Elintarvikepulan kautta omavaraisuuspyrkimykseen

Suomessa jatkui 1900-luvun taitteessa lypsykarjataloutta suosinut maatalouspolitiikka, joka oli omaksuttu 1860-luvulla. Suuntauksen jyrkimmät edustajat pitivät leipäviljan viljelyä maassamme suorasaan järjettömyytenä. Tunnettu maatalousmies Östen Elfving julisti Kuopion maatalousnäyttelyssä vuonna 1906, etä nälkä ei loppuisi Suomesta ennan kuin viimeinenkin ruiskuhila olisi kadonnut pelloilta.

Saksa alkoi myydä 1890-luvulta lähtien runsaasti ulkomaille ruista, Koska rukiin kuluttaji oli vain Keski- ja Pohjois-Euroopassa, Suomi oli saksalaisille merkittävä markkina-alue. Kun viljan tuonti Venäjältä muodosti viisivuotiskautena 1891-1895 71,1 % Suomen koko viljantuonnista, se oli vuosina 1909-13 enää 41,7 %. Tuonnin painopiste siirtyi selvästi Saksaan päin, Venäjän ja Saksan kilpailu Suomen viljamakkinoilla piti tuotteen hinnan alhaalla, eikä kotimaisella viljalla ollut juuri kysyntää eikä kilpailumahdollisuuksia. Leipäviljaa viljeltiinkin etupäässä omaan kulutukseen, ja maanviljelijät saivat rahatulonsa karjantuotteista ja metsästä.

Suomalaisella voilla oli erinomaiset markkinat. Kaikki tuotettu voi pystyttiin mymmän ulkomaille jatkuvassti nousevilla hinnoilla. Noudatettu maatalouspolitiikka näytti useimmista ihmisistä tällaisessa tilanteessa ainoalta mahdolliselta. 1900-luvun alussa tapahtui kuitenkin käänne. Voin vienti ei enää kasvanut, vaan päin vastoin alkoi vähentyä. Leipäviljaa tuotiin entistä enemmän, ja maataloustuotteiden ulkomaankauppa tuli jatkuvasti alijäämäiseksi. Karjataloudessakin vain lypsykarjan tuotti vientituotteita. Sianlihaa ja kananmunia tuotiin huomattavia määriä, ja rasvankulutuksessa ulkomaisella elainrasvalla oli merkittävä osuus. Suomen elintarvikehuolta oli keskeisiltä osiltaan tuonnin varassa.

Kun ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914, suora kauppa Saksaan ja Länsi-Eurooppaan katkesi. Näissä olosuhteissa venäläisten vaatimuksesta muualta kuin emämaasta tuotavalle viljalle asetetuilla tulleilla ei ollut käytännön merkitystä. Sodan vuoksi Suomessa huolestuttiin elintarvikehuollosta ja julkisuudessa vaadittiin erityisesti viljantuotannon nopeaa lisäämistä. Vuoden 1915 Maatalous-lehden maaliskuun numero ennusti: ”Nykyaikana näyttää tosiaankin siltä, että me päivä päivältä yhä nopeammin lähestymme sellaista tilannetta, jolloin kysymys meillä tarvittavien leintarpeiden kotoisesta tuotannosta saa siksi ratkaisevan merkityksen, että siitä melkein kokonaan riippuu, missä määrin meillä kyetään estämään nälkää ja puutetta tunkeutumasta kotikynnysten yli”.

Ennen vuotta 1907 riittäävä viljamäärä pystyttiin hankkimaan Venäjältä eikä nälkää koettu. Voita vientiin Englantiin Ruotsin ja Norjan kautta vuoden 1915 lokakuuhunsaakka. Tämän jälkeen siitä pystyttiin myymään Pietariin, mutta viennin määr supistui melkoisesti.

Tuontielintarvikkeista joutui sodan vuoksi ensimmäiseksi säännöstelyyn sokeri. Se jalostettiin lähes kokonaan kotimaassa, mutta sen raaka-aine oli tuotu vuoden 1897 jälkeen enimmäkseen Venäjältä. Kun raakasokeri ei saatu enää tarpeeksi, jouduttiinsen kulutus säännöstelemään syksystä 1916 alkaen.

Helmikuun vallankumous 1917 aiheutti sekasorron, johon viljantuonti Venäjältä loppui. Kun vielä seuraava kesä oli Suomessa epäedullinen ja monin paikoin koettiin kato, muodostui elintarviketilanne heinä-elokuusta alkaen heikoksi. Vaikka maaseudulla tultiin jotekin toimeen, kaupunkityöväestö alkoi kärsiä elintarvikkeiden puutteesta. Tuottajien ja kuluttajien välinen ristiriitä kasvoi. Viimeksi mainitut vaativat hallitukselta tiukkoja otteita elintarvikkeiden hintojen kurissa pitämiseksi. Samaan aikaan tuottajat vaativat maataloustuotteiden hintojen korotuksia, koska voimakas inflaatio heikensi maatalouden kannattavuutta. Sosiaalidemokraattien vaatimaa luovutuspakkoa tuottajat vastustivat ehdottomasti. Oskari Tokoin johtama senaatti oli voimaton ja joutui eroamaan lähinnä elintarvikekriisin vuoksi elokuussa 1917.

Heikko elintarviketilanne oli eräs syy poliittisten olojen äärimmäiseen kärjistymiseen talvella 1918. Sisällissodan loputtua Suomen poliittiset johtajat olivat varsin yksimielisiä maataloustuotannossa tarvittavasta suunnanmuutoksesta.

Lähdeaineisto Jari Niemelä Lääninlampureista maaseutukeskuksiin ISBN 951-710-041-8