Tuskaa Lähteellä

Tavanomainen näky talvisodan aikana: suomalaiset tutkivat tuhottua panssarivaunua Lavajärvellä, tuhotun yksilön edessä oli miinanlaukaisin.

Suomalaiset hyökkäsivat 13.2.1940 vallatakseen takaisin menetyt asemat Lähtellä, mutta neuvostopanssarit etenivät vääjäämättä. Tanner kävi Tukholmassa pyytämässä Ruotsilta sotilasapua.

Tykistötuli oli ankaraa, ja Neuvostoliiton ilmavoimat ahdistivat puolustajia. Punapanssarit pääsivät tukilinjan edessä olleen murroksen yli ja menivät tukilinjasta läpi edeten melkein Lähteen tienristeykseen asti. Suomalaiset eivät pystyneet torjumaan niitä, mutta murroskohdan vierustoilta pystyttiin pitämään vihollisen jalkaväki loitolla.

Viisi vihollisvaunua eteni selustassa raskaan patteriston asemiin,ja tykkimiehet joutuivat vetäytymään niin nopeasti, että kalusto jäi vihollisen haltuun. Hämärän alkaessa laskeutua neuvostojoukot muodostivat panssareista linjan, ja jalkaväki kaivautui maahan. Neuvostojoukkojen sisäänmurto oli päivän jälkeen jo neljänkilometrin syvyydessä Suomen pääpuolustuslinjan takana. Takalinjoilla Lähteen tienhaarassa seuraavana panssareita vastassa oli vain suojeluskkunta- ja pioneerijoukkoja.

Illalla suomalaiset pyrkivät valtaaman takaisin meneteyn päälinjan Lähteen lohkolla. JR 14:n hyökkäys tyrehtyi kuitenkin neuvostopanssareiden vastarintaan, ja osasto joutui vetäytymään tukilinjan taakse.

Myös muualla Karjalan Kannaksella taisteltiin kiivaasti. 1. D:n lohkolla Muolaanjärven tuntumassa venäläiset pääsivät pieneen läpimurtoon. Alueella puolustaneen 2. Prikaatin kaikki resrevit olivat jo taistelussa, eikä lisäjoukkoja ollut saatavilla. Raskaan tykistön tuella tilanne saatiin kuitenkin hallittua. Lähteen sisäänmurron vuoksi 1. D joutui kiinnittämään ylimääräistä huomiota läntisen sivustansa puoustamiseen.

2. D:n lohkolla keskellä Kannasta Oinalassa vihollinen yritti läpimurtoa päivän aikana useita kertoja. Panssarivaunuraatojen määrä suomalaisten asemien edessä kuitenkin lisääntyi, ja puna-armeijan pyrkimykset saatiin torjuttua. Taipalessa venäläiset yrittivät kiertää suomalaisten selustaan Suvannon ylli. Tämäkin hyökkäys torjuttiin.

Kuhmossa suomalaiset taistelivat 54 D:n avuksi lähetettyjä joukkoja vastaan. Dolonin prikaatin lisäksi alueelle ilmestyi yllättäen hiihtotiedusteluosasto. JR 27:n huollosta ja resreveistä irrotetut joukot löivät sen kuitenkin lähitaistelussa Niskavaarassa. Dolinin joukkoa vastaan käytiin Vetkon taloalueella. Suomalaiset hyökkäsivät keskiyän jälkeen, mutta neuvostojoukkojen tulivoima pysäytti hyvin alkaneen hyökkäyksen, jota jatkettiin seuraavana päivänä.

Ulkoministeri Tanner matkusti Tukholmaan pyytämään Ruotsilta sotilaallista apua taistelussa Neuvostoliittoa vastaan. Hän vetosi Ruotsin tärkeimpiin ministereihin ja sanoi, että Suomen on käännyttävä liittoutuneiden puoleen, jos Ruotsi ei lähetä joukkoja Suomen avuksi. Vaikka ruotsalaiset olivat perillä liittoutuneiden todellisista tarkoitusperistä, he kieltäytyivät antamasta apua Suomelle.

Ruotsi perusteli päätöstään sillä, ettei se voi pakottaa kansalaisiaan sotaan. Lisäksi ruotsalaiset eivät uskoneet , että konflikti pysyisi paikallisena, jos maa lähettäisi joukkonsa rintamalle. Ruotsin ulkoministeri Gunther neuvoi suomalaisia pyrkimään rauhaan Neuvostoliiton kanssa. Tannerin matkan oli tarkoitus tapahtua salassa, mutta ruotsalainen iltapäivälehti julkaisi siitä uutisen 16.2., jolloin hanke paljastui.

Suomalaiset vetäytyivät 14.2.1940 Summan lohkolla,ja Kannaksen tilannetta puitiin sodanjohdossa. Taipalessa menetettiin tukikohta. Dolinin siperialainen eliittijoukko kärsi suuret tappiot.

Toisen Karjalan Kannasta puolustaneen armeijakunnan, II AK:n, esikunta antoi aamulla joukoille luvan irtaantua tukilinjasta Lähteen lohkolla ja siirtää murtoaukon sivuilla olleet joukot taakse. Summan kaistan pääpuolustusasema tyhjennettiin päivän kuluessa.

Vetäytymistä auttoi neuvostojoukkojen passiivisuus päivän aiana. Sekaisin menneet joukot saatiin koottua ja selvitettyä, ja myös vetäytymiselle oli aikaa. Mannerehim, päämajoitusmestari Airo, Kannaksen armeijan komentaja Österman, esikuntapäällikkö Tapola ja II AK:n komentaja Öhquist kokoontuivat keskustelemaan kriittisestä tilanteesta. Österman esitti joukkojen vetämistä Kannakselta Viipurin tasalle kulkevalle tukilinjalle eli T-linjalle asti. Muut olivat kuitenkin sitä mieltä, että joukot vedettäsiin pääaseman ja T-linjan välissä kulkevaan väliasemaan. Neuvotteluissa ei tehty lopullisia päätöksiä.

Karjalan Kannaksella 2. D puolusti Suokannan lohkoa. Se ei ollut taisteluiden keskipisteessä, mutta 14.2. siellä käytiin Kannaksen kiivaimmat yhteenotot. Ne sodittiin Punnuksen tukikohdan liepeillä. Tukikohdasta käytyjen kiivaiden taaiteluiden tuloksena oli parin tukikohdan menetys, mutta läpimurtoon venäläiset eivät päässeet.

Taipaleessa aaltoillut taistelu tuotti suomalaisille karvaan tappion, kun 5. tukikohta menetettiin. Neuvostojoukot olivat vallanneet sen kaksi päivää aikaisemmin, mutta suomalaiset olivat ottaneet sen takaisin valloitusta seuraavana yönä. 14.2. venäläiset hyökkäsivät tukikohtaan kaksi tuntia kestäneen tykistövalmistelun jälkeen. Jälkaväen tukena oli sekä lentokoneita että panssarivaunuja. 5. tukikohta sai useita täysosumia tykkitulessa, mikä helpotti jalkaväen työtä. Pienillä osastoilla tehdyt vastaiskut tukikohdan takaisinvaltaamiseksi eivät johtaneet toivottuun tulokseen.

Dolinin prikaatia johti nyt sen politrukki. Suomalaiset etenivät hiihtoprikaatin sivustoille, mutta automaattiasein varustautuneet siperialaiset puolustautuivat sitkeästi. Ratkaisu oli kenttäkanuunan suorasuuntaustuli, joka sytytti taloryhmän päärakennuksen tuleen. Sen jälkeen neuvosto-osaston vastarinta luhistui. Jäljelle jääneet hajaantuivat ja alkoivat vetäytyä Kesseliin. Neuvostoliiton hiihtoprikaati menetti taistelussa noin 400 sotilasta kaatuneina, kun suomalaisten menetykset olivat kuusi kaatunutta ja 22 haavoittunutta.

Neuvostojoukot etenivät 15.2.1940 Lähteen tienhaaraan. II AK alkoi vetäytymisen väliasemaan. Laatokan Karjalassa taisteltiin Pukitsanmäellä ja Latvajärven motilla. Dolinin prikaatin loppu.

Venäläiset etenivät Lähteen lohkolla tienhaaraan, jota puolustanut suojeluskuntakomppania ei kestänyt panssareiden tulituksessa kauaa. Eräs akilleenkantapää oli jälleen panssaritorjuntamateriaalin puute. Se oli krooninen vaiva. Suomaliset olivat alkuiltapäivästä tuhonneet tienhaarassa jo 15 vihollisvaunua,mutta panssaritykkien ammukset loppuivat kesken, minkä jälkeen puolustautuminen oli erittäin vaikeaa.

Neuvostoliiton läpimurto ulottui päivän päättyessä noin kuuden kilometrin syvyyteen suomalaisten asemiin. Illalla Mannerhein antoi II AK:lle käskyn vetäytyä väliasemaan. Myös 2 D:n lohkolla taisteltiin kiivaasti, ja muun muassa Pekkolaismäen omistus vaihtui. Neuvostoliiton läpimurotyritykset kuitenkin torjuttiin, ja kello 22 divisioonan esikunta antoi joukoilleen ohjeet vetäytymistaistelusta.

Neljä päivää Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkamisesta Suomen joukot 3. D:n lohkolla olivat sekaisin. Vaikka vihollisen Lähteen suunnalla saavuttama murto oli vain muutaman kilometrin levyinen ja kuuden syvyinen, II AK:lla ei ollut enää resrevejä tarpeeksi voimakkaaseen vastaiskuun. Joukkojen johtaminen oli myös vaikeutunut viestiyhteyksien kärsittyä huomattavia vahinkoja tykkitulessa.

Kannaksen kriittisiin paikkoihin alettiin haalia lisäjoukkoja. Niitä saatiin muun muassa merivoimilta ja Laatokan Karjalasta, josta alettiin siirtää 23. Divisioonaa Kannakselle.

Lemetin tien varteen muodostunut Lavajärven motti alkoi purkautua, kun sielät lähti noin komppaniean verran miehiä kohti etelää. Suomalaiset iskivät osastoa vastaan, ja se lyötiin hajalle. Myös loput neuvostojoukot lähtivät motista jättäen jälkeensä muun muassa tykkejä. Niiden piilotettuja lukkoja etsittiin maastosta niin ikään sotasaaliiksi saaduilla miinaharavoilla.

Pukitsanmäellä taiteltiin, koska Neuvostoliitto pyrki avaamaan sieltä huoltotien rykmenttimottiin. Kiihkeissä taisteluissa neuvostojoukot saivat iltäpäivällä mäen laen haltuunsa, mutta heidän ilonsa jäi lyhytaikaiseksi.

Osa Dolinin alun perin johtamasta hiihtoprikaatista oli hajaantunut noin 50 miehen partioiksi, jotka terrorisoivat suomalaisten selustaa ja huoltoa. Useimmat niistä joutuivat suomalaisten partioiden tuhoamiksi. Jäljelle jäänyt hiihtoprikaatin ydinosa saatiinn päivän aikana saarretuksi. Hyökkäys tilanteen laukaisemiseksi päästiin aloittamaan yöllä. Osasto Arponen ja osia SissiP 5:stä, pääsivät hiipimään venäläisten asemiin. Niitä vyörytettiin käsikranaatein ja konepistoolein. Raivokas taistelu kesti neljä tuntia, ja hiihtoprikaati tuhoutui täysin. 1800 neuvostosotilaan eliittijoukosta oli nelipäiväisten taisteluiden jälkeen kaatunut noin 1700. Suomalaiset saivat sotasaaliiksi muun muassa noin 400 automaattikivääriä.

Lähdeaineisto Ilkka Enkenberg Talvisota päivä päivältä ISBN 979-952-220-706-7