Karl Kausrkyn muokkaamassa muodossa. Johdannossa todettiin tuleva siirtyminen tuotantovälineiden yhteisomistukseen ja oletettiin sen tapahtuvat ajan kypsyessä kuin luonnon pakosta. Vallankumouksesta ei siis puhutti nimeltä mainiten, mutta rivien välistä se oli helppo lukea. Ohjelman toteuttamiseksi päätettiin käyttää ”tarkoituksenmukaisia ja kansan luonnollista oikeudentunnetta vastaavia keinoja”, mutta niiden laillisuudesta ei sanottu sitä eikä tätä.

Ohjelmaan liittyi joukko käytännön tavoitteita, joista tärkein oli yleinen ja yhtäläinen, myös naisia koskeva äänioikeus valtiollisissa ja kunnallisissa vaaleissa sekä yksikamarinen edustuslaitos. Luonnollisesti vaadittiin painovapautta ja muita normaaleja kansalaisvapauksia. Kansakoulu haluttiin tehdä pakolliseksi kaikille lapsille ja kirkko erottaa valtiosta sekä ottaa käyttöön progressiivinen tulovero, maksuton lääkintähuolto, yleinen vanhuuseläke ja väkijuomat kieltävä laki. Kaikki naisia sortavat rajoitukset tuli poistaa. Työajan tuli olla enintään 8 tuntia, työntekijöille tuli määrätä minimipalkkaa ja alle 14-vuotiaiden ansiotyö kieltää. Työsuojelua, jota koskevia vaatimuksia oli koko joukko, tuli valvoa ankarasti. Maaseudun erityisongelmia ohjelmassa ei käsitelty.

Forssan ohjelma sisälsi pitkälle meneviä aatteellisia periaatteita, mutta lähitavoitteet olivat maltillisia. Käytettävien keinojen laillisuudesta ei puhuttu, koska oikeaoppiset marxilaiset pitivät porvariston säätämiä lakeja ”luokkalakeina”, joita köyhälistön ei tarvinnut kunnioittaa. Bobrikovin hallitessa laillisuuden käsitettä olisi pitänyt muutenkin selventää tavalla, joka olisi voinut vahngoittaa puoluetta. Useimmat Forssan ohjelmassa mainitut uudistukset on sittemin toteutettu pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideologiaan sisältyvinä. Suomenmieleisten puolueiden radikaaleja nämä tavoitteet eivät pelästyttäneet edes vuosisadan alussa, koska ne olivat lähellä sosiaaliliberaalien ohjelmaa. Forssan ohjelma oli kuitenkin kompromissi, sillä sosiaalidemokraateissa oli jo jyrkempääkin henkeä.

Sosiaalidemokraatit eivät hyvksyneet Venäjän itsevaltiutta eivätkä sen Suomen-politiikkaa, josa suuri osa heistä vastusti yhteistyössä perustuslaillisten kanssan, innokkaimpana palava isänmaanystävä Yrjö Mäkelin (1875-1923). Tämä Tampreella syntynyt suutari hankki itseopiskelulla huomattavan sivistyksen ja toimi sanomalehtimiehenä Tampereella 1900-06 ja myöhemmin Oulussa. Luonteltaan Mäkelin oli avoin, rohkea, helposti innostuva ja sen vuoksi joskus epärealistinen.

Yhteistyössä perustuslaillisten kanssa oli myös Taavi Tainio, joka joutui asevelvollisuuslakkoja järjestäessään viranomaisten kynsiin ja oltuaan jo vankilassa vältti uhkaavan karkotuksen Venäjälle siirtymäll Yhdysvaltoihin. Helsinkiläisen Työmies-lehden toimitttja Edvard Valpas, alkuaan Hänninen (1873-1937), Saarijärvellä kauppiaan poikana syntynyt ja koulua käynyt mies oli kiireestä kantapäähän Marxin teorioiden läpitunkema ja hyväksyi yhteistyön porvareiden kanssa enintään vahvoin varauksin. Yleistä rintamaa venäläisiä vastaankin Valpas hieman epäili.

Kenraalikuvernööri Bobrikov yritti puolestaan kosiskella työväenliiketta kannustamaan keisaria eikä estellyt SDP:n toimintaa silloinkaan, kun muutta aattelista toimintaa valvottiin tiukasti. Bobrikovin yritykset eivät kuitenkaan onnistuneet, päinvastoin Suomen työväki alkoi muodostaa keisarinvaltaa aktiivisesti vastustavia ryhmiä. Suomen sosiaalidemokraattien merkitys autonomian puolustuksessa oli tärkeä senkin vuoksi, että Bobrikovin agentit koettivat saada torppareista keisarin ystäviä selittämällä, että hän aikoi itsenäistää torpat.

Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1