Valtiopäiväuudistuksen vaikutus puolueisiin

Suomen valtiopäiväuudistus oli erittäin radikaali. Eduskuntaan valittiin 200 jäsentä kolmeksi vuodeksi kerrallaan noudattaen suhteellista vaalitapaa, joka suo pienillekin puolueille mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin. Kaikilla 24 vuotta täyttäneillä, naiset mukaan luettuina, oli yhtäläinen äänioikeus ja vaalikelpoisuus. Tämä oli ollut ylimääräisillä valtiopäivillä ilman muuta selvää, vaikka naisilla ei ollut äänioikeutta missä muussa Euroopan maassa.

Jonkin verran keskustesteltiin siitä, olisiko edustuslaitos kaksikamarinen, kuten se oli vielä tuolloin verraten kansanvaltaisissakin maissa, muun muassa Ruotsissa. Suomessa kansa kannatti kuitenkn jyrkästi yksikamarista eduskuntaa, joten siitäkin päätettiin yksimielisesti.

Sosiaalidemokraattien varsinkin Helsingissä järjestämät suuret mielenosoitukset ainakin jouduttivat valtiopäiväuudistusta. Vaikka se tapahtui voimassa olevan valtiosäännön mukaisin muodoin, työväki katsoi ooman joukkovoimansa ratkaisseen vuoden 1906 perinpohjaiset, suurin toivein herättäneet uudistukset. Valtiopäiväuudistus tulkittiin siis ilman väkivaltaa tapahtuneeksi vallankumoukseksi, ja tämä käsite sai sen vuoksi työväestön keskuudessa entistä hyväksytymmän leiman. Työväenyhdistysten jäsenmäärä kasvoi nopeasti, ja työväenliikkeen joukkovoima tuntui antavan sille aavistamattomia mahdollisuuksia.

Suurlakko ja valtipäivien uudistushanke pakottivat muutkin puolueet kuin sosiaalidemokraatit organisoitumaan kiinteiksi järjestöiksi. Suomalainen puolue eli vanhasuomalaiset ja nuorsuomalainen puolue jatkoivat toimintaansa perinteisellä linjallaan. Suomalainen puolue pyrki kuitenkin entistä määrätietoisemmin yhdistämään kaikkia suomenkielisiä ja omaksui varsin radikaalin yhteiskuntapoliittisen ohjelman voidakseen koota kannattajikseen myös pienviljelijötä ja torppareita. Nuorsuomalaisten vasemmisto eli ”varpuset” noudatti ryhmän jo ennen omaksumaa sosiaaliliberaalia linjaa, mutta ”pääskyksiksi” nimitetty oikeisto pitäytyi klassiseen liberalismiin ja korosti, ettei ollut lupa syrjäyttää ihmisten yksilöllisiä oikeuksia.

Vuonna 1906 perustettu Ruotsalainen kansanpuolue ( Svenska Folkpartiet) oli perustuslaillinen, mutta puolueen erityisenä tehtävänä oli ruotsinkielisen väestön etujen puolustaminen uudessa, huolestuttavalta näyttävässä tilanteessa. Ruotsinkieliset, jotka olivat hallinneet loppuun asti aatelia ja porvarisäätyä, jäisivät näet eduskunnassa pieneksi vähemmistöksi. Jotta puolue vosi koota tuekseen kaikki suomenruotsalaiset yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta, puolueen sisäpoliittinen ohjelma jätettiin verraten väljäksi, mutta silti se oli alkuaikanaan selvästi konservatiivisin puolue.

Aivan uusia olivat keväällä 1906 perustetut maaseudun puolueet, joita syntyi Pahjanmaalla kaksikin. Koska ne olivat hyvin samanhenkisiä, ne yhdistettiin 1908 Maalaisliitoksi, jonka Venäjä-poliittinen kanta oli perustuslaillinen. Toisaalta Maalaisliittoa edusti samaa fennomaanista perinnettä kuin suomalainen puolue ja oli jyrkästi suomenmielinen. Erityistehtäväkseen Maalaisliitto otti maaseutuväestön, alkuaikoina etenkin pienviljelijöiden etujen ajamisen. Puolueen ensimmäinen puheenjohtaja, talollinen Kyösti Kallio (1873-19140) Nivalasta, oli käynyt muutaman vuoden oppikoulua ja toiminut innokkaasti nuorisoseurassa.

Maalaisliittoa on pidetty alusta asti tyypillisenä eturyhmäpuolueena, mutta sillä oli myös erityinen ideologia, jonka hahmotteli puolueen aatteellinen johtaja, laihialainen kauppias ja kirjailija Santeri Alkoi (1862-1930). Hänen aatemaailmassaan voimakas usko edistykseen ja itsekasvatukseen liittyi talonpojan työn ja maalaisrahvaan vaatimattomaan elämän ihannoimiseen. Alkio oli omaksunut sen osaksi Leo Tolstoilta, mutta samaa henkeä maalaisliittoonn tuli myös uskonnollisista herätysliikkeistä. Vanhan fennomanian perillisenä virisi näin 1900-luvun alussa talonpoikaisliike, joka pyrki kohottamaan maanviljelijäväestön taloudellista ja yhteiskunnallista asemaa ja sen henkistä tasoa. Suurista eroista huolimatta se voidaan rinnastaa joissakin suhteissa työväenliikkeeseen.

Lähdeaineisto Pentti Virrankoski Suomen historia 2 ISBN 951-746-342-1